SUPERVAIHTOPELAAJA: Miksi meille aina käy näin?


ILARI ÄIJÄLÄ

Kaikki Suomen maajoukkuetta jo pidempään seuranneet muistavat varmasti vuoden 1997 surullisenkuuluisan MM-karsintaottelun Unkaria vastaan Olympiastadionilla. Ainakin ne 31000 ihmistä muistavat, jotka peliä seurasivat paikan päällä. Unkari sai vapaapotkun jälkeen pienellä onnenkantamoisella kulmapotkun, kun pelikello näytti 91 minuuttia. Rankkasateen piiskaama yleisö olisi muutaman minuutin päästä todistava Suomen pääsyä ensimmäistä kertaa MM-jatkokarsintaan. Toisin kuitenkin kävi. Horvath oli muistaakseni viimeinen unkarilainen, joka koski palloon. Tämän jälkeen peliväline päätyi kuin noiduttuna omaan maaliin, järjestyksessä Paatelainen, Ylönen, Hyypiä, Mahlio ja Moilanen. Pala nousee vieläkin kurkkuuni, kun ajattelen kyseistä peliä. 

Vastaavanlaisen tunteen koin Romanian Timisoarassa elokuussa tänä vuonna, jolloin itse todistin aitiopaikalta tähän astisen urani ehkä suurimman pettymyksen. Toivonkin, että asiasta kirjoittaminen toimisi jonkinlaisena terapeuttisena kokemuksena ja pystyisin lopulta sulkemaan tämän pelin mielestäni. Ensimmäinen osaottelu kotikentällämme Saviniemessä oli päättynyt 1-2 FC Timisoaralle, joten tiesimme että olimme erittäin vaikean haasteen edessä vieraspelissä. Tarvitsimme vähintään kaksi vierasmaalia. Jalkapallo on onneksi (tai epäonneksi) sellainen laji, jossa voi tapahtua aivan mitä vaan. Yllätykset ja draama kuuluvat tähän lajiin, tiedän sen nyt viimein itsekin.

Dan Paltinisanu -stadion

            Johdimme toista osaottelua Romaniassa ensimmäisen puoliajan jälkeen 0-3. Olimme hiljentäneet kymmentuhatpäisen yleisön kolme kertaa, hallitsimme kenttätapahtumia ja janosimme vielä lisää maaleja. Tunnelma puoliajalla pukukopissa oli innostunut, äänekäs, jännittynyt, kiihkeä ja adrenaliini suorastaan tihkui kuuman koppimme seinistä. 45 minuuttia myöhemmin samainen pukukoppi oli kylmä, pettynyt, uupunut ja voimaton. Ainoastaan yksittäiset kirosanat rikkoivat käsin kosketeltavan hiljaisuuden. Yliajalla päästetty 3-3 tasoitusmaali päätti meidän kuusiviikkoisen Euroseikkailumme ja aiheutti minulle painajaisia monena pelin jälkeisenä yönä. Jos olisimme jaksaneet vielä vähän aikaa, jos yli puolella pelaajistamme ei olisi krampanneet jalat toisella puoliajalla tai jos olisimme tehneet läpiajosta maalin, kun tilanne oli vielä 2-3. Jossittelu on liian helppoa.  

            Monet ovat kysyneet jälkeenpäin minulta, miksi siellä kävi niin? Se on hyvä kysymys, johon en ole vielä pystynyt antamaan yksiselitteistä vastausta edes itselleni. En tiedä oliko se väsymys, jalkakrampit, taktiikka, tuomarin määräämä lisäaika vai hukatut maalipaikat, joiden takia hieno taistelumme muuttui suorastaan eeppiseksi fiaskoksi. Suomessa tappiotamme kuvattiin iltapäivälehtien etusivuilla katastrofiksi, vaikka pelasimme ensimmäisellä puoliajalla kauden parasta peliämme. Tuntui siltä, että olisi ollut parempi hävitä vaikka 4-0, niin lehdessä olisi ollut vain tulos. Enemmän tunnustusta saimme Timisoaran faneilta, jotka kiittivät meitä hyvästä ottelusta puoli tuntia pelin jälkeen. Kunnioitus lajia kohtaan oli Romaniassa aivan eri luokkaa mitä Suomessa on. Televisio näytti kolmelta romanialaiselta kanavalta pelkästään jalkapalloa kellon ympäri. Poliisisaattue ottelua edeltäviin harjoituksiin oli jo ehkä vähän liioittelua, varsinkin kun se nopeutti matkaa ehkä viisi minuuttia. 

Timisoaran pelätyt ultrat

            Romania on joka tapauksessa todellinen jalkapallomaa, jonka mestari CFR 1907 Cluj pärjäsi äärimmäisen hyvin Mestareiden liigassa viime kaudella. Bukarestin kolme kovaa Steua, Rapid ja Dynamo ovat huippujoukkueita, jotka pelaavat kovia europelejä joka vuosi, samoin kuin Unirea ja Timisoara. Romanian naapurimaa Moldova on ehdottomasti myös jalkapallomaa. Sen huomasi Suomen maajoukkue Moldovassa kuluvan EM-karsinnan ensimmäisessä ottelussa. Moldova vei ja Suomi vikisi, tuloksena 2-0 tappio. Jälleen lehdet puhuivat katastrofista ja karmeasta pettymyksestä. Koska me oikein opimme? Uskon kuitenkin, että nämä karvaat kokemukset ja pettymykset kasvattavat pelaajaa, niin kornilta kuin se kuulostaakin. Itse ainakin olen yhtä äärimmäisen rankkaa henkistä kokemusta vahvempi pelaaja. Hiiteen ruotsalainen voittamisen kulttuuri, Suomi-poika näyttää vielä.

Kirjoittaja on MyPan viekas vasenjalkainen laituri, jota päävalmentaja Lindberg on kuvaillut ”jokaisen anopin unelmavävyksi”.

Mainokset

One Response to SUPERVAIHTOPELAAJA: Miksi meille aina käy näin?

  1. Panu Autio sanoo:

    Hyvä Iltsu!

    Hieno tilitys, toivottavasti painajaiset hellittävät hiljalleen ja loppukausi sujuu voitokkaissa merkeissä. Tekstisi herätti paljon ajatuksia katkerien tappioiden jättämistä traumoista.

    Tuollaisesta tappiosta ylipääseminen on varmasti haastavaa. Mielestäni olisi kuitenkin äärimmäisen tärkeätä muistaa ja korostaa myös suomalaisten joukkueiden hienoja voittoja. Suomalainen futisminä on rakennettu liikaa legendaaristen tappioiden pohjalta ja mediassa tykätään myös vahvistaa tätä kuvaa. Mielestäni olisi äärimmäisen tärkeää, ettemme antautuisi liaaksi myyttien ja steretyypioiden uhreiksi, sillä lopulta saatta käydä niin, että alamme itsekin uskoa niihin. Jos muistelemme ja kertaamme aina mielessämme draammattisia häviöitä, muutumme lopulta häviäjiksi.

    Etenkin meidän pelaajien tulisi kieltää moiset myytit ja unohtaa suomiunkarit. EI MEILLE AINA KÄY NÄIN! Kuten hyvin toit tekstissäsi esille, teillä oli vastassa äärimmäisen kova joukkue, jonka lähtökohdat olivat otteluun varmasti monessa mielessä huomattavasti paremmat kuin teillä. Jalkapallossa useimmiten parempi joukkue voittaa. Se tosiasia on hyvä tunnustaa ja muistaa. Häviämiseen ei kuitenkaan pidä eikä voi tottua.

    Tappiot ovat tottavie aina niitä dramaattisimpia kokemuksia, jotka jättävät pahimmat arvet, sillä luontaisille voittajatyypeille voitetun ottelun jälkeinen tila tuntuu jokseenkin ”normaalilta”. Mielestäni suomalaisessa futiskulttuurissa pitäisi kuitenkin oppia arvostamaan ja juhlimaan voittoja entistä enemmän. Enkä nyt tarkoita juhlimista Onnelan pöydällä tanssien drinkkilasit molemmissa käsissä, vaan kollektiivista voiton fiilistelyä joukkueen ja fanien kesken välittömästi ottelun päätyttyä. Esimerkkiä voitaisiin ottaa pienessä mittakaavassa vaikkapa Saksasta, jossa joukkueet ottavat todella ilon irti silmin nähden jokaisesta voitosta…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: