Tuomaripeliä — työkaluja suomifutiksen pelastamiseksi

PANU AUTIO

Suomifutis koki hienon buumin ja eli parin viikon ajan hurmoksessa, kun HJK:n haastoi ennakkoluulottomasti saksalaisen suuruuden Shalcke 04:n. Ottelupari ratkesi lopulta, paitsi saksalaisten ylivoimaan, myös kahteen heidän saamaansa rangaistuspotkuun. Pelin jälkeen klubikoutsi Antti Muurinen valitteli mediassa tuomioiden kyseenalaisuutta. Tuomaritoiminnan sijaan haluaisin kiinnittää kuitenkin huomion klubipelaajien toimintaan vihellyksiin johtaneissa tilanteissa. Voidaan toki spekuloida aina silla, oliko kontakti riittävää rankkarituomion oikeuttamiseksi, menivätko saksalaisjoukkueen pelaajat kenties maihin tilanteissa turhan helposti ja soiko kyproslaiserotuomarin pilli helpommin suuremman kotijoukkueen eduksi. Kuitenkin tarkasteltaessa asiaa laajemmassa perspektiivissa on huomattavasti olennaisempaa se, miten HJK:n pelaajat tulivat tilanteeseen rankkareihin johtaneissa tapauksissa ja miksi näin kävi.

Martin Rooney ja mentaalinen valmennus

HENRI AALTO

Vartin sovitusta aikataulusta myöhässä paikalle astelee skarpin ja sporttisen oloinen kaveri kahden taustahenkilönsä kanssa. Lyhyiden alkuspiikkien jälkeen hän pääsee puheenvuoroon. Kämmenet hakeutuvat yhteen aloittaen määrätietoisen hieromisen pikkupoikamaisen innon ilmestyessä päättäväisyydestä kiiluviin silmiin. Mies edessämme on Martin Rooney, fyysisen ja mentaalisen valmennuksen huippu-osaaja ison meren takaa Yhdysvalloista, joka on paikalla tehdäkseen meistä edes hitusen itsevarmempia ja henkisesti vahvempia pelaajia.

Mixu ja Erkka

VESA SALMINEN

Mixu Paatelaisen valinta maajoukkueen perämiseen oli mainio, olosuhteisiin nähden luultavasti paras mahdollinen. Mixu voi onnistuessaan parsia kokoon maajoukkueen nuorten pelaajien itseluottamusta, rakentaa vahvempaa pelillistä identiteettiä maajoukkueelle ja sitä kautta pohjaa tuleville karsinnoille. Pitkä sopimus antaa viitteitä siitä, että Palloliitossakin on ymmärretty tilanne hyvin: vaikka tähtäimessä onkin laajennetut EM2016-kisat, pitää suomifutista kehittää paljon pidemmässä syklissä.

Suuressa kuvassa Mixun merkitys onkin hyvin rajallinen ja sen vuoksi kirjoitan seuraavaksi jostain ihan muusta – Erkka V. Lehtolan tämän päivän (9.4.2011) Hesarissa ilmestyneen kolumnin innoittamana.

Lehtola, tuttavallisemmin Erkka, kirjoittaa: ”Mixu Paatelaisen kiinnitys Huuhkaja-lauman johtajaksi on tärkeä pala suomalaista futista. Ratkaisevinta on kuitenkin päivittäinen työ seuroissa”.

En voisi olla Erkan kanssa enempää samaa mieltä. Suomifutiksen tulevaisuuden kannalta Mixun kokoonpanovalintoja paljon tärkeämpää on se, mitä tämän – ja seuraavan noin 520 – viikon aikana tehdään tuhansissa suomalaisissa junnujoukkueissa ympäri maan. Silti siitä ei kuitenkaan keskustella juuri lainkaan, vaan muka-keskustelua hallitsee Lauri Dalla Vallen passi tai Hetemaj’n veljesten pleikkarinpeluu Italiassa. Pallonkaikkeuden supervaihtopelaaja Joel Aaltonen kirjoitti tammikuussa mainion jutun liittyen tähän kysymykseen futisjournalismin tasosta.

