Kenttäpula jalkapalloyhteiskunnan pullonkaulana – Helsingin jalkapallokentät 1919-1939

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Viimekertaisessa kirjoituksessani pohdin sitä, miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Kysymyksellä viittasin oikeastaan siihen, miksi jalkapallo ei jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosina vakiinnuttanut Suomessa samanlaista asemaa maan kiistattomana ykköslajina kuin vaikkapa Ruotsissa. Kirjoitus poikikin monia vastauksia ja vilkasta keskustelua suomalaisen jalkapalloyhteiskunnan tilasta ja historiasta. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan pyri ottamaan kantaa kaikkiin esille tulleisiin selitysmalleihin, vaan keskityn  tarkastelemaan asiaa vain yhdestä, kenttäolosuhteiden näkökulmasta. Tarkastelemalla Helsingin jalkapallokenttien kehitystä vuosina 1919–1939 pyrin hahmottelemaan jonkinlaista yleiskuvaa siitä, minkälaiset edellytykset jalkapallon laajamittaisella harrastamiselle ja leviämiselle vallitsivat maamme pääkaupungissa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Samalla pyrin pohtimaan hieman laajemmin sitä, minkälainen merkitys kenttäolosuhteiden kehittymisellä on ollut jalkapalloyhteiskunnan myöhemmille vaiheille koko Suomessa.

Miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi ja Venäjä – mikä ei kuulu joukkoon? Mahdollisia  vastauksia on moniakin, mutta tämän blogin  yhteydessä vain yksi on oikea. Se kuuluu näin: edellä mainituista vain Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Vain Suomi ei ole jalkapallon arvokisojen vakiovieras ja vain Suomessa jalkapallo ei ole kansallisesti suosituin ja seuratuin urheilumuoto. Tämä on yleisesti tunnettu tosiasia ja tylsien itsestäänselvyyksien toistamisen sijaan mielenkiintoisempaa onkin pohtia syitä siihen miksi näin on; miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?

Joulukuun kuudennen tirkistysaukko

VESA SALMINEN

Lunta tuiskuttaa ja siniristilippu liehuu juhlavana. Valtavat lumikinokset peittävät maailman parhaimmaksi valitun maan. Näky on juhlava ja kunnioittaa kauneudellaan tänään vietettävää itsenäisyyspäivää, jonka symboliikka kulminoituu sotimiseen ja erityisesti Suomen sodista ”jaloimpaan” eli talvisotaan. Sotimisen ohella myös urheilu on aina ollut tärkeässä roolissa, kun on rakennettu suomalaista kansallisidentiteettiä. Valitettavasti suomalainen jalkapallo ei vielä ole onnistunut lunastamaan paikkaansa osana suomalaista kansallisidentiteettiä.

Lohko D: Vain yhtenäisyys pelastaa serbit

VESA SALMINEN

”Taitavia yksilöitä, mutta epäyhtenäinen joukkue”. Fraasi liitettiin usein Jugoslavian maajoukkueeseen, jonka menestyksen esteenä pidettiin helposti kuumenevaa balkanilaista verta tai kansallisia ristiriitaisuuksia. Jugoslavian seuraajavaltiossa, Serbiassa, on kuitenkin vannottu yhtenäisyyden nimeen jo keskiajalta lähtien.

Yllätysten MM-kisat Italiasta Etelä-Afrikkaan

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Yllätysten on sanottu olevan elämän, siis (myös) jalkapallon suola. Ei olekaan pelattu yksiäkään MM-kisoja, joita joku tai jotkut yllätykset eivät olisi rikastuttaneet odottamattomalla olemassaolollaan. Mitäpä olisivatkaan MM-kisat ilman esimerkiksi Kamerunin hallitsevalle maailmanmestarille Argentiinalle aiheuttamaa shokkitappiota Italian vuoden 1990 kisojen avausottelussa. Tai vastaavaa temppua, jonka Senegal uusi hallitsevan mestarin Ranskan kustannuksella 12 vuotta myöhemmin. Tässä kirjoituksessa tarkoituksenani onkin nostattaa kisakiimaa 34 päivää ennen Etelä-Afrikan kisojen alkua   käymällä läpi MM-kisojen suurimmat yllättäjät jo mainituista Italian MM-kisoista alkaen. Yllätyksiä on MM-kisatasolla tehtailtu toki jo ennen 90-lukua, mutta koska operoin pääasiassa oman muistini varassa, tarkastelua ei ole mahdollista ulottaa tätä pidemmälle. Kirjoituksen lopuksi esitän myös oman valistuneen veikkaukseni tulevien Etelä-Afrikan kisojen mahdollisista yllättäjästä.

Tuppisuita ja tuulipukuja – totuus suomalaisesta katsomokulttuurista

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Pallonkaikkeuden aikamatka suomalaisen jalkapallon historiaan saa jatkoa. Tällä kertaa pyrin vanhojen lehtiartikkeleiden välityksellä saattamaan jälleen yhden suomalaiseen futikseen liittyvän ikiaikaisia stereotypian uudenlaiseen valoon.  Tässä kirjoituksessa historiallisen läpivalaisun kohteeksi joutuu käsitys suomalaisesta jalkapallokatsojasta, joka istuu katsomossa tuppisuuna eikä näytä tunteitaan kenttätapahtumista huolimatta. Omassa kirjoituksessaan Pallonkaikkeuden bloggari Juho Nurmi päätyikin taannoin saman stereotypian perusteella kysymään onko suomalaisessa kansanluonteessa kenties jotakin erityislaatuista, joka erottaa meidät monista muista jalkapallokatsomoissa remuavista ja riemuitsevista maailman kansoista. Omalta osaltani pyrin etsimään vastausta samaan kysymykseen hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Historiallisen lähestymistapa asian tiimoilta antaakin viitteitä siitä, että stereotypialle ei välttämättä löydy tukea menneisyydestä: suomalaisissa jalkapallokatsomoissa on aina ollut tunnetta ja ääntä.

Myytti ikuisista häviäjistä

OTTO TÄHKÄPÄÄ

”Näyttää muodostuvan vallan tavaksi, että Ruotsi aina tekee voittomaalinsa Suomea vastaan noin viisi minuuttia ennen loppua.”

Kuka arvaa koska kyseinen uutisotsikko on ilmestynyt? Vanhahtava kieliasu saattaa johdatella osan lukijoista oikeille jäljille, sillä uutinen ei ole peräisin välittömästä lähihistoriasta. Paljastettakoon ilman pidempiä arvuutteluita, että kyseinen teksti on julkaistu Helsingin Sanomissa 3.6.1927. Lehtiartikkelin perusteella näyttäisikin siltä että jo tuolloin, siis 83 vuotta sitten viimehetken tappiot alkoivat muodostua Suomelle tavaksi. Tai ainakin myytti tappioon taipuvaisista suomalaisjoukkueista oli saanut muotonsa jo tuolloin.

Jalkapallo on erottamaton osa Espanjaa

Luin taannoin brittiläisen jalkapallotoimittaja Philip Ballin kirjoittaman mainion Morbo-nimisen kirjan, joka valottaa espanjalaisen jalkapallon historiaa, taustoja ja syvempiä merkityksiä. Kirja on mitä loistavin esimerkki siitä, miten jalkapallo ei ole suuressa osassa maailman maita vain yksi urheilulaji muiden joukossa, vaan sitä hengittää koko yhteiskunta ja siihen liitetään samanlaisia asioita kuin filosofiaan, poliittisiin ideologioihin, taiteeseen ja jopa uskontoon.