JUSSI LEPPALAHTI
Pallonkaikkeuden supervaihtomies Kynä Leppälahti on palannut Torinossa viettämänsä tovin jälkeen takaisin Stadiin ja paikallisen futiksen pariin HIFK:n verkkareihin. Kotiinpaluu ei ole sujunut täysin ongelmitta ja miehen rakas intohimon kohde onkin aiheuttanut jo paljon päänvaivaa. Täman kertaisessa tekstissään Kynä purkaa tunteitaan ja turhautumistaan Suomifutiksen haasteiden keskellä.
Pari kuukautta takaperin tein hullun teon. Se oli juuri ennen Suomeen paluutani. Yritin muistuttaa itseäni ja lukijoita suomalaisen jalkapallon positiivisista puolista. Nyt, kuukauden Suomessa taas oltuani ja hirveän työmäärän paiskineena, olen täydellisen vakuuttunut, että emme ole Euroopan Top-20:ssä 2020 tällä menolla. Siihen tarvitaan paljon enemmän. Siihen tarvitaan täydellistä ajattelutavan muutosta. Siihen tarvitaan uusia ihmisiä. Siihen tarvitaan ennen kaikkea intohimoa. Jos joku löytää tästä tekstistä intohimoa, lupaan tarjota oluen. Kauden jälkeen.
Viesti liikuntaviraston sivuilla on selvä:hakemus sisään ja kenttävuorot käsitellään, jonka jälkeen kenttävuorot jaetaan seurojen käyttöön. Hakemuksen väsäämme seuran valmennuspäällikön kanssa intoa puhkuen, vaihtoehdot ovat selvät. Haluamme ’Brakulle’, koska siellä pelaa edustusjoukkueemme myös kauden sarjapelit. Olisi seuran yhteisen hengen ja identiteetin vahvistamisen kannalta hienoa järjestää seuramme kesäleirit samalla areenalla. Tämä helpottaisi myös logistiikkaa valtavasti. Kakkosvaihtoehto on sitten ’Bollis’. Haluamme kehittää toimintaamme, haluamme tehdä.
Menee viikko, menee toinen. On jo maaliskuu. Soitan liikuntavirastoon, sillä haluan kentän selväksi, jotta markkinointi saadaan käyntiin. Tässä vaiheessa olen jo valmistellut markkinointisuunnitelman, sekä ensimmäiset mainosvideot kesäleiristä on netissä. Vastaus liikuntavirastossa on jaarittelevan mitäänsanomaton. Seuraavalla viikolla tulevat päätökset vuorojenjaosta. Tässä maassa on hyvin vaikeaa tehdä jotakin jalkapallon eteen, kun aina joku yrittää jarruttaa.
Tässä vaiheessa mainittakoon, että järjestäisimme oitis leirin seuramme omalla kentällä, mutta sellaista ei tälle seitsemän Suomen mestaruuden seuralle ole mistään herunut. Näin on siis toivottava liikuntavirastolta tukea. Sitä ei heru. Menee edellisestä puhelinsoitosta kaksi viikkoa ja mitään ei ole kuulunut. Tässä vaiheessa olen jo saanut puheluita vanhemmilta, jotka ihan oikeasti haluaisivat lisätietoa leiristä. Niin haluaisin minäkin. Leirin sijainnista riippu moni käytännön asia, joita olisi nyt jo ollut pakko alkaa organisoimaan. Soitan uudestaan liikuntavirastoon. Tilanne on edelleen epäselvä. Brakun oli varannut Stadi Cup, mutta he peruuttivat varauksen, joten nyt liikuntavirasto voi kuulemma jakaa vuorot seuroille. Tiedon he lähettävät ”ensi viikon alussa”. Luonnollisesti näistä samoista kentistä ja viikoista taistelevat keskustan muutkin seurat, joten hyvin epätodennäköistä on, että saamme toivomamme vuorot käyttöömme kaikille viikoille.
