Tuomaripeliä — työkaluja suomifutiksen pelastamiseksi

PANU AUTIO

Suomifutis koki hienon buumin ja eli parin viikon ajan hurmoksessa, kun HJK:n haastoi ennakkoluulottomasti saksalaisen suuruuden Shalcke 04:n. Ottelupari ratkesi lopulta, paitsi saksalaisten ylivoimaan, myös kahteen heidän saamaansa rangaistuspotkuun. Pelin jälkeen klubikoutsi Antti Muurinen valitteli mediassa tuomioiden kyseenalaisuutta. Tuomaritoiminnan sijaan haluaisin kiinnittää kuitenkin huomion klubipelaajien toimintaan vihellyksiin johtaneissa tilanteissa. Voidaan toki spekuloida aina silla, oliko kontakti riittävää rankkarituomion oikeuttamiseksi, menivätko saksalaisjoukkueen pelaajat kenties maihin tilanteissa turhan helposti ja soiko kyproslaiserotuomarin pilli helpommin suuremman kotijoukkueen eduksi. Kuitenkin tarkasteltaessa asiaa laajemmassa perspektiivissa on huomattavasti olennaisempaa se, miten HJK:n pelaajat tulivat tilanteeseen rankkareihin johtaneissa tapauksissa ja miksi näin kävi.

OSA 2. Ulos kaapista: Anton Hysén

TANELI HEINONEN

Ruotsin 2 divisioonassa pelaavan göteborgilaisseura Utsiktens BK:n Anton Hysén on ensimmäinen ruotsalainen huippujalkapalloilija, joka on avoimesti kertonut olevansa homo. Seuraava pohjaa paljolti ruotsalaisen mediakentän kruununjalokiven Offsiden artikkeliin, jossa Anton Hysén kysyy ”Var fan är alla andra?” Pallonkaikkeuden Ruotsin toimitus pohtii ja reflektoi asian äärellä.

Kasiluokalla ajauduin kiivaaseen väittelyyn biologian opettajani kanssa, siitä kuka on Liverpoolin kaikkien aikojen skandinaavitoppari. Sain kovan oppitunnin. Seurasi luokasta poistamisia ja osumia taulusienestä, eräs auto sai muutamia lumipalloja kylkeensä. Lahden tälle puolelle muutettuani olen ymmärtänyt opettajan järeähkön jätkämäisillä otteillaan tavoitteleman metatason: Glenn Hysén on karski jalkapallolegenda. Juuri sellainen perinteinen pukukoppien äijä, joka heittää hurttia herjaa kuten vain 80-luvun valioliigapelaajalle sopii. Hysén on myös huhujen mukaan heittänyt seinään vaimoaan vikitelleen miehen ja vuonna 2001 häntä syytettiin homofobiasta, kun Frankfurtin lentokentän vessassa kourimaan alkanut ennalta tuntematon mies sai maistaa göteborgilaisnyrkkiä.

Kuusi vuotta myöhemmin Glenn Hysénin nimi Pride-juhlan pääpuhujana herätti närää ja sitä pidettiin ennakkoon provokaationa. Hysén kertoi oman versionsa Frankfurtin tapahtumista ja puhui homofobiasta urheilussa. Esimerkinomaisesti hän mainitsi, ettei 16-vuotiaan jalkapalloilijapojan ole helppo tulla ulos kaapista ja kertoa olevansa homo. Pukukopin rajujen herjan heittäjien edessä on pelottavaa paljastaa seksuaali-identiteettinsä, jos se ei sovi yhteiseen linjaan.

16-vuotias Anton Hysén pelkäsi. Ennen kuin hän kertoi isälleen, hän soitti parhaalle kaverilleen ja varmisti voivansa tulla tarvittaessa yöksi. Hän pelkäsi epäonnistuvansa isänsä silmissä. Epäonnistumisen pelko on yksi urheilijan pahimmista vihollisista. Usein se iskostetaan ulkopuolelta. Itse pelkäsin neuvostoliittolaisen valmentajani raivonpurkauksia F-junnuissa siinä määrin, että saatuani kehut raivokkaasta liukutaklauksesta neppasin pallon vain suoraan sivurajasta ulos välttääkseni mahdollisesta surkeasta avauksesta tulevan kirosanojen höystämän huutomyrskyn. Pelko estää urheilijaa kehittymästä. Pelko estää onnistumasta.

Anton Hysénin pelko osoittautui turhaksi. Perheen tuki on aina ollut hänen takanaan ja Offsiden haastattelussa Glenn Hysén on äärimmäisen ylpeä pojastaan, joka uskaltaa puhua asiasta nyt avoimesti. Ei Anton ole aiemmin homouttaan erityisesti piilotellut, mutta ei ole myöskään tuntunut luontevalta huutaa pukukopissa ”Hei kaikki! Kai tiedätte, että olen homo!”. Läheisemmät joukkuekaverit ovat kyllä tienneet ja nyt Offsiden jutun jälkeen tietää koko Ruotsi. Kysymykseen, miksi juuri nyt, Anton vastasi vain, ettei kukaan toimittaja ollut aikaisemmin kysynyt. Lisäksi hän halusi herättää keskustelua siitä, missä kaikki muut ovat ja miksi. Tilastojen mukaan Ruotsissa pitäisi olla noin 10 000-20 000 aktiivista homojalkapalloilijaa, jos käytetään laskukaavaa, jonka mukaan homoja on väestöstä noin 5-10 %.

Eivätkö pojista tykkäävät pojat jostain syystä yksinkertaisesti välitä pallon potkimisesta