Suomifutsalia käsittelevä haastattelu 90min -lehteen

PANU AUTIO

90min -lehden päätoimittaja Joonas Sarelius julkaisi vastikään lehdessään futsalia käsittelevän jutun, jossa hän käytti lähteenään haastatteluani. Jutussa oli paljon painava asiaa ja monia futsalin kipeitä ongelmakohtia nostettiin ujostelematta esille. Tilan puutteen vuoksi kaikkia kommentteja ei kuitenkaan voitu painaa lehteen, joten julkaisen nyt alla haastattelun kokonaisuudessaan lyhentämättömänä ja sensuroimattomana. Keskusteluun saa mielellään ottaa osaa kommenttikentässä. 

1. Maajoukkueessa muutoksia. Kokeneita jää pois, mutta onko nuoria tulossa tilalle? Ja ylipäätänsä onko nuoria tulossa?

Normaali luonnollinen kehitys on se, että vanhoja jää pois ja nuoria tulee tilalle. Maajoukkueessa kuitenkin parhaan käytettävissä olevan yhdistelmän tulisi aina pelata. Niin kauan kuin Foxi Salmi ja Teemu Terho pesevät maajoukkueleirien loppupeleissä muut joukkueet selvin lukemin ja pelaavat maaotteluissa paremmin kuin muut jätkät ei kellään pitäisi olla nokan koputtamista heidän pelipaikkansa suhteen. Eri asia on, jos joku kokeneempi konkari jää sivuun omasta aloitteestaan, kuten kävi Jani Modigin ja Matias Sareliuksen tapauksessa. Nuorilta haastajilta kaipaisin ennen kaikkea munaa ja reippaita otteita niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Vain näin voi ansaita luottamuksensa ja paikkansa joukkueessa.

2. Futsal on Suomessa ”nuori” laji. Maajoukkue ottanut harppauksia eteenpäin, mutta onko nyt pysähdys edessä? Eli Virossa aika huono karsintaturnaus?

Viron karsinta oli tuloksellisesti surkea. Siitä ei pääse mihinkään. En kuitenkaan ole maajoukkueen tulevaisuuden suhteen läheskään niin huolestunut kuin esimerkiksi kotimaisten sarjojen suhteen.

3. Missä asioissa maajoukkue jää jälkeen muista maista?

Pallollinen taitotaso, pelirohkeus ja viimeistelyprosentti ovat pahasti jäljessä huippuja. Taktisesti pystymme pyristelemään hieman meitä yläpuolella olevien maiden kyydissä (esim. tämän syksyn treenivastukset Belgia ja Slovakia), mutta jos haluamme kehittyä tulisi askeleita ottaa rohkeammin ja nopeammin tässäkin suhteessa. Esimerkiksi puolustuspelin muuttaminen prässäävämmäksi olisi pitkän tähtäimen kannalta tehtävä mahdollisimman nopeaasti. Täällä Espanjassa pallollista pelaajaa laidalla prässätään aina huomattavasti enemmän ja tuki tehdään ainoastaan pallottoman laidan toimesta. Target pelaaja jää peittämään syöttolinjoja ja näin prässistä saadaan aikaan huomattavasti enemmän riistoja. Se on ollut lajin evoluutio kaikissa huippumaissa (esim. Espanja, Brasilia, Italia, Venäjä, Portugali jne.) ja jossain vaiheessa kehitys on edessä myös Suomessa.

4. Saako näitä eroja mitenkään kiinni?

Treenamalla tietenkin. Ei se ole sen kummallisempaa. Meidän pitäisi pyrkiä vähintään samalle tasolle kuin muissa maissa ja muissa Suomen huippu-urheilu-amatöörisarjoissa ollaan. Esimerkiksi jalkapallon Kakkosessa ja salibandyliigassa ei juurikaan korvauksia pelaajille makseta, mutta joukkueet harjoittelevat kuitenkin vähintään 5krt viikossa. Tähän vaaditaan kuitenkin vahvempia seuroja ja enemmän intohimoa, enkä tiedä löytyykö näitä asioita tarpeekis tällä hetkellä suomalaisesta futsalista.

5. kotimainen futsal-liiga. Yleisöä ei kiinnosta, viime viikonlopun ka. oli 87,2 katsojaa. Mitä pitäisi tehdä asialle?