Edellinen tarina liikuntaviraston sähläämisestä vain vahvistaa sitä mielikuvaa, että niille, jotka tässä maassa ovat kriittisiä ja haluavat tehdä jalkapallon eteen asioita, näytetään vain persettä tai keskisormea. Tai ensi viikkoa. Onko todellakin niin, ettei mikään tai kukaan voi järjestää liikuntaviraston toiminnassa muutosta, jolla saataisiin kyseinen virasto dynaamisemmaksi ja intohimoisemmaksi jalkapalloa kohtaan? Ymmärrän maailmassa olevan muitakin urheilulajeja. On kuitenkin tajuttava, ettemme voi jalkapallokansana kehittyä ja kasvattaa taiturimaisia pelaajia liikuntaviraston jarruttaessa seurojen ja niiden tekijöiden kenttätyötä. Asenteen pitäisi olla mallia:”Jos haluatte kentän, niin me järjestämme sen teille, heti!” Nyt se on enemmänkin mallia:”Ai, taas yksi hakemus käsiteltäväksi ja lisähommia. No, ensi viikon alkuun menee.”
Kerron toisen minitarinan suomifutiksesta. Seuraan aktiivisesti Yle:n Mestareiden Liigan lähetyksiä. Viimeisen lähetyksen seuraaminen oli sellaista shokkihoitoa, että lopetan lähetysten seuraamisen tähän Bayern Munchen-Inter-otteluun. Lähetys alkaa kymmenen minuuttia ennen ottelua, itse olen jo hekumoinut ystävieni kanssa jalkapallosta toista tuntia. Kymmeneen minuuttin ei paljon syväanalyysiä mahdu, ehkä puoliajalla mennään asiaan, ajattelen. Ja tarkoitan nyt syvälle menevää analyysiä joukkuen heikoista kohdista, sekä Interin uudehkon valmentajan Leonardon kykenemättömyydestä organisoida joukkueensa puolustuspeliä ja tämän vaikutuksia ottelun kulkuun. Käydään ehkä läpi viime kauden taktisia ja mentaalisia menestystekijöitä ja verrataan niitä tämän kauden Interiin. Ehkä puoliajalla analysoidaan tarkkaan joukkueiden pallonhallinnan jakautumista keskikentällä ja löydetään syitä kenttäryhmityksestä tai Bayernin laitapelaamisesta.
Ei. Puoliajalla suurimman huomion saa ”jokuperhanan” FC Odense, FC Kööpenhamina ja sen mahdollisuudet menestyä tulevaisuudessa Mestareiden Liigassa. Tämä on intohimon puutetta ja epäolennaisiin asioihin keskittymistä. Keskiössä tulisi olla peli ja sen analysoiminen, onhan heillä siellä herranjumala varmasti Suomen pähein fläppitaulukin! Itse otan vastaan lahjoituksen kyseisen fläpin, seurani toimistossa on varmasti enemmän käyttöä sille, kuin Ylen Mestareiden Liiga-studiossa. Helsingin keskustassa sijaitsevan opiskelijaravintolan työntekijälläkin on enemmän tekemisen meininkiä pastakastikkeen jakamisessa kuin suomalaisen jalkapallon johtohahmoilla ja johtavan televisioyhtiön urheilusta päättävillä tahoilla. Onneksi internetissä voi lukea ulkomaisten sanomalehtien analyysit pelistä seuraavana päivänä.
Samaan aikaan Sonera-stadionin päädyssä maamme jalkapallon kattotoimistolla pitää kiirettä. He tekevät linjauksia junioripelaajiemme profiilista, millaisia pelaajia Suomen maajoukkueessa pelaa kymmenen vuoden päästä? Nämä linjaukset ja ajatukset kootaan lajiraportteihin ja nämä linjaukset tulisi selkeyttää ja istuttaa maan jalkapallon kenttätyöntekijöille, eli juniorivalmentajille. Mitään muuta konkretiaa ei allekirjoittanut ole vielä havainnut, kuin netistä printattavan kieltämättä ansiokkaan teoreettisen kuvauksen lajista ja tulevaisuuden jalkapalloilijoista.
Raportista puuttuu muutama ihan pieni yksityiskohta ja konkretiaa. Ensiksikin, paperille voin minäkin tältä istumalta piirrellä vaikka minkälaisia kuvioita ja profiileja, mutta yhtään pelaajaa se ei kasvata. Fokuksen siirtäminen ruutupaperilta ja neuvottelupyödästä niihin tekijöihin, jotka ihan oikeasti haluavat tehdä kentällä töitä, on äärimmäisen tärkeää. Ja niitä tekijöitä on paljon. Niitä tekijöitä tapaan joka päivä Helsingin Pallokentällä, niitä tekijöitä tulisi siirtää oikeisiin rooleihin ja niitä tekijöitä tulisi arvostaa. Milloin edustamani seuran 02-joukkueen valmentajalta on Palloliiton virkamies kysynyt, että:”uskotko oikeasti ajatuksiimme ja näkisitkö joukkueesi pelaavan linjaustemme mukaisesti ja jos et niin mitä kehitysehdotuksia antaisit meille?” Vastaan: ei ole kysytty. Uskonko minä näkeväni Ilkka Mäkelän, herra Laurikaisen tai Petri Jakosen kysyvän? En.
Toiseksi. Miten ihmeessä Suomessa voi tehdä yhtäkään jalkapalloilijaa, kun ei ole kenttiä, missä harjoitella? Helsingin kenttätilanteesta kertoo paljon seuraava esimerkki. HIFK seurana vihaa kilpailijaansa HJK:ta enemmän kuin mitään. Ja niin pitääkin olla. Mutta, HIFK:n juniori- ja edustusjoukkueet harjoittelevat HJK:n omistamalla kentällä. Koska ei ole vaihtoehtoja. Pystytkö kuvittelemaan AIK:n harjoittelevan Djurgårdenin kotikentällä? En minäkään.
Seitsemän kuukautta sitten, ennen lähtöpäivääni, olin seurannut tiiviisti espoolaisen FC Hongan juniorijaoksen toimintaa. Kaikki näytti hyvältä: uusi valmennuspäällikkö, riittävästi positiivista hulluutta akatemian kehittämiseen ja vahvan identiteetin omaavat edustus- ja reservijoukkue. Voisiko enempää Palloliiton linjausten mukaisesti seura kehittää toimintaansa? Talven aikana saan kuitenkin surullisen uutisen. Seuran ehkä lahjakkain juniorijoukkue, Nike Premier Cupiin valmistautuva alle 15-vuotiaiden joukkue, on eronnut akatemiatoiminnasta ry:n puolelle. En ota tässä kantaa ratkaisun hyvyyteen. Mielestäni on erittäin hälyyttävää, että maamme yhdellä suurimmista seuroista ja keulakuvista on junioripuolella ikään kuin kaksi seuraa. Jotka eivät edes tee yhteistyötä. Kuka jarruttaa ja ketä? Näihin asioihin Palloliiton pitäisi ehdottomasti puuttua ja luoda konkreettiset linjat ja toimenpiteet, jotta kaikki tieto, taito ja osaaminen saataisi kyseisessäkin seurassa puhaltamaan yhteen hiileen. Jos se vaatii rajuja toimenpiteitä, ne pitää tehdä. Nähtäväksi jää, löytyykö liitoltamme rohkeutta kääriä näissäkään asioissa hihoja. Koska tuntien suomalaisten jalkapalloseurojen tekijöitä, tämä ei varmasti jää viimeiseksi erimielisyydeksi suomalaisen jalkapalloseuran sisällä seuran toimintatavoista.
Viime viikkojen tapaus AC Oulu on tapaus erikseen, ikään kuin kirsikka suomifutiksen kakun päälle. En puhu tässä yhteydessä asian taloudellisesta puolesta, koska siihen en ole perehtynyt. Mietin vain periaatteellisella tasolla muita Ykkösen seuroja. Muut Ykkösen seurat ovat varmasti varanneet kentät ja tehneet muitakin ottelujärjestelyjä kyseisille pelipäiville ja olleet yhteistyökumppaneiden kanssa yhteydessä kyseisistä pelipäivistä. Nyt, kuukausi ennen sarjan alkua, sarjaan saatetaan liittää yksi joukkue lisää. Mitä se saa aikaan, on otteluohjelman uudistaminen. Näin kaikki kyseisten pelipäivien eteen tehty työ valuu hukkaan ja monen seuran on aloitettava kotipelien järjestelyt uusille päiville ikään kuin nollasta. Ja lähetettävä lisää hakemuksia liikuntavirastolle. Ja vaikkei liitettäisi, kaikki tämä höpinä vie mielenkiintoa pois ytimestä, eli itse sarjasta, pelistä ja ennakkoasetelmista peleihin lähdettäessä.
Suomalaisesta jalkapallosta ja kaikesta sen ympärillä puuttuu intohimo. Intohimoa eivät yhtään lisää Palloliiton satasivuiset raportit. Intohimoa lisäävät ihmiset ja niiden kohtaamiset. Intohimoa lisää konkreettisuus ja tekeminen. Se, mikä jokaisesta maailman suuresta jalkapallokansasta löytyy taustalta, on intohimo. Intohimo lajia kohtaan. Jos maamme jalkapallon suunnannäyttäjillä ei sitä ole, neuvon vaihtamaan ammattia. On täysin naurettavaa vain jakaa viraston lämpimistä intohimoisille faneille sakkoja, kun juuri intohimo ja tekemisen meininki on sitä, mitä tarvitsemme. Emme tarvitse jaarittelua, ja nyt on jo teoreettiset raportitkin laadittu. Nyt tarvitsemme tekoja ja intohimoa.
Tästä intohimon puutteesta huolimatta tämä soturi jatkaa suomifutiksen tekoa ja suuntaa taas illalla Bollikselle tekemään pelaajia ja rakentamaan joukkueelleen selkeää pelitapaa ja identiteettiä. Jos se ei onnistu, niin ainakin valmentajan hulluuden ja intohimon tarttuessa suomifutis saa taas 20 uutta tekijää. Ehkä heidän vartuttuaan liitolla on heille jotain konkreettista tarjottavaa. Tai he ovat siirtyneet viraston lämpimästä sinne kentälle, sillä virastosta ei suomalaista jalkapalloa kehitetä. Sen tekevät tänäänkin pakkasessa kaikkensa antavat tekijät. Ilman Suomen Palloliiton konkreettista tukea.
Kirjoittaja: Pallonkaikkeus 
Kaikki Suomen maajoukkuetta jo pidempään seuranneet muistavat varmasti vuoden 1997 surullisenkuuluisan MM-karsintaottelun Unkaria vastaan Olympiastadionilla. Ainakin ne 31000 ihmistä muistavat, jotka peliä seurasivat paikan päällä. Unkari sai vapaapotkun jälkeen pienellä onnenkantamoisella kulmapotkun, kun pelikello näytti 91 minuuttia. Rankkasateen piiskaama yleisö olisi muutaman minuutin päästä todistava Suomen pääsyä ensimmäistä kertaa MM-jatkokarsintaan. Toisin kuitenkin kävi. Horvath oli muistaakseni viimeinen unkarilainen, joka koski palloon. Tämän jälkeen peliväline päätyi kuin noiduttuna omaan maaliin, järjestyksessä Paatelainen, Ylönen, Hyypiä, Mahlio ja Moilanen. Pala nousee vieläkin kurkkuuni, kun ajattelen kyseistä peliä. 
PALLONKAIKKEUS 