THE MANAGER

VESA SALMINEN

Mikä yhdistää Valioliigan managerien vaihtoviikot ja Suomen A-maajoukkueen uuden päävalmentajan metsästämisen legendaariseen THE MANAGER –peliin? Vastaus selviää kirjoituksen lopussa, mutta ennen sitä hieman nostalgista fiilistelyä ajalta ennen CM-kirjainyhdistelmän keksimistä.

Pallonkaikkeuden kaikkien aikojen paras vuosi

PANU AUTIO

On taas se aika vuodesta milloin on tapana vetää pakettiin muistoja ja suunnata katseita tulevaisuuteen. Näissä samoissa tunnelmissa kokoonnuimme joulun alla blogitovereitten kanssa helsinkiläiseen kahvilaravintolaan linjailemaan Pallonkaikkeuden mennyttä ja tulevaa. Koolla oli innokas joukko pelimiehiä, joiden keskusteluista huokui intohimo lajia kohtaan ja halu kehittää yhteistä blogiamme entisestään.

Laadukasta olutta, laadutonta ruokaa ja maailman mehevintä fudista

TOMI LOUNIO

Suomalainen fudiskausi on vihdoin taputeltu. Vaikka taas kerran puuduin loppua kohti omaan potkiskeluuni kolmosdivarissa, on loka-marraskuun saunailloissa mahtavaa jauhaa vuoden kiihkeimpiä matseja jengikaverien kanssa. Vuoden 2010 saldoksi jäi kovan työn kautta taisteltu sarjapaikka, monta liki raakalaismaista liukutaklausta laitapakin tontilla, satumaisen monta mokattua maalipaikkaa ja yksi omalta kenttäpuoliskolta lauottu käsittämätön tuurimaali. Penkkiurheilun puolella olin kai MM-kisaväsymyksen turruttamana vähän laiskanpulskeassa kunnossa. Kaikkien agitaatiopuheideni vastaisesti eksyin Veikkausliiga-katsomoon ehkä vain viidesti, Ykkösen pelejä en nähnyt yhtäkään. Silti maistui makialta, kun ”Mursu” ja ”Ägä” saivat taas kannun kantaakseen ja etenkin se, kun eräs isopäinen lohjalainen piti byyrillään JJK:n liigassa. Pienen mutustelutaon jälkeen on siis todettava, että liekki futikseen palaa yhä kiivaana. On taas se aika vuodesta, kun navigaattoriin naputellaan: London N5.

SUPERVAIHTOPELAAJA: Sisäinen kipinä

VILLE HIRVONEN 

Heti alkuun tunnustus: olen jääkiekkomiehiä eli ”Kendojanari”, kuten jalkapallofanit hiukan ilkikurisestikin minunlaisiani kutsuvat. Jalkapallo on kuitenkin aina tietyllä tapaa kiehtonut ja uskallanpa väittää siitä jotain tietävänikin. Kuningaslaji sytyttää ainakin kerran neljässä vuodessa minussa sisäisen kipinän, josta voi syntyä lajia kohtaan suurikin palo.

Yllätysten MM-kisat Italiasta Etelä-Afrikkaan

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Yllätysten on sanottu olevan elämän, siis (myös) jalkapallon suola. Ei olekaan pelattu yksiäkään MM-kisoja, joita joku tai jotkut yllätykset eivät olisi rikastuttaneet odottamattomalla olemassaolollaan. Mitäpä olisivatkaan MM-kisat ilman esimerkiksi Kamerunin hallitsevalle maailmanmestarille Argentiinalle aiheuttamaa shokkitappiota Italian vuoden 1990 kisojen avausottelussa. Tai vastaavaa temppua, jonka Senegal uusi hallitsevan mestarin Ranskan kustannuksella 12 vuotta myöhemmin. Tässä kirjoituksessa tarkoituksenani onkin nostattaa kisakiimaa 34 päivää ennen Etelä-Afrikan kisojen alkua   käymällä läpi MM-kisojen suurimmat yllättäjät jo mainituista Italian MM-kisoista alkaen. Yllätyksiä on MM-kisatasolla tehtailtu toki jo ennen 90-lukua, mutta koska operoin pääasiassa oman muistini varassa, tarkastelua ei ole mahdollista ulottaa tätä pidemmälle. Kirjoituksen lopuksi esitän myös oman valistuneen veikkaukseni tulevien Etelä-Afrikan kisojen mahdollisista yllättäjästä.

Vielä yksi Veikkausliiga-liite!

”Tulevalle kaudelle lähdettäessä on vaikea ennustaa Jaron menestystä. […]Voimakkaasti uusiutunut joukkue tuskin hitsautuu kärkijoukkueiden kastiin, mutta kerää tarvittavat liigapisteet ja sarjapaikka säilyy selkeästi. […]Keskialue Jeremenkon johdolla kestää vertailun ja on Jaron vahvin osa-alue.”

”HJK on valmistautunut uuteen kauteen huolellisesti ja määrätietoisesti Antti Muurisen johdolla. […] Joukkueen pelaajamateriaali on hyvä, joskaan se ei sisällä supertähtiä. […] Klubin menestys tulevalla kaudella on taatusti hyvä, mutta voittaakseen mestaruuden sen on voitettava paikalliskipailija.”

Vaanivia futisunia

Tyttöystäväni on kova analysoimaan unia. Ja minä näen paljon unia – hyviä, pahoja ja kuolettavan keskinkertaisia. Kun aamuisin kerron niistä uniselle neidolle, hän useimmiten tuijottaa hetken hiljaa, sitten hymyilee, ja lopuksi tokaisee: ”Sä oot niin ilmiselvä.”

Itse en tiedä unien tulkinnasta mitään, joten tulen varmaankin möläyttäneeksi nekin, joiden symbolisia merkityksiä avattaessa selviää, että olen pohjimmiltani vinksahtanut konna ja kaiken lisäksi kiinnostunut naapurin kissasta. Mutta en voi olla siitä varma, sillä nainen ei kerro vaikka väittää tietävänsä, näkevänsä syvälle sieluuni.

Olen kuitenkin tehnyt vissin periaatepäätöksen: fudisaiheiset unet  pidän omana tietonani. Tälle on kaksi vankkaa perustetta: a) häntä ei voisi vähempää kiinnostaa, ja b) minua nolottaisi kertoa.

Uruguaylainen Eduardo Galeano on kirjoittanut minä-kuvastaan, että vaikka hän onkin yksi Etelä-Amerikan tunnetuimmista kirjailijoista, käsittää hän itsensä ennen kaikkea epäonnistuneena jalkapalloilijana. Hän halusi olla huikea harhauttelija, joka kissamaisin liikkein veisi pallon kolmen puolustajan ohi ja laukoisi pallon maalin kattoon poikkipuuta hipoen. Hän haluaisi sitä yhä, jopa enemmän kuin mitään muuta. Niin minäkin.

Minua ja Galeanoa yhdistää kokemus siitä, kuinka jalkapallo voi totellessaan tuottaa suunnatonta nautintoa – ja väärään suuntaan pomppiessaan nöyryyttää käskijäänsä kuin karkkihyllyn edessä itkevä kolmevuotias epätoivoista isäänsä. Minua ja Galeanoa yhdistää kokemus siitä, että jalkapallo on julmuuteen asti oikeudenmukainen. Se kunnioittaa vain sitä, joka aidosti antautuu sen palvomiselle ja omistaa aikansa sen kesyttämiselle.

Guy Roux

Auxerren legendaarinen valmentaja Guy Roux on joskus tokaissut: ”Anna elämäsi jalkapallolle, se maksaa kyllä monin verroin takaisin.” Minä annoin sille murrosikäni vaikeimmat vuodet ja vähän päällekin, mutta se ei ollut tarpeeksi. Teinipojan villit haaveet ammattilaiskentistä kaikkosivat. Jossain vaiheessa päätin, että nyt hienheitto loppuu ja alkaa musta blues. Ostin kitaran, kaljaa ja kasvatin tukan, parran ja orastavan olutmahan. Silloin luulin, että jos jätän fudiksen, myös fudis jättää minut.

Mutta jalkapallo ei jätä  rauhaan, vaan se vaanii minua melkein joka yö.

Unissani esiinnyn Emirates Stadiumilla Arsenalin tuulennopeana laitapuolustajana, joka Nasrin ja Arshavinin  kanssa seinäsyöttöjä pelaten puhkoo miehenmentäviä reikiä ManU:n puolustukseen. Liian usein herään aamuyöllä ja mietin, pitäisikö kaivaa nappulat naftaliinista, pumpata pallo ja hakata itsensä vielä kerran sellaiseen kuntoon, ettei kukaan pysyisi perässä. Ei ainakaan Kakkosen länsilohkossa.

Aamulla herään ja päätän taas olla kertomatta mitään tyttöystävälle. Kävelen kylpyhuoneen peilin eteen, katson itseäni syvälle silmiin.

Hengitän syvään ja mietin, että ehkä sitten ensi elämässä.

Nostalgiatrippi lapsuuteen – Nintendo World Cup

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Nykyaikaiset jalkapallopelit – PES, Fifa ja kumppanit – häikäisevät grafiikalla ja loistavat pelattavuudella. Toista oli ennen. 1990-luvun alussa futispelien  tienraivaajana toiminut Nintendo World Cup oli kaikkea mitä nykypelit eivät ole – ulkoasultaan yksinkertainen, pelattavuudeltaan puiseva ja sen yhteys itse jalkapalloon oli lähes nimellinen. Yhtä kaikki, tämä ei estänyt sitä, että pelistä tuli erään sukupolven jalkapalloilullinen avainkokemus, jota tänä päivänä muistellaan nostalgisella lämmöllä kaikkine puutteineenkin.