Suomifutsalia käsittelevä haastattelu 90min -lehteen

17.12.2011

PANU AUTIO

90min -lehden päätoimittaja Joonas Sarelius julkaisi vastikään lehdessään futsalia käsittelevän jutun, jossa hän käytti lähteenään haastatteluani. Jutussa oli paljon painava asiaa ja monia futsalin kipeitä ongelmakohtia nostettiin ujostelematta esille. Tilan puutteen vuoksi kaikkia kommentteja ei kuitenkaan voitu painaa lehteen, joten julkaisen nyt alla haastattelun kokonaisuudessaan lyhentämättömänä ja sensuroimattomana. Keskusteluun saa mielellään ottaa osaa kommenttikentässä. 

1. Maajoukkueessa muutoksia. Kokeneita jää pois, mutta onko nuoria tulossa tilalle? Ja ylipäätänsä onko nuoria tulossa?

Normaali luonnollinen kehitys on se, että vanhoja jää pois ja nuoria tulee tilalle. Maajoukkueessa kuitenkin parhaan käytettävissä olevan yhdistelmän tulisi aina pelata. Niin kauan kuin Foxi Salmi ja Teemu Terho pesevät maajoukkueleirien loppupeleissä muut joukkueet selvin lukemin ja pelaavat maaotteluissa paremmin kuin muut jätkät ei kellään pitäisi olla nokan koputtamista heidän pelipaikkansa suhteen. Eri asia on, jos joku kokeneempi konkari jää sivuun omasta aloitteestaan, kuten kävi Jani Modigin ja Matias Sareliuksen tapauksessa. Nuorilta haastajilta kaipaisin ennen kaikkea munaa ja reippaita otteita niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Vain näin voi ansaita luottamuksensa ja paikkansa joukkueessa.

2. Futsal on Suomessa ”nuori” laji. Maajoukkue ottanut harppauksia eteenpäin, mutta onko nyt pysähdys edessä? Eli Virossa aika huono karsintaturnaus?

Viron karsinta oli tuloksellisesti surkea. Siitä ei pääse mihinkään. En kuitenkaan ole maajoukkueen tulevaisuuden suhteen läheskään niin huolestunut kuin esimerkiksi kotimaisten sarjojen suhteen.

3. Missä asioissa maajoukkue jää jälkeen muista maista?

Pallollinen taitotaso, pelirohkeus ja viimeistelyprosentti ovat pahasti jäljessä huippuja. Taktisesti pystymme pyristelemään hieman meitä yläpuolella olevien maiden kyydissä (esim. tämän syksyn treenivastukset Belgia ja Slovakia), mutta jos haluamme kehittyä tulisi askeleita ottaa rohkeammin ja nopeammin tässäkin suhteessa. Esimerkiksi puolustuspelin muuttaminen prässäävämmäksi olisi pitkän tähtäimen kannalta tehtävä mahdollisimman nopeaasti. Täällä Espanjassa pallollista pelaajaa laidalla prässätään aina huomattavasti enemmän ja tuki tehdään ainoastaan pallottoman laidan toimesta. Target pelaaja jää peittämään syöttolinjoja ja näin prässistä saadaan aikaan huomattavasti enemmän riistoja. Se on ollut lajin evoluutio kaikissa huippumaissa (esim. Espanja, Brasilia, Italia, Venäjä, Portugali jne.) ja jossain vaiheessa kehitys on edessä myös Suomessa.

4. Saako näitä eroja mitenkään kiinni?

Treenamalla tietenkin. Ei se ole sen kummallisempaa. Meidän pitäisi pyrkiä vähintään samalle tasolle kuin muissa maissa ja muissa Suomen huippu-urheilu-amatöörisarjoissa ollaan. Esimerkiksi jalkapallon Kakkosessa ja salibandyliigassa ei juurikaan korvauksia pelaajille makseta, mutta joukkueet harjoittelevat kuitenkin vähintään 5krt viikossa. Tähän vaaditaan kuitenkin vahvempia seuroja ja enemmän intohimoa, enkä tiedä löytyykö näitä asioita tarpeekis tällä hetkellä suomalaisesta futsalista.

5. kotimainen futsal-liiga. Yleisöä ei kiinnosta, viime viikonlopun ka. oli 87,2 katsojaa. Mitä pitäisi tehdä asialle?

Mielestäni yleisömäärien liiallinen tuijottaminen on turhaa. Tärkeintä on että itse tuote, eli peli, hoidetaan ensin kuntoon.En ole ollenkaan varma onko hyvä asia että futsal on eriytynyt niin vahvasti omaksi lajikseen erilleen jalkapallosta. Tällä hetkellä edes futsalin liigaseuroilla ei ole resursseja kehittää toimintaasa esimerkiksi junioripuolelle, mikä on kuitenkin lajin tulevaisuuden kannalta kaikkein tärkein asia. Nyt melkein kaikkien liigaseurojen kaikki voimavarat menevät miesten edustusjoukkueen pyörittämiseen ja sekin tuntuu olevan yhtä eloonjäämiskamppailua. Myös liitto voisi tehdä paljon asioita paremmin esimerkiksi tiedottamisen ja markkinoinnin saralla. Futsal.fi sivusto on ollut melko onnetonta seurattavaa viime aikoina.