Erkka ansaitseekin erityismaininnan siitä, että hän on – ainoana Suomessa – tuonut junnufutisnäkökulmaa myös valtamedian palstoille. Erkan, omaan kenttätyöhön perustuvissa, kolumneissa hyvää on myös se, niissä on konkreettisia visioita suomalaisen junnufutiksen kehittämisestä. Usein ne visiot herättävät voimakasta vastustusta Kaikki Pelaa -fanaatikoilta. Sekin laskettakoon meriitiksi, sillä radikaaleja muutoksia tarvitaan, jos Suomi haluaa pysyä mukana futiksen kehityksen kelkassa.

Tämänpäiväisessä jutussaan Erkka visioi ”Sveitsin mallin” toteuttamista myös Suomessa. Mallin pohjana Sveitsissä oli huippufutiksen ja ruohonjuuritason puuhastelun erottaminen toisistaan ja alueellisten valmennuskeskusten luominen. Seurojen oli keskityttävä joko huippufutikseen tai ruohonjuuritason toimintaan. Rahaa pumpattiin huippufutikseen keskittyviin seuroihin, jotka velvoitettiin yhteistyöhön pienempien seurojen kanssa. Kuten Erkka toteaa, on tämän tyyppinen yhteistyö Suomessa hysteerisen vastustuksen kohteena.  Harrastetasolla pelaavat kyläseurat pitävät kynsin ja hampain kiinni superjunnuistaan ja toisaalta suurissa seuroissa katsotaan usein pienempiä kyläseuroja nenänvartta pitkin.

Myös Suomessa pitäisi tehdä valinta siitä, pirskotellaanko seuratukia joka niemeen ja notkoon vai keskitetäänkö niitä harvoille ja valituille tähtitehtaille. Ensimmäinen niemi- ja notko -malli on varmasti demokraattisempi ja sinänsä kannatettava, mutta uskon Erkan tavoin vahvasti siihen, että jälkimmäinen malli – parhaiden resurssien keskittäminen lahjakkaimmille (à la Ajax, Guy Roux ja kumppanit) – veisi Suomen nopeammin arvokisoihin.

Mutta ollaanko Suomessa valmiita hyppäämään näin kilpaurheiluvetoisiin vankkureihin? Vai pysytelläänkö nykymallissa, jossa kaikki pääsee pelaamaan, mutta tie maailman huipulle edellyttää toimimista suomalaisen yhteiskunnan normien vastaisesti – esimerkiksi itäeurooppalaisia valmennusoppeja noudattaen?

Liitto on tehnyt oman päätöksensä asiasta hissun kissun, mutta sen ”toteutus edellyttää merkittävää muutosta koko suomalaisen jalkapallokulttuurin orientoitumisessa. Se haastaa muutokseen niin valmentajakoulutuksen, päivittäisen seuratoimintakulttuurin, kotien ja koulujen välisen yhteistyön kuin toimintatavat ja rakenteetkin.”

Nyt kun Hetemaj-kortti on pelattu ja uusi päävalmentajakin valittu, niin pitäisikö siis keskustella siitä, miten tämä muutos saadaan aikaan? Vai halutaanko sitä todella?

Loppuun vielä vaalimainos: http://osa-aikaehdokkaat.blogspot.com

HOMOJA KOPISSA – eli modernin jalkapallon vaietuin salaisuus, osa 1.

TOMI LOUNIO

Pallonkaikkeus aloittaa lyhyen juttusarjan, jossa pohditaan seksuaali-identiteetin ja jalkapalloilun välistä suhdetta.

Scorpionsin pateettinen pehmoheviballadi ”Wind of Change” oli erään kirkkonummelaisen ala-asteen limudiskojen
kestovalinta illan viimeiseksi hitaaksi. Saksalaisrokkarit tunnelmoivat taustalla, kun Veikkolan Veikkojen
kymmenenvuotiaat fudisjannut sopivat jumppasalin hämyisessä kulmassa tanssitusvuoroista rehvakkain sanakääntein. Ryhmän sisäinen hierarkia saneli oman varausnumeron suuruuden, eikä järjestelmää ollut helppo kiertää.

Oman vuoron koittaessa joka jannu hiippaili tärisevin askelin ja hikoavin kämmenin oman draftauksensa  luo ja mumisi epämääräisen kysymyksentapaisen. Useimmiten tuloksena oli jäätävät pakit, jonka jälkeen alkoi vielä menomatkaakin tuskallisempi ”walk of shame” salin halki. Lyhyen manailun ja ehkä suruun juodun jaffalasillisen jälkeen draftitilaisuus käynnistyi uudestaan, aiempaakin kiihkeämpänä. Yleensä jokainen ehti kuitenkin ennen illan päättymistä (tai mutsin kanssa sovittua kotiintuloaikaa) löytää ainakin yhden tanssitettavan pikkuprinsessan.

Ja Wind of Change soi:

”The world closing in
Did you ever think
That we could be so close, like brothers
The future’s in the air
I can feel it everywhere
Blowing with the wind of change”

Biisi on nyky-ymmärrykseni mukaan tulevaisuudenuskoa uhkuva tuokiokuva kommunistisen järjestelmän kaatumisen ajoilta, ja lisäksi aikamoista sontaa jos nyt musiikillisista ansioista puhutaan. Kukaan meistä ei ala-asteella tajunnut biisin sanomasta mitään, mutta näin jälkikäteen ajatellen se sopii taustaksi tuollaiseen säännönmukaista solidaarisuutta kuvaavaan tilanteeseen. Me olimme kuin veljiä, hyvässä ja pahassa. Sellaista keskinäistä luottamusta ei helposti nykymies koe muualla kuin urheilujoukkueessa.

Mutta esi-puberteettisessa jätkäporukassa voi olla tasaveroinen jäsen vain, jos ymmärtää ryhmän hierarkian, koodiston ja säännöt. Jos joku ei niistä piitannut, hänen koettiin halveksivan koko porukkaa. Sellaisesta sai aika herkästi nekkuunsa. Tästä kirjoittamattomien (siis pyhien) sääntöjen kunnioittamisesta Urheilulehden Petteri Sihvonen ja loputtoman monet muut hokijanarit jauhavat, kun ulkopuoliset ”kukkahattutädit” haluaisivat siistiä (kunnia-)väkivaltaa jääkiekosta, sen laajempiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin vedoten.

Perinteiset äijälajit, kuten jääkiekko ja nyrkkeily, ovat tästä räikeimpiä esimerkkejä, mutta myös fudiksen piirissä vaaditaan tiettyjen käyttäytymismallien omaksumista, myös kentän ulkopuolella. Vaikka David Beckham, Cristiano Ronaldo ja muut metroseksuaaleiksi kutsutut tyyliniekat ovat tuoneet huippufudikseen uudenlaista väriä ja fäshöniä, ei normeista poikkeamista tai varsinkaan seksuaali-identiteettiin liittyvää erilaisuutta vieläkään sallita. Maskuliinisuus ymmärretään hyvin traditionaalisella, metsäläisellä tavalla, jonka normit ovat Ronald F. Levantin (1995) analyysin mukaan:

a) feminiinisiksi ymmärrettyjen tapojen piilottaminen,

b) rajoitettu tunteellisuus,

c) läheisyydestä irroitettu seksi,

d) saavutusten ja statuksen tavoittelu,

e) itsenäisyys,

f) voima ja aggressio ja

g) homofobia.

Olen usein miettinyt, mitä olisi seurannut, jos Veikkolan limudiskossa veskarimme Niilo olisikin pyytänyt väkivahvaa keskushyökkääjä-Harria tanssimaan? Miten Ve-Ve:n junnujoukkue olisi reagoinut, jos joku meistä olisi kertonut olevansa homo? Olen itse asiassa miettinyt samaa jokaisen niin juniori- kuin aikuistasolla edustamani joukkueen suhteen, vaikka omakohtaista panosta ei nyt tässä suhteessa olekaan pelissä.

Karkean päässälaskun perusteella minulla on 19-vuotisen jalkapallourani aikana ollut noin 400 joukkuetoveria. Kun Wikipedia kertoo, että tutkijoiden mukaan noin 2-13 prosenttia länsimaiden miesväestöstä on homoja, olisi miehiin suuntautuneiden pelikaverien määrä jotain kahdeksan ja viidenkymmenkahden väliltä.

Ajoittain kiertäneistä huhuista huolimatta en tunne yhtään satavarmasti homoa futaajaa, eikä kukaan heistä ei ole tullut kaapista. Miksi ei? Muuten kaveripiirini on varsin monenkirjava, ja sateenkaaren  kaikki värit taitavat olla edustettuina. Mutta mitkä syyt pakottavat suomalaisen futaajamiehen salaamaan seksuaalisuutensa?

Scorpionsin nahkahousuisten hevimiesten sanoja mukaillen muutoksen tuulet puhaltavat Euroopassa. Myös suomalainen yhteiskunta on muuttunut nopeasti aiempaa avarakatseisemmaksi, ja esimerkiksi kristillisen Nuotta-mediapajan homovastainen Älä alistu -kampanja herätti laajaa paheksuntaa jopa kirkon sisällä. Jopa Yhdysvaltain armeija luopui ”Don’t Ask, Don’t Tell” -säännöstään Obaman johdolla ja toivottaa kaikki tervetulleiksi suuntautumisesta riippumatta. Olisiko siis jo korkea aika tuulettaa myös fudispiirien luutuneita asenteita, jotta väkinäinen salailu saataisiin loppumaan?

Vierailin viikonloppuna kalliolaisessa kuppilassa, jonka käymälän seinään oli kirjoitettu: ”Ei voi olla homomies, ellei ole mies.” Voisiko 2010-luvun Suomi-futis kenties uudistaa mieskäsitystään vessakirjoituksen opein?

Suomalainen jalkapallo – höpinää joka päivä

JUSSI LEPPALAHTI

Pallonkaikkeuden supervaihtomies Kynä Leppälahti on palannut Torinossa viettämänsä tovin jälkeen takaisin Stadiin ja paikallisen futiksen pariin HIFK:n verkkareihin.  Kotiinpaluu ei ole sujunut täysin ongelmitta ja miehen rakas intohimon kohde onkin aiheuttanut jo paljon päänvaivaa. Täman kertaisessa tekstissään Kynä purkaa tunteitaan ja turhautumistaan Suomifutiksen haasteiden keskellä.  

Pari kuukautta takaperin tein hullun teon. Se oli juuri ennen Suomeen paluutani. Yritin muistuttaa itseäni ja lukijoita suomalaisen jalkapallon positiivisista puolista. Nyt, kuukauden Suomessa taas oltuani ja hirveän työmäärän paiskineena, olen täydellisen vakuuttunut, että emme ole Euroopan Top-20:ssä 2020 tällä menolla. Siihen tarvitaan paljon enemmän. Siihen tarvitaan täydellistä ajattelutavan muutosta. Siihen tarvitaan uusia ihmisiä. Siihen tarvitaan ennen kaikkea intohimoa. Jos joku löytää tästä tekstistä intohimoa, lupaan tarjota oluen. Kauden jälkeen.

Viesti liikuntaviraston sivuilla on selvä:hakemus sisään ja kenttävuorot käsitellään, jonka jälkeen kenttävuorot jaetaan seurojen käyttöön. Hakemuksen väsäämme seuran valmennuspäällikön kanssa intoa puhkuen, vaihtoehdot ovat selvät. Haluamme ’Brakulle’, koska siellä pelaa edustusjoukkueemme myös kauden sarjapelit. Olisi seuran yhteisen hengen ja identiteetin vahvistamisen kannalta hienoa järjestää seuramme kesäleirit samalla areenalla. Tämä helpottaisi myös logistiikkaa valtavasti. Kakkosvaihtoehto on sitten ’Bollis’. Haluamme kehittää toimintaamme, haluamme tehdä.

Menee viikko, menee toinen. On jo maaliskuu. Soitan liikuntavirastoon, sillä haluan kentän selväksi, jotta markkinointi saadaan käyntiin. Tässä vaiheessa olen jo valmistellut markkinointisuunnitelman, sekä ensimmäiset mainosvideot kesäleiristä on netissä. Vastaus liikuntavirastossa on jaarittelevan mitäänsanomaton. Seuraavalla viikolla tulevat päätökset vuorojenjaosta. Tässä maassa on hyvin vaikeaa tehdä jotakin jalkapallon eteen, kun aina joku yrittää jarruttaa.

Tässä vaiheessa mainittakoon, että järjestäisimme oitis leirin seuramme omalla kentällä, mutta sellaista ei tälle seitsemän Suomen mestaruuden seuralle ole mistään herunut. Näin on siis toivottava liikuntavirastolta tukea. Sitä ei heru. Menee edellisestä puhelinsoitosta kaksi viikkoa ja mitään ei ole kuulunut. Tässä vaiheessa olen jo saanut puheluita vanhemmilta, jotka ihan oikeasti haluaisivat lisätietoa leiristä. Niin haluaisin minäkin. Leirin sijainnista riippu moni käytännön asia, joita olisi nyt jo ollut pakko alkaa organisoimaan. Soitan uudestaan liikuntavirastoon. Tilanne on edelleen epäselvä. Brakun oli varannut Stadi Cup, mutta he peruuttivat varauksen, joten nyt liikuntavirasto voi kuulemma jakaa vuorot seuroille. Tiedon he lähettävät ”ensi viikon alussa”. Luonnollisesti näistä samoista kentistä ja viikoista taistelevat keskustan muutkin seurat, joten hyvin epätodennäköistä on, että saamme toivomamme vuorot käyttöömme kaikille viikoille.

Edellinen tarina liikuntaviraston sähläämisestä vain vahvistaa sitä mielikuvaa, että niille, jotka tässä maassa ovat kriittisiä ja haluavat tehdä jalkapallon eteen asioita, näytetään vain persettä tai keskisormea. Tai ensi viikkoa. Onko todellakin niin, ettei mikään tai kukaan voi järjestää liikuntaviraston toiminnassa muutosta, jolla saataisiin kyseinen virasto dynaamisemmaksi ja intohimoisemmaksi jalkapalloa kohtaan? Ymmärrän maailmassa olevan muitakin urheilulajeja. On kuitenkin tajuttava, ettemme voi jalkapallokansana kehittyä ja kasvattaa taiturimaisia pelaajia liikuntaviraston jarruttaessa seurojen ja niiden tekijöiden kenttätyötä. Asenteen pitäisi olla mallia:”Jos haluatte kentän, niin me järjestämme sen teille, heti!” Nyt se on enemmänkin mallia:”Ai, taas yksi hakemus käsiteltäväksi ja lisähommia. No, ensi viikon alkuun menee.”

Kerron toisen minitarinan suomifutiksesta. Seuraan aktiivisesti Yle:n Mestareiden Liigan lähetyksiä. Viimeisen lähetyksen seuraaminen oli sellaista shokkihoitoa, että lopetan lähetysten seuraamisen tähän Bayern Munchen-Inter-otteluun. Lähetys alkaa kymmenen minuuttia ennen ottelua, itse olen jo hekumoinut ystävieni kanssa jalkapallosta toista tuntia. Kymmeneen minuuttin ei paljon syväanalyysiä mahdu, ehkä puoliajalla mennään asiaan, ajattelen. Ja tarkoitan nyt syvälle menevää analyysiä joukkuen heikoista kohdista, sekä Interin uudehkon valmentajan Leonardon kykenemättömyydestä organisoida joukkueensa puolustuspeliä ja tämän vaikutuksia ottelun kulkuun. Käydään ehkä läpi viime kauden taktisia ja mentaalisia menestystekijöitä ja verrataan niitä tämän kauden Interiin. Ehkä puoliajalla analysoidaan tarkkaan joukkueiden pallonhallinnan jakautumista keskikentällä ja löydetään syitä kenttäryhmityksestä tai Bayernin laitapelaamisesta.

Ei. Puoliajalla suurimman huomion saa ”jokuperhanan” FC Odense, FC Kööpenhamina ja sen mahdollisuudet menestyä tulevaisuudessa Mestareiden Liigassa. Tämä on intohimon puutetta ja epäolennaisiin asioihin keskittymistä. Keskiössä tulisi olla peli ja sen analysoiminen, onhan heillä siellä herranjumala varmasti Suomen pähein fläppitaulukin! Itse otan vastaan lahjoituksen kyseisen fläpin, seurani toimistossa on varmasti enemmän käyttöä sille, kuin Ylen Mestareiden Liiga-studiossa. Helsingin keskustassa sijaitsevan opiskelijaravintolan työntekijälläkin on enemmän tekemisen meininkiä pastakastikkeen jakamisessa kuin suomalaisen jalkapallon johtohahmoilla ja johtavan televisioyhtiön urheilusta päättävillä tahoilla. Onneksi internetissä voi lukea ulkomaisten sanomalehtien analyysit pelistä seuraavana päivänä.

Samaan aikaan Sonera-stadionin päädyssä maamme jalkapallon kattotoimistolla pitää kiirettä. He tekevät linjauksia junioripelaajiemme profiilista, millaisia pelaajia Suomen maajoukkueessa pelaa kymmenen vuoden päästä? Nämä linjaukset ja ajatukset kootaan lajiraportteihin ja nämä linjaukset tulisi selkeyttää ja istuttaa maan jalkapallon kenttätyöntekijöille, eli juniorivalmentajille. Mitään muuta konkretiaa ei allekirjoittanut ole vielä havainnut, kuin netistä printattavan kieltämättä ansiokkaan teoreettisen kuvauksen lajista ja tulevaisuuden jalkapalloilijoista.

Raportista puuttuu muutama ihan pieni yksityiskohta ja konkretiaa. Ensiksikin, paperille voin minäkin tältä istumalta piirrellä vaikka minkälaisia kuvioita ja profiileja, mutta yhtään pelaajaa se ei kasvata. Fokuksen siirtäminen ruutupaperilta ja neuvottelupyödästä niihin tekijöihin, jotka ihan oikeasti haluavat tehdä kentällä töitä, on äärimmäisen tärkeää. Ja niitä tekijöitä on paljon. Niitä tekijöitä tapaan joka päivä Helsingin Pallokentällä, niitä tekijöitä tulisi siirtää oikeisiin rooleihin ja niitä tekijöitä tulisi arvostaa. Milloin edustamani seuran 02-joukkueen valmentajalta on Palloliiton virkamies kysynyt, että:”uskotko oikeasti ajatuksiimme ja näkisitkö joukkueesi pelaavan linjaustemme mukaisesti ja jos et niin mitä kehitysehdotuksia antaisit meille?” Vastaan: ei ole kysytty. Uskonko minä näkeväni Ilkka Mäkelän, herra Laurikaisen tai Petri Jakosen kysyvän? En.

Toiseksi. Miten ihmeessä Suomessa voi tehdä yhtäkään jalkapalloilijaa, kun ei ole kenttiä, missä harjoitella? Helsingin kenttätilanteesta kertoo paljon seuraava esimerkki. HIFK seurana vihaa kilpailijaansa HJK:ta enemmän kuin mitään. Ja niin pitääkin olla. Mutta, HIFK:n juniori- ja edustusjoukkueet harjoittelevat HJK:n omistamalla kentällä. Koska ei ole vaihtoehtoja. Pystytkö kuvittelemaan AIK:n harjoittelevan Djurgårdenin kotikentällä? En minäkään.

Seitsemän kuukautta sitten, ennen lähtöpäivääni, olin seurannut tiiviisti espoolaisen FC Hongan juniorijaoksen toimintaa. Kaikki näytti hyvältä: uusi valmennuspäällikkö, riittävästi positiivista hulluutta akatemian kehittämiseen ja vahvan identiteetin omaavat edustus- ja reservijoukkue. Voisiko enempää Palloliiton linjausten mukaisesti seura kehittää toimintaansa? Talven aikana saan kuitenkin surullisen uutisen. Seuran ehkä lahjakkain juniorijoukkue, Nike Premier Cupiin valmistautuva alle 15-vuotiaiden joukkue, on eronnut akatemiatoiminnasta ry:n puolelle. En ota tässä kantaa ratkaisun hyvyyteen. Mielestäni on erittäin hälyyttävää, että maamme yhdellä suurimmista seuroista ja keulakuvista on junioripuolella ikään kuin kaksi seuraa. Jotka eivät edes tee yhteistyötä. Kuka jarruttaa ja ketä? Näihin asioihin Palloliiton pitäisi ehdottomasti puuttua ja luoda konkreettiset linjat ja toimenpiteet, jotta kaikki tieto, taito ja osaaminen saataisi kyseisessäkin seurassa puhaltamaan yhteen hiileen. Jos se vaatii rajuja toimenpiteitä, ne pitää tehdä. Nähtäväksi jää, löytyykö liitoltamme rohkeutta kääriä näissäkään asioissa hihoja. Koska tuntien suomalaisten jalkapalloseurojen tekijöitä, tämä ei varmasti jää viimeiseksi erimielisyydeksi suomalaisen jalkapalloseuran sisällä seuran toimintatavoista.

Viime viikkojen tapaus AC Oulu on tapaus erikseen, ikään kuin kirsikka suomifutiksen kakun päälle. En puhu tässä yhteydessä asian taloudellisesta puolesta, koska siihen en ole perehtynyt. Mietin vain periaatteellisella tasolla muita Ykkösen seuroja. Muut Ykkösen seurat ovat varmasti varanneet kentät ja tehneet muitakin ottelujärjestelyjä kyseisille pelipäiville ja olleet yhteistyökumppaneiden kanssa yhteydessä kyseisistä pelipäivistä. Nyt, kuukausi ennen sarjan alkua, sarjaan saatetaan liittää yksi joukkue lisää. Mitä se saa aikaan, on otteluohjelman uudistaminen. Näin kaikki kyseisten pelipäivien eteen tehty työ valuu hukkaan ja monen seuran on aloitettava kotipelien järjestelyt uusille päiville ikään kuin nollasta. Ja lähetettävä lisää hakemuksia liikuntavirastolle. Ja vaikkei liitettäisi, kaikki tämä höpinä vie mielenkiintoa pois ytimestä, eli itse sarjasta, pelistä ja ennakkoasetelmista peleihin lähdettäessä.

Suomalaisesta jalkapallosta ja kaikesta sen ympärillä puuttuu intohimo. Intohimoa eivät yhtään lisää Palloliiton satasivuiset raportit. Intohimoa lisäävät ihmiset ja niiden kohtaamiset. Intohimoa lisää konkreettisuus ja tekeminen. Se, mikä jokaisesta maailman suuresta jalkapallokansasta löytyy taustalta, on intohimo. Intohimo lajia kohtaan. Jos maamme jalkapallon suunnannäyttäjillä ei sitä ole, neuvon vaihtamaan ammattia. On täysin naurettavaa vain jakaa viraston lämpimistä intohimoisille faneille sakkoja, kun juuri intohimo ja tekemisen meininki on sitä, mitä tarvitsemme. Emme tarvitse jaarittelua, ja nyt on jo teoreettiset raportitkin laadittu. Nyt tarvitsemme tekoja ja intohimoa.

Tästä intohimon puutteesta huolimatta tämä soturi jatkaa suomifutiksen tekoa ja suuntaa taas illalla Bollikselle tekemään pelaajia ja rakentamaan joukkueelleen selkeää pelitapaa ja identiteettiä. Jos se ei onnistu, niin ainakin valmentajan hulluuden ja intohimon tarttuessa suomifutis saa taas 20 uutta tekijää. Ehkä heidän vartuttuaan liitolla on heille jotain konkreettista tarjottavaa. Tai he ovat siirtyneet viraston lämpimästä sinne kentälle, sillä virastosta ei suomalaista jalkapalloa kehitetä. Sen tekevät tänäänkin pakkasessa kaikkensa antavat tekijät. Ilman Suomen Palloliiton konkreettista tukea.

Tekemistä riittää kansainvälisesti vertailtuna

HENRI AALTO

Leireilimme FC Hongan kanssa mukavasti kehoa ja mieltä lämmittäneen Antalyan auringon alla 27.2.-5.3. välisenä aikana. Reissun parasta antia oli ehdottomasti yhdessä vietetty aika normaalin arjen ulkopuolella, mahdollisuus treenata ulkona ja hioa taktisia asioita hieman tarkemmin uomiinsa, sekä tietenkin kaksi kansainvälistä harjoitusottelua. Maalivahtimme Tuomas Peltonen avasi jo omassa kirjoituksessaan kattavasti leirin yleistä antia omasta näkökulmastaan, joten perehdyn itse hieman syvällisemmin kahteen harjoitusotteluumme. Ne antavat kuitenkin jonkinnäköistä osviittaa siitä, missä tällä hetkellä mennään kansainvälisesti vertailtuna.

Valokeilassa: Lukas Hradecky

HENRI AALTO

Sain suuren kunnian jututtaa kollegaani ja hyvää ystävääni, Lukas ”Luke” Hradeckya, Pallonkaikkeuden blogia varten. Facebook-keskustelun aikana syntyneen idean tarkoituksena oli  tehdä tavallisen ”mitä kuuluu, miten menee, miltä tulevaisuus näyttää”-tyylisen haastattelun sijaan – pilke silmäkulmassa – vähän erilainen ja syvällisempi läpileikkaus yhteen suomen kuumimmista maalivahtinimistä. Turun TPS:stä tammikuussa 2009 Tanskaan Esbjerg fB:hen siirtynyt 21-vuotias Luke suostui avartamaan elämäänsä ja ajatusmaailmaansa ainutlaatuisessa haastattelussa, tuoden näin itseään lähemmäs suomalaista jalkapallokansaa. Esbjerg majailee tällä hetkellä Tanskan Superligassa yhdennellätoista sijalla, ja Luke on pelannut itsensä joukkueensa ykkösmaalivahdin asemaan.

Visioita yksilöllisestä valmennuksesta

TANELI HEINONEN

Huipulle ja yhteiskuntaan. Suomalaisten onneksi. Voittoja joka päivä. Iloisuus, menestys ja yhteisöllisyys. Jalkapalloa jokaiselle. Erilaisten instituutioiden visiot, missiot ja arvot koristavat juhlapuheita usein kuten joulupallot kuusta – ollen sisältä onttoja. Ilman tarkempaa määrittelyä niitä voidaan tulkita monin eri tavoin ja epäilemättä monissa yrityksissä ja julkisyhteisöissä näin myös tehdään. Tässä joukossa Palloliiton Visio 2020:ssä määrittelemä tavoite olla Euroopan 10 parhaan futismaan joukossa on konkreettisuudessaan kunnioitettava. Visio jäi kuitenkin ilmaan julkistamisensa jälkeen koska tarkempia strategioita vision tavoitteluun ei juuri esitelty. Keskustelu aiheesta on lähinnä ollut maajoukkueen esitysten öljyämää irvileukojen louskutusta. Nyt on kuitenkin ilmestynyt Palloliiton lajiprosessityöryhmän strategiaselvitys, joka antaa varsin maukkaan oloista lihaa suunnitelman ympärille ja tarkentaa TOP 10-tavoitteen realistisemmin eräänlaiseksi ”Tavoittele kuuta ja putoa tähtiin”-työkaluksi. Työryhmässä on mukana valmentaja- ja pelaajakokemusta myös Palloliiton palkkalistojen ulkopuolelta. Tekijöiden joukossa vilahtavat muun muassa nimet Job Dragtsma, Mika Lehkosuo, Erkka V. Lehtola ja Aki Riihilahti. Toisin kuin raportit ja selvitykset yleensä, tämä on ehdottoman suositeltavaa ja mielenkiintoista luettavaa. Sivuilta huokuu halu kehittää suomalaista jalkapalloa.

Suomalainen Jalkapallo – Mitä meillä on mitä muilla ei ole?

JUSSI LEPPÄLAHTI

Lukiessa, kuunnellessa tai keskustellessa suomalaisesta jalkapallosta, on sävy usein synkkä ja toivoton tai jopa säälivä. Kansallisella huipulla pelaavia pelaajiamme ei keskimääräisesti arvosteta. He rinnastetaan perusduunareihin, vaikka suurissa jalkapallomaissa pelaajat ja valmentajat ovat puolijumalia. Maajoukkueemme on etenkin tällä hetkellä lajiliiton ohella suurten riviemme suissa vitsi. Mutta miksi ei olisi? Jos itse jalkapalloväkikään ei arvosta pelaajiaan tai maajoukkuetta, miksi yleisen ilmapiirin pitäisi olla yhtään positiivisempi?

Suomalaiset jalkapalloseurat pelkäävät vaurastumista

LASSI SIMOLA

Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, jalkapalloseurat ovat vain harvoin taloudellisesti kannattavia. Urheilullisen menestyksen ja taloudellisen lisäarvon samanaikainen tuottaminen on vaikea yhtälö. Ja vaikka pieni osa seuroista onkin jatkuvasti kannattavia, on lisäarvon tuottaminen näissäkin tapauksissa sen verran marginaalista, että puhtaasti sijoitusmielessä seurat eivät ole kiinnostavia investointikohteita. Jalkapalloseuroihin ei yleensä sijoitetakaan pääomaa tuottomielessä. Yleisimmät motiivit jalkapalloseurasijoituksiin lienevät rakkaus lajiin ja seuraan, näkyvyyden hakeminen omalle yritykselle tai silkka sijoittajan oman egon nostattaminen. Tämä pätee ilmiöön maailmalla ja Suomessa.