Mielestäni yleisömäärien liiallinen tuijottaminen on turhaa. Tärkeintä on että itse tuote, eli peli, hoidetaan ensin kuntoon.En ole ollenkaan varma onko hyvä asia että futsal on eriytynyt niin vahvasti omaksi lajikseen erilleen jalkapallosta. Tällä hetkellä edes futsalin liigaseuroilla ei ole resursseja kehittää toimintaasa esimerkiksi junioripuolelle, mikä on kuitenkin lajin tulevaisuuden kannalta kaikkein tärkein asia. Nyt melkein kaikkien liigaseurojen kaikki voimavarat menevät miesten edustusjoukkueen pyörittämiseen ja sekin tuntuu olevan yhtä eloonjäämiskamppailua. Myös liitto voisi tehdä paljon asioita paremmin esimerkiksi tiedottamisen ja markkinoinnin saralla. Futsal.fi sivusto on ollut melko onnetonta seurattavaa viime aikoina.

6. Minkälainen on Futsal-liigan taso?

En ole nähnyt puoleentoista vuoteen ainuttakaan kamppailua, jos ei muutamia suttuisia streameja laksketa. Perstuntuma on kuitenkin se, että joukkueiden taso heittelee edelleen aivan liikaa päivästä riippuen. Liian monen joukkueen kokoonpanot vaihtelevat kauden aikana aivan liikaa ja poissaoloja ns. ”henkilökohtaisista syistä” on hävettävän paljon. Karu totuus on edelleen se, että hyvät pelaajat pärjäävät sarjasssa treenaamatta.

7. Osa joukkueista vetää ihan harrastelu-pohjalla ja osa yrittää? Pitääkä paikkansa?

Varmaankin kaikki seurat vetävät täysillä käytettävissä olevien resurssiensa puitteissa. En halua kritisoidan niitä muutamia aktiiveja, jotka hoitavat seurojen toimintaa parhaansa mukaan. Intohimoisia tekijämiehia ja -naisia on kuitenkin suomifutsalissa aivan liian vähän ja se on myös ongelma monien seurojen toiminnan kehittämisen kannalta. Sen takia toiminta saattaa välillä vaikuttaa puuhastelulta.

8. Esim GFT aloitti treenit viikko ennen sarjan alkua, vaikka on kuulunut näihin ”tosissaan olevien” joukkoon? Tämä ei varmaan vie lajia yhtään eteenpäin?

Kyllä minua geftiläisenä hävettää ja harmittaa moinen, mutta minkäs voit jos ei ole mahdollisuuksia parempaan. Ymmärrän myös sen, että muutamilla kokeneimmilla tekijöillä motivaation löytäminen saattaa olla ajoittain haastavaa. Selvää on, ettei kukaan halua tuhlata vapaailtojaan toimintaan, jota ei koe mielyttäväksi tai hyödylliseksi. Suurin pulma isossa kuvassa taitaa olla kuitenkin se, että huonosta kauteen valmistautumisestaan huolimatta GFT pelannee taas keväällä mestaruudesta.

9. Onko Futsal Suomessa vielä salifutista maineeltaan?

Sillä miksi lajia kutsutaan ei mielestäni ole väliä. Futsalia kutsutaan monilla kielillä salifutikseksi (mm. españaksi, portugaliksi ja hollanniksi) eikä se millään tavalla tee pahaa lajille. Itse asiasssa näkisin että futis on lajina kehittynyt paljon futsalin suuntaan ja esimerkiksi nyky-Barçan peli on monessa mielssä kuin futsalia isolla kentällä. Siinä vaiheessa kuin laji-ihmiset rupeavat itse kunnioittamaan omaa lajiaan ja pelaajat rupeavat elämään kuin huippu-urheilijat, niin laji saavuttaa myös ansaitsemansa kunnioituksensa ulkopuolisten silmissä.

10. Mitä parannuksia pitäisi tehdä lajin parissa Suomessa?

Paljon. Nuorten sarjasysteemiä pitäisi kehittää ensitilassa. Naisille ja nuorille pitäisi saada maajoukkueet ja seurojen toimintaan pitäisi saada paljon lisää virtaa. En tiedä oliko se aikoinaan hyvä kehityssuunta, että futsalseurat alkoivat eriytyä jalkapallon emoseuroista. Tällä hetkellä tuntuu siltä siltä, että futsaliin keskittyneillä seuroilla ei riitä resursseja edes oman edustusjoukkueensa pyörittämiseen, saati sitten junioritoiminnan kehittämiseen. Jalkapalloseurojen alaisuudessa toimiessa junioritoimintaa olisi helpompi koordinoida ja myös valmis kannattajapohja olisi näin tarjolla potentiaaliseksi yleisöksi. FC Honka – HJK -ottelu herättäisi varmasti kiinnostusta ja tunteita myös futsalin puolella.

11. Koska seuraava suomalainen pelaa ulkomailla ammatikseen? ja Kuka?

Toivottavasti pian. Sen saavuttamiseksi tarvitaan paljon duunia, röyhkeyttä ja intohimoa. Pelaajan pitää olla valmis laittamaan itseään likoon ja tekemään rohkeita valintoja elämässään. Jos joku suomalainen futsalista uskoo itse olevansa tarpeeksi hyvä ja on valmis tekemään pirusti duunia, voi meikäläiseen olla yhteydessä niin voin yrittää järjestää näytönpaikkoja. Nykymaajoukkueissa on useita pelaajia, jotka voisivat taitojensa puolesta pelata lajia ulkomailla. Monilla kokeneimmilla pelaajilla on kuitenkin turhan hyvät siviiliduunit ja kotiasiat kunnossa sen verran hyvin, että kynnys lähteä taitaa olla aikamoinen. Ikänsä ja taitojensa puolesta Ville Lindgren ja Jukka Kytölä voisivat mahdollisesti kehittyä vielä paljon ja sitä kautta luoda hienon uran ammattilaiskentillä.

Tuomaripeliä — työkaluja suomifutiksen pelastamiseksi

PANU AUTIO

Suomifutis koki hienon buumin ja eli parin viikon ajan hurmoksessa, kun HJK:n haastoi ennakkoluulottomasti saksalaisen suuruuden Shalcke 04:n. Ottelupari ratkesi lopulta, paitsi saksalaisten ylivoimaan, myös kahteen heidän saamaansa rangaistuspotkuun. Pelin jälkeen klubikoutsi Antti Muurinen valitteli mediassa tuomioiden kyseenalaisuutta. Tuomaritoiminnan sijaan haluaisin kiinnittää kuitenkin huomion klubipelaajien toimintaan vihellyksiin johtaneissa tilanteissa. Voidaan toki spekuloida aina silla, oliko kontakti riittävää rankkarituomion oikeuttamiseksi, menivätko saksalaisjoukkueen pelaajat kenties maihin tilanteissa turhan helposti ja soiko kyproslaiserotuomarin pilli helpommin suuremman kotijoukkueen eduksi. Kuitenkin tarkasteltaessa asiaa laajemmassa perspektiivissa on huomattavasti olennaisempaa se, miten HJK:n pelaajat tulivat tilanteeseen rankkareihin johtaneissa tapauksissa ja miksi näin kävi.

Mixu ja Erkka

VESA SALMINEN

Mixu Paatelaisen valinta maajoukkueen perämiseen oli mainio, olosuhteisiin nähden luultavasti paras mahdollinen. Mixu voi onnistuessaan parsia kokoon maajoukkueen nuorten pelaajien itseluottamusta, rakentaa vahvempaa pelillistä identiteettiä maajoukkueelle ja sitä kautta pohjaa tuleville karsinnoille. Pitkä sopimus antaa viitteitä siitä, että Palloliitossakin on ymmärretty tilanne hyvin: vaikka tähtäimessä onkin laajennetut EM2016-kisat, pitää suomifutista kehittää paljon pidemmässä syklissä.

Suuressa kuvassa Mixun merkitys onkin hyvin rajallinen ja sen vuoksi kirjoitan seuraavaksi jostain ihan muusta – Erkka V. Lehtolan tämän päivän (9.4.2011) Hesarissa ilmestyneen kolumnin innoittamana.

Lehtola, tuttavallisemmin Erkka, kirjoittaa: ”Mixu Paatelaisen kiinnitys Huuhkaja-lauman johtajaksi on tärkeä pala suomalaista futista. Ratkaisevinta on kuitenkin päivittäinen työ seuroissa”.

En voisi olla Erkan kanssa enempää samaa mieltä. Suomifutiksen tulevaisuuden kannalta Mixun kokoonpanovalintoja paljon tärkeämpää on se, mitä tämän – ja seuraavan noin 520 – viikon aikana tehdään tuhansissa suomalaisissa junnujoukkueissa ympäri maan. Silti siitä ei kuitenkaan keskustella juuri lainkaan, vaan muka-keskustelua hallitsee Lauri Dalla Vallen passi tai Hetemaj’n veljesten pleikkarinpeluu Italiassa. Pallonkaikkeuden supervaihtopelaaja Joel Aaltonen kirjoitti tammikuussa mainion jutun liittyen tähän kysymykseen futisjournalismin tasosta.

Erkka ansaitseekin erityismaininnan siitä, että hän on – ainoana Suomessa – tuonut junnufutisnäkökulmaa myös valtamedian palstoille. Erkan, omaan kenttätyöhön perustuvissa, kolumneissa hyvää on myös se, niissä on konkreettisia visioita suomalaisen junnufutiksen kehittämisestä. Usein ne visiot herättävät voimakasta vastustusta Kaikki Pelaa -fanaatikoilta. Sekin laskettakoon meriitiksi, sillä radikaaleja muutoksia tarvitaan, jos Suomi haluaa pysyä mukana futiksen kehityksen kelkassa.

Tämänpäiväisessä jutussaan Erkka visioi ”Sveitsin mallin” toteuttamista myös Suomessa. Mallin pohjana Sveitsissä oli huippufutiksen ja ruohonjuuritason puuhastelun erottaminen toisistaan ja alueellisten valmennuskeskusten luominen. Seurojen oli keskityttävä joko huippufutikseen tai ruohonjuuritason toimintaan. Rahaa pumpattiin huippufutikseen keskittyviin seuroihin, jotka velvoitettiin yhteistyöhön pienempien seurojen kanssa. Kuten Erkka toteaa, on tämän tyyppinen yhteistyö Suomessa hysteerisen vastustuksen kohteena.  Harrastetasolla pelaavat kyläseurat pitävät kynsin ja hampain kiinni superjunnuistaan ja toisaalta suurissa seuroissa katsotaan usein pienempiä kyläseuroja nenänvartta pitkin.

Myös Suomessa pitäisi tehdä valinta siitä, pirskotellaanko seuratukia joka niemeen ja notkoon vai keskitetäänkö niitä harvoille ja valituille tähtitehtaille. Ensimmäinen niemi- ja notko -malli on varmasti demokraattisempi ja sinänsä kannatettava, mutta uskon Erkan tavoin vahvasti siihen, että jälkimmäinen malli – parhaiden resurssien keskittäminen lahjakkaimmille (à la Ajax, Guy Roux ja kumppanit) – veisi Suomen nopeammin arvokisoihin.

Mutta ollaanko Suomessa valmiita hyppäämään näin kilpaurheiluvetoisiin vankkureihin? Vai pysytelläänkö nykymallissa, jossa kaikki pääsee pelaamaan, mutta tie maailman huipulle edellyttää toimimista suomalaisen yhteiskunnan normien vastaisesti – esimerkiksi itäeurooppalaisia valmennusoppeja noudattaen?

Liitto on tehnyt oman päätöksensä asiasta hissun kissun, mutta sen ”toteutus edellyttää merkittävää muutosta koko suomalaisen jalkapallokulttuurin orientoitumisessa. Se haastaa muutokseen niin valmentajakoulutuksen, päivittäisen seuratoimintakulttuurin, kotien ja koulujen välisen yhteistyön kuin toimintatavat ja rakenteetkin.”

Nyt kun Hetemaj-kortti on pelattu ja uusi päävalmentajakin valittu, niin pitäisikö siis keskustella siitä, miten tämä muutos saadaan aikaan? Vai halutaanko sitä todella?

Loppuun vielä vaalimainos: http://osa-aikaehdokkaat.blogspot.com

Suomalainen jalkapallo – höpinää joka päivä

JUSSI LEPPALAHTI

Pallonkaikkeuden supervaihtomies Kynä Leppälahti on palannut Torinossa viettämänsä tovin jälkeen takaisin Stadiin ja paikallisen futiksen pariin HIFK:n verkkareihin.  Kotiinpaluu ei ole sujunut täysin ongelmitta ja miehen rakas intohimon kohde onkin aiheuttanut jo paljon päänvaivaa. Täman kertaisessa tekstissään Kynä purkaa tunteitaan ja turhautumistaan Suomifutiksen haasteiden keskellä.  

Pari kuukautta takaperin tein hullun teon. Se oli juuri ennen Suomeen paluutani. Yritin muistuttaa itseäni ja lukijoita suomalaisen jalkapallon positiivisista puolista. Nyt, kuukauden Suomessa taas oltuani ja hirveän työmäärän paiskineena, olen täydellisen vakuuttunut, että emme ole Euroopan Top-20:ssä 2020 tällä menolla. Siihen tarvitaan paljon enemmän. Siihen tarvitaan täydellistä ajattelutavan muutosta. Siihen tarvitaan uusia ihmisiä. Siihen tarvitaan ennen kaikkea intohimoa. Jos joku löytää tästä tekstistä intohimoa, lupaan tarjota oluen. Kauden jälkeen.

Viesti liikuntaviraston sivuilla on selvä:hakemus sisään ja kenttävuorot käsitellään, jonka jälkeen kenttävuorot jaetaan seurojen käyttöön. Hakemuksen väsäämme seuran valmennuspäällikön kanssa intoa puhkuen, vaihtoehdot ovat selvät. Haluamme ’Brakulle’, koska siellä pelaa edustusjoukkueemme myös kauden sarjapelit. Olisi seuran yhteisen hengen ja identiteetin vahvistamisen kannalta hienoa järjestää seuramme kesäleirit samalla areenalla. Tämä helpottaisi myös logistiikkaa valtavasti. Kakkosvaihtoehto on sitten ’Bollis’. Haluamme kehittää toimintaamme, haluamme tehdä.

Menee viikko, menee toinen. On jo maaliskuu. Soitan liikuntavirastoon, sillä haluan kentän selväksi, jotta markkinointi saadaan käyntiin. Tässä vaiheessa olen jo valmistellut markkinointisuunnitelman, sekä ensimmäiset mainosvideot kesäleiristä on netissä. Vastaus liikuntavirastossa on jaarittelevan mitäänsanomaton. Seuraavalla viikolla tulevat päätökset vuorojenjaosta. Tässä maassa on hyvin vaikeaa tehdä jotakin jalkapallon eteen, kun aina joku yrittää jarruttaa.

Tässä vaiheessa mainittakoon, että järjestäisimme oitis leirin seuramme omalla kentällä, mutta sellaista ei tälle seitsemän Suomen mestaruuden seuralle ole mistään herunut. Näin on siis toivottava liikuntavirastolta tukea. Sitä ei heru. Menee edellisestä puhelinsoitosta kaksi viikkoa ja mitään ei ole kuulunut. Tässä vaiheessa olen jo saanut puheluita vanhemmilta, jotka ihan oikeasti haluaisivat lisätietoa leiristä. Niin haluaisin minäkin. Leirin sijainnista riippu moni käytännön asia, joita olisi nyt jo ollut pakko alkaa organisoimaan. Soitan uudestaan liikuntavirastoon. Tilanne on edelleen epäselvä. Brakun oli varannut Stadi Cup, mutta he peruuttivat varauksen, joten nyt liikuntavirasto voi kuulemma jakaa vuorot seuroille. Tiedon he lähettävät ”ensi viikon alussa”. Luonnollisesti näistä samoista kentistä ja viikoista taistelevat keskustan muutkin seurat, joten hyvin epätodennäköistä on, että saamme toivomamme vuorot käyttöömme kaikille viikoille.

Edellinen tarina liikuntaviraston sähläämisestä vain vahvistaa sitä mielikuvaa, että niille, jotka tässä maassa ovat kriittisiä ja haluavat tehdä jalkapallon eteen asioita, näytetään vain persettä tai keskisormea. Tai ensi viikkoa. Onko todellakin niin, ettei mikään tai kukaan voi järjestää liikuntaviraston toiminnassa muutosta, jolla saataisiin kyseinen virasto dynaamisemmaksi ja intohimoisemmaksi jalkapalloa kohtaan? Ymmärrän maailmassa olevan muitakin urheilulajeja. On kuitenkin tajuttava, ettemme voi jalkapallokansana kehittyä ja kasvattaa taiturimaisia pelaajia liikuntaviraston jarruttaessa seurojen ja niiden tekijöiden kenttätyötä. Asenteen pitäisi olla mallia:”Jos haluatte kentän, niin me järjestämme sen teille, heti!” Nyt se on enemmänkin mallia:”Ai, taas yksi hakemus käsiteltäväksi ja lisähommia. No, ensi viikon alkuun menee.”

Kerron toisen minitarinan suomifutiksesta. Seuraan aktiivisesti Yle:n Mestareiden Liigan lähetyksiä. Viimeisen lähetyksen seuraaminen oli sellaista shokkihoitoa, että lopetan lähetysten seuraamisen tähän Bayern Munchen-Inter-otteluun. Lähetys alkaa kymmenen minuuttia ennen ottelua, itse olen jo hekumoinut ystävieni kanssa jalkapallosta toista tuntia. Kymmeneen minuuttin ei paljon syväanalyysiä mahdu, ehkä puoliajalla mennään asiaan, ajattelen. Ja tarkoitan nyt syvälle menevää analyysiä joukkuen heikoista kohdista, sekä Interin uudehkon valmentajan Leonardon kykenemättömyydestä organisoida joukkueensa puolustuspeliä ja tämän vaikutuksia ottelun kulkuun. Käydään ehkä läpi viime kauden taktisia ja mentaalisia menestystekijöitä ja verrataan niitä tämän kauden Interiin. Ehkä puoliajalla analysoidaan tarkkaan joukkueiden pallonhallinnan jakautumista keskikentällä ja löydetään syitä kenttäryhmityksestä tai Bayernin laitapelaamisesta.

Ei. Puoliajalla suurimman huomion saa ”jokuperhanan” FC Odense, FC Kööpenhamina ja sen mahdollisuudet menestyä tulevaisuudessa Mestareiden Liigassa. Tämä on intohimon puutetta ja epäolennaisiin asioihin keskittymistä. Keskiössä tulisi olla peli ja sen analysoiminen, onhan heillä siellä herranjumala varmasti Suomen pähein fläppitaulukin! Itse otan vastaan lahjoituksen kyseisen fläpin, seurani toimistossa on varmasti enemmän käyttöä sille, kuin Ylen Mestareiden Liiga-studiossa. Helsingin keskustassa sijaitsevan opiskelijaravintolan työntekijälläkin on enemmän tekemisen meininkiä pastakastikkeen jakamisessa kuin suomalaisen jalkapallon johtohahmoilla ja johtavan televisioyhtiön urheilusta päättävillä tahoilla. Onneksi internetissä voi lukea ulkomaisten sanomalehtien analyysit pelistä seuraavana päivänä.

Samaan aikaan Sonera-stadionin päädyssä maamme jalkapallon kattotoimistolla pitää kiirettä. He tekevät linjauksia junioripelaajiemme profiilista, millaisia pelaajia Suomen maajoukkueessa pelaa kymmenen vuoden päästä? Nämä linjaukset ja ajatukset kootaan lajiraportteihin ja nämä linjaukset tulisi selkeyttää ja istuttaa maan jalkapallon kenttätyöntekijöille, eli juniorivalmentajille. Mitään muuta konkretiaa ei allekirjoittanut ole vielä havainnut, kuin netistä printattavan kieltämättä ansiokkaan teoreettisen kuvauksen lajista ja tulevaisuuden jalkapalloilijoista.

Raportista puuttuu muutama ihan pieni yksityiskohta ja konkretiaa. Ensiksikin, paperille voin minäkin tältä istumalta piirrellä vaikka minkälaisia kuvioita ja profiileja, mutta yhtään pelaajaa se ei kasvata. Fokuksen siirtäminen ruutupaperilta ja neuvottelupyödästä niihin tekijöihin, jotka ihan oikeasti haluavat tehdä kentällä töitä, on äärimmäisen tärkeää. Ja niitä tekijöitä on paljon. Niitä tekijöitä tapaan joka päivä Helsingin Pallokentällä, niitä tekijöitä tulisi siirtää oikeisiin rooleihin ja niitä tekijöitä tulisi arvostaa. Milloin edustamani seuran 02-joukkueen valmentajalta on Palloliiton virkamies kysynyt, että:”uskotko oikeasti ajatuksiimme ja näkisitkö joukkueesi pelaavan linjaustemme mukaisesti ja jos et niin mitä kehitysehdotuksia antaisit meille?” Vastaan: ei ole kysytty. Uskonko minä näkeväni Ilkka Mäkelän, herra Laurikaisen tai Petri Jakosen kysyvän? En.

Toiseksi. Miten ihmeessä Suomessa voi tehdä yhtäkään jalkapalloilijaa, kun ei ole kenttiä, missä harjoitella? Helsingin kenttätilanteesta kertoo paljon seuraava esimerkki. HIFK seurana vihaa kilpailijaansa HJK:ta enemmän kuin mitään. Ja niin pitääkin olla. Mutta, HIFK:n juniori- ja edustusjoukkueet harjoittelevat HJK:n omistamalla kentällä. Koska ei ole vaihtoehtoja. Pystytkö kuvittelemaan AIK:n harjoittelevan Djurgårdenin kotikentällä? En minäkään.

Seitsemän kuukautta sitten, ennen lähtöpäivääni, olin seurannut tiiviisti espoolaisen FC Hongan juniorijaoksen toimintaa. Kaikki näytti hyvältä: uusi valmennuspäällikkö, riittävästi positiivista hulluutta akatemian kehittämiseen ja vahvan identiteetin omaavat edustus- ja reservijoukkue. Voisiko enempää Palloliiton linjausten mukaisesti seura kehittää toimintaansa? Talven aikana saan kuitenkin surullisen uutisen. Seuran ehkä lahjakkain juniorijoukkue, Nike Premier Cupiin valmistautuva alle 15-vuotiaiden joukkue, on eronnut akatemiatoiminnasta ry:n puolelle. En ota tässä kantaa ratkaisun hyvyyteen. Mielestäni on erittäin hälyyttävää, että maamme yhdellä suurimmista seuroista ja keulakuvista on junioripuolella ikään kuin kaksi seuraa. Jotka eivät edes tee yhteistyötä. Kuka jarruttaa ja ketä? Näihin asioihin Palloliiton pitäisi ehdottomasti puuttua ja luoda konkreettiset linjat ja toimenpiteet, jotta kaikki tieto, taito ja osaaminen saataisi kyseisessäkin seurassa puhaltamaan yhteen hiileen. Jos se vaatii rajuja toimenpiteitä, ne pitää tehdä. Nähtäväksi jää, löytyykö liitoltamme rohkeutta kääriä näissäkään asioissa hihoja. Koska tuntien suomalaisten jalkapalloseurojen tekijöitä, tämä ei varmasti jää viimeiseksi erimielisyydeksi suomalaisen jalkapalloseuran sisällä seuran toimintatavoista.

Viime viikkojen tapaus AC Oulu on tapaus erikseen, ikään kuin kirsikka suomifutiksen kakun päälle. En puhu tässä yhteydessä asian taloudellisesta puolesta, koska siihen en ole perehtynyt. Mietin vain periaatteellisella tasolla muita Ykkösen seuroja. Muut Ykkösen seurat ovat varmasti varanneet kentät ja tehneet muitakin ottelujärjestelyjä kyseisille pelipäiville ja olleet yhteistyökumppaneiden kanssa yhteydessä kyseisistä pelipäivistä. Nyt, kuukausi ennen sarjan alkua, sarjaan saatetaan liittää yksi joukkue lisää. Mitä se saa aikaan, on otteluohjelman uudistaminen. Näin kaikki kyseisten pelipäivien eteen tehty työ valuu hukkaan ja monen seuran on aloitettava kotipelien järjestelyt uusille päiville ikään kuin nollasta. Ja lähetettävä lisää hakemuksia liikuntavirastolle. Ja vaikkei liitettäisi, kaikki tämä höpinä vie mielenkiintoa pois ytimestä, eli itse sarjasta, pelistä ja ennakkoasetelmista peleihin lähdettäessä.

Suomalaisesta jalkapallosta ja kaikesta sen ympärillä puuttuu intohimo. Intohimoa eivät yhtään lisää Palloliiton satasivuiset raportit. Intohimoa lisäävät ihmiset ja niiden kohtaamiset. Intohimoa lisää konkreettisuus ja tekeminen. Se, mikä jokaisesta maailman suuresta jalkapallokansasta löytyy taustalta, on intohimo. Intohimo lajia kohtaan. Jos maamme jalkapallon suunnannäyttäjillä ei sitä ole, neuvon vaihtamaan ammattia. On täysin naurettavaa vain jakaa viraston lämpimistä intohimoisille faneille sakkoja, kun juuri intohimo ja tekemisen meininki on sitä, mitä tarvitsemme. Emme tarvitse jaarittelua, ja nyt on jo teoreettiset raportitkin laadittu. Nyt tarvitsemme tekoja ja intohimoa.

Tästä intohimon puutteesta huolimatta tämä soturi jatkaa suomifutiksen tekoa ja suuntaa taas illalla Bollikselle tekemään pelaajia ja rakentamaan joukkueelleen selkeää pelitapaa ja identiteettiä. Jos se ei onnistu, niin ainakin valmentajan hulluuden ja intohimon tarttuessa suomifutis saa taas 20 uutta tekijää. Ehkä heidän vartuttuaan liitolla on heille jotain konkreettista tarjottavaa. Tai he ovat siirtyneet viraston lämpimästä sinne kentälle, sillä virastosta ei suomalaista jalkapalloa kehitetä. Sen tekevät tänäänkin pakkasessa kaikkensa antavat tekijät. Ilman Suomen Palloliiton konkreettista tukea.

Junnufutispäiväkirja # 3: ”Missä on tulos?”

VESA SALMINEN

Tehokkuusajattelu. Tulosvastuullisuus. Monille nämä termit edustavat kaikkea sitä, mikä nyky-yhteiskunnassa on vialla. Totta puhuen itsekin olen vankka lupsakkuusajattelun ystävä. Siitä huolimatta kaikenlaisessa tavoitteellisessa toiminnassa ei näiltä termeiltä voi välttyä. Mutta  ei kai sentään lasten juniorijalkapalloa pidä mennä näillä hauskuudentappajatermeillä pilaamaan? Palloliitto onnistui jo astumaan tälle alueelle mainiolla lajiprosessiraportillaan (joka ansiokkaasti mainittiin jo tässä Pallonkaikkeus-kollegani tekstissä). Kaikkien Kaikki pelaa -fundamentalistien järkytykseksi aion jatkaa tätä tietä vielä syvemmälle ja soveltaa lähes kaikessa muussa organisoidussa toiminnassa jo hyödynnyttävää vaikutusketjuajattelua juniorijalkapalloon.

Junnufutispäiväkirja # 2: lasten syntiset yksäämistaipumukset sosiaalidemokratian viitekehyksessä

VESA SALMINEN

Mikä on suomalaisen junnufutaajan suurin synti, jonka harjoittaminen kentällä saa aikaan välittömän kritiikkiryöpyn muilta pelaajilta ja ärsyyntynyttä mutinaa ja tuhahtelua näiden vanhemmilta? Vastaus on tietenkin ”yksääminen”, tuo suomalaiseen kansanluonteeseen ja tasa-arvokäsitykseen täysin soveltumaton ja vastenmielinen ilmiö.

Junnufutispäiväkirja, osa 1: Kymmenen vuotta myöhemmin

Takana on ensimmäinen viikko uuden junnujoukkueen valmentajana. Edellisen kerran olin samassa tilanteessa vuoden 2000 kesäkuussa, hädin tuskin 16-vuotiaana keltanokkana. On vaikea uskoa, miten paljon on tapahtunut kymmenessä vuodessa paitsi henkilökohtaisessa valmentajaprofiilissani myös koko suomalaisessa juniorijalkapallossa. Viime viikolla nämä muutoksen tuulet olivat käsin koskelteltavissa Kirkkonummen uudenkarhealla tekonurmella.

Tulevaisuusmaailma, osa 1

B-juniori-ikä on kenties tärkein vaihe nuoren jalkapalloilijan kehityskaaressa. Silloin juniorisarjoja dominoineet lahjakkaat pallotaiturit joutuvat koulutuksen, (tyttö)kaverisuhteiden ja futisammattilaishaaveiden ristiaallokkoon, jossa jälkimmäisin selviää vain harvoin kuiville. Palloliitto onkin nimennyt tämän vaiheen osuvasti ”tulevaisuusmaailmaksi” ja sen elämään Pallonkaikkeus paneutuu seuraavaksi — peräti kahden kirjoituksen voimin. Seuraavassa supervaihtopelaaja Kimmo Kantolan raportti Hongan ja HJK:n B-junioreiden SM-sarjan ottelusta. Lue myös kahden futaavan lukiolaisen haastattelu.

Tulevaisuusmaailma, osa 2

B-juniori-ikä on kenties tärkein vaihe nuoren jalkapalloilijan kehityskaaressa. Silloin juniorisarjoja dominoineet lahjakkaat pallotaiturit joutuvat koulutuksen, (tyttö)kaverisuhteiden ja futisammattilaishaaveiden ristiaallokkoon, jossa jälkimmäisin selviää vain harvoin kuiville. Palloliitto onkin nimennyt tämän vaiheen osuvasti “tulevaisuusmaailmaksi” ja sen elämään Pallonkaikkeus paneutuu seuraavaksi — peräti kahden kirjoituksen voimin. Seuraavassa B-juniori-ikäiset Jaakko Nurminen ja Juha Parviainen Pallonkaikkeuden haastattelussa. Lue myös supervaihtopelaaja Kimmo Kantolan raportti Hongan ja HJK:n B-junioreiden SM-sarjan ottelusta.

Kokemuksia Helsinki Cupista

VESA SALMINEN

Lauantaina saatiin päätökseen jo 35. Helsinki Cup, maailman kolmanneksi suurin juniorijalkapalloturnaus. Suomen lisäksi mukana oli 19 muuta maata, yhteensä noin 14 000 pelaajaa ja 750 joukkuetta. Kuluneen viikon aikana eri medioista sai lukea entisten Hesa Cup –konkareiden turnausmuistoja ja fiiliksiä, joten ajattelin kantaa oman korteni tähän kokemusten kekoon.