6. Minkälainen on Futsal-liigan taso?

En ole nähnyt puoleentoista vuoteen ainuttakaan kamppailua, jos ei muutamia suttuisia streameja laksketa. Perstuntuma on kuitenkin se, että joukkueiden taso heittelee edelleen aivan liikaa päivästä riippuen. Liian monen joukkueen kokoonpanot vaihtelevat kauden aikana aivan liikaa ja poissaoloja ns. ”henkilökohtaisista syistä” on hävettävän paljon. Karu totuus on edelleen se, että hyvät pelaajat pärjäävät sarjasssa treenaamatta.

7. Osa joukkueista vetää ihan harrastelu-pohjalla ja osa yrittää? Pitääkä paikkansa?

Varmaankin kaikki seurat vetävät täysillä käytettävissä olevien resurssiensa puitteissa. En halua kritisoidan niitä muutamia aktiiveja, jotka hoitavat seurojen toimintaa parhaansa mukaan. Intohimoisia tekijämiehia ja -naisia on kuitenkin suomifutsalissa aivan liian vähän ja se on myös ongelma monien seurojen toiminnan kehittämisen kannalta. Sen takia toiminta saattaa välillä vaikuttaa puuhastelulta.

8. Esim GFT aloitti treenit viikko ennen sarjan alkua, vaikka on kuulunut näihin ”tosissaan olevien” joukkoon? Tämä ei varmaan vie lajia yhtään eteenpäin?

Kyllä minua geftiläisenä hävettää ja harmittaa moinen, mutta minkäs voit jos ei ole mahdollisuuksia parempaan. Ymmärrän myös sen, että muutamilla kokeneimmilla tekijöillä motivaation löytäminen saattaa olla ajoittain haastavaa. Selvää on, ettei kukaan halua tuhlata vapaailtojaan toimintaan, jota ei koe mielyttäväksi tai hyödylliseksi. Suurin pulma isossa kuvassa taitaa olla kuitenkin se, että huonosta kauteen valmistautumisestaan huolimatta GFT pelannee taas keväällä mestaruudesta.

9. Onko Futsal Suomessa vielä salifutista maineeltaan?

Sillä miksi lajia kutsutaan ei mielestäni ole väliä. Futsalia kutsutaan monilla kielillä salifutikseksi (mm. españaksi, portugaliksi ja hollanniksi) eikä se millään tavalla tee pahaa lajille. Itse asiasssa näkisin että futis on lajina kehittynyt paljon futsalin suuntaan ja esimerkiksi nyky-Barçan peli on monessa mielssä kuin futsalia isolla kentällä. Siinä vaiheessa kuin laji-ihmiset rupeavat itse kunnioittamaan omaa lajiaan ja pelaajat rupeavat elämään kuin huippu-urheilijat, niin laji saavuttaa myös ansaitsemansa kunnioituksensa ulkopuolisten silmissä.

10. Mitä parannuksia pitäisi tehdä lajin parissa Suomessa?

Paljon. Nuorten sarjasysteemiä pitäisi kehittää ensitilassa. Naisille ja nuorille pitäisi saada maajoukkueet ja seurojen toimintaan pitäisi saada paljon lisää virtaa. En tiedä oliko se aikoinaan hyvä kehityssuunta, että futsalseurat alkoivat eriytyä jalkapallon emoseuroista. Tällä hetkellä tuntuu siltä siltä, että futsaliin keskittyneillä seuroilla ei riitä resursseja edes oman edustusjoukkueensa pyörittämiseen, saati sitten junioritoiminnan kehittämiseen. Jalkapalloseurojen alaisuudessa toimiessa junioritoimintaa olisi helpompi koordinoida ja myös valmis kannattajapohja olisi näin tarjolla potentiaaliseksi yleisöksi. FC Honka – HJK -ottelu herättäisi varmasti kiinnostusta ja tunteita myös futsalin puolella.

11. Koska seuraava suomalainen pelaa ulkomailla ammatikseen? ja Kuka?

Toivottavasti pian. Sen saavuttamiseksi tarvitaan paljon duunia, röyhkeyttä ja intohimoa. Pelaajan pitää olla valmis laittamaan itseään likoon ja tekemään rohkeita valintoja elämässään. Jos joku suomalainen futsalista uskoo itse olevansa tarpeeksi hyvä ja on valmis tekemään pirusti duunia, voi meikäläiseen olla yhteydessä niin voin yrittää järjestää näytönpaikkoja. Nykymaajoukkueissa on useita pelaajia, jotka voisivat taitojensa puolesta pelata lajia ulkomailla. Monilla kokeneimmilla pelaajilla on kuitenkin turhan hyvät siviiliduunit ja kotiasiat kunnossa sen verran hyvin, että kynnys lähteä taitaa olla aikamoinen. Ikänsä ja taitojensa puolesta Ville Lindgren ja Jukka Kytölä voisivat mahdollisesti kehittyä vielä paljon ja sitä kautta luoda hienon uran ammattilaiskentillä.

Mainokset

OSA 2. Ulos kaapista: Anton Hysén

30.3.2011

TANELI HEINONEN

Ruotsin 2 divisioonassa pelaavan göteborgilaisseura Utsiktens BK:n Anton Hysén on ensimmäinen ruotsalainen huippujalkapalloilija, joka on avoimesti kertonut olevansa homo. Seuraava pohjaa paljolti ruotsalaisen mediakentän kruununjalokiven Offsiden artikkeliin, jossa Anton Hysén kysyy ”Var fan är alla andra?” Pallonkaikkeuden Ruotsin toimitus pohtii ja reflektoi asian äärellä.

Kasiluokalla ajauduin kiivaaseen väittelyyn biologian opettajani kanssa, siitä kuka on Liverpoolin kaikkien aikojen skandinaavitoppari. Sain kovan oppitunnin. Seurasi luokasta poistamisia ja osumia taulusienestä, eräs auto sai muutamia lumipalloja kylkeensä. Lahden tälle puolelle muutettuani olen ymmärtänyt opettajan järeähkön jätkämäisillä otteillaan tavoitteleman metatason: Glenn Hysén on karski jalkapallolegenda. Juuri sellainen perinteinen pukukoppien äijä, joka heittää hurttia herjaa kuten vain 80-luvun valioliigapelaajalle sopii. Hysén on myös huhujen mukaan heittänyt seinään vaimoaan vikitelleen miehen ja vuonna 2001 häntä syytettiin homofobiasta, kun Frankfurtin lentokentän vessassa kourimaan alkanut ennalta tuntematon mies sai maistaa göteborgilaisnyrkkiä.

Kuusi vuotta myöhemmin Glenn Hysénin nimi Pride-juhlan pääpuhujana herätti närää ja sitä pidettiin ennakkoon provokaationa. Hysén kertoi oman versionsa Frankfurtin tapahtumista ja puhui homofobiasta urheilussa. Esimerkinomaisesti hän mainitsi, ettei 16-vuotiaan jalkapalloilijapojan ole helppo tulla ulos kaapista ja kertoa olevansa homo. Pukukopin rajujen herjan heittäjien edessä on pelottavaa paljastaa seksuaali-identiteettinsä, jos se ei sovi yhteiseen linjaan.

16-vuotias Anton Hysén pelkäsi. Ennen kuin hän kertoi isälleen, hän soitti parhaalle kaverilleen ja varmisti voivansa tulla tarvittaessa yöksi. Hän pelkäsi epäonnistuvansa isänsä silmissä. Epäonnistumisen pelko on yksi urheilijan pahimmista vihollisista. Usein se iskostetaan ulkopuolelta. Itse pelkäsin neuvostoliittolaisen valmentajani raivonpurkauksia F-junnuissa siinä määrin, että saatuani kehut raivokkaasta liukutaklauksesta neppasin pallon vain suoraan sivurajasta ulos välttääkseni mahdollisesta surkeasta avauksesta tulevan kirosanojen höystämän huutomyrskyn. Pelko estää urheilijaa kehittymästä. Pelko estää onnistumasta.

Anton Hysénin pelko osoittautui turhaksi. Perheen tuki on aina ollut hänen takanaan ja Offsiden haastattelussa Glenn Hysén on äärimmäisen ylpeä pojastaan, joka uskaltaa puhua asiasta nyt avoimesti. Ei Anton ole aiemmin homouttaan erityisesti piilotellut, mutta ei ole myöskään tuntunut luontevalta huutaa pukukopissa ”Hei kaikki! Kai tiedätte, että olen homo!”. Läheisemmät joukkuekaverit ovat kyllä tienneet ja nyt Offsiden jutun jälkeen tietää koko Ruotsi. Kysymykseen, miksi juuri nyt, Anton vastasi vain, ettei kukaan toimittaja ollut aikaisemmin kysynyt. Lisäksi hän halusi herättää keskustelua siitä, missä kaikki muut ovat ja miksi. Tilastojen mukaan Ruotsissa pitäisi olla noin 10 000-20 000 aktiivista homojalkapalloilijaa, jos käytetään laskukaavaa, jonka mukaan homoja on väestöstä noin 5-10 %.

Eivätkö pojista tykkäävät pojat jostain syystä yksinkertaisesti välitä pallon potkimisesta? En oikein usko biologiseen syy-seuraussuhteeseen. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että lajikulttuurissa on sellaisia tekijöitä, jotka joko ajavat homoseksuaalisia miehiä pois lajin parista tai pitämään homoseksuaalisuutensa salassa jalkapallomaailmassa. Joukkue on ryhmä, jossa hyvä yhteistyö ja yhteishenki ovat äärimmäisen tärkeitä. Pahimmassa tapauksessa hyvä koheesio voi kuitenkin johtaa myös siihen, että mielipiteet ovat jyrkkiä ja poikkeavuuksia suvaitaan huonosti. Perinteinen käsitys miesjalkapalloilijasta on melko stereotyyppinen: naistenmies, joka lauantain pelin jälkeen suuntaa pubiin tai vähän ammattimaisella tasolla kotiinsa pleikkarin ääreen. Odotukset urheilijan muottiin sopimisesta voivat olla hyvinkin jyrkkiä. Urheilu ei tosiaankaan aina ole niin suvaitsevaista kuin Olympiakomitean juhlapuheissa. Useimmiten vallankahvassa ovat vanhan liiton jyrät, joiden asenteet saattavat olla hyvinkin nuutuneita. Marcelo Lippi latasi Italian maajoukkuevalmentajana ollessaan, ettei todellakaan kävisi päinsä, että hänen joukkueessaan olisi homoseksuaalinen pelaaja.

Anton Hysénin tapauksesta on uutisoitu vuolaasti. Itse näen tämän merkittäväksi ennen kaikkea siksi, että se laajentaa käsitystä, siitä minkälainen jalkapalloilija voi olla. Jos aikuiset miesjalkapalloilijat uskaltavat Hysénin esimerkin myötä tulla kaapista ulos, se on tietysti loistavaa, mutta niin jalkapallon kuin yhteiskunnankin tulevaisuuden kannalta vielä tärkeämpää on se, että nuoret seksuaali-identiteettinsä löytäneet pelaajat uskaltaisivat ja voisivat pysyä lajissa mukana omina itsenään. Toimittajien huomion kohteeksi päätynyt Anton Hysén toivoo, että ihmiset ymmärtäisivät, ettei hän tullut ulos huomion takia. Hän haluaa vain näyttää, ettei homoudella ole jalkapallon pelaamisen kanssa mitään tekemistä. Jalkapallossa ei ole mitään merkitystä, rakastutko kentän ulkopuolella miehiin vai naisiin. Parhaimmassa tapauksessa esimerkki ravistelee kategorisia käsityksiä. Jalkapalloilija voi olla homo­  ja – ennen kaikkea – homo voi olla jalkapalloilija. Hysén sanoo, että kaikki eivät välttämättä halua homoa joukkueeseensa, mutta hän ei murehdi siitä, koska ei voi vaikuttaa siihen. Kauden aikana kuuluvista mahdollisista pilkkahuudoista hän ei välitä, vaan uskoo vain saavansa lisää energiaa. ”Om någon ropar jävla bög så, ja, vadå, jag är ju det.”


Hetemaj-kortti

24.1.2011

JOEL AALTONEN

Suomalaisen jalkapallokeskustelun ensimmäinen sääntö on, ettei jalkapallo-otteluista saa keskustella. Niin kauan kuin itse peli pysyy toissijaisena asiana, asiantuntemattomat ja laiskat toimittajat ovat vapaita jatkamaan työssään tekemättä elettäkään oman ammattitaitonsa edistämiseksi. Otteluraportit näyttävät siltä, kuin ne olisi kaivettu suoraan jostakin valtavasta urheilutoimittajien arkistosta ja täytetty tyhjät kohdat maalintekijöiden ja joukkueiden nimillä. ”3-2 päättyneet ottelut, joissa kotijoukkue hallitsi” tai ”Uskomattomalla yksilösuorituksella saavutetut 2-1 vierasvoitot”. Silloin tällöin täytyy ehkä vaivautua väsäämään henkilökuva. Sellaisissakin muusta jalkapalloaiheisesta kuin pelaajan tuntemuksista dramaattisissa pelitilanteissa kirjoittaminen on ehdottoman kiellettyä. Lue lisää…


Vihreän veran mediašakkia

21.10.2010

VESA SALMINEN

Viime aikoina kahden läheisesti seuraamani joukkueen, Suomen A-maajoukkueen ja Manchester Unitedin, otteet kentällä ovat jättäneet ilmaan paljon kysymyksiä. Siitä huolimatta  molempien joukkueiden lähitulevaisuuden kannalta vihreän veran šakkia tärkeämpää on se šakki, jota on pelattu mikrofonien ja tv-kameroiden edessä.

Lue lisää…


%d bloggers like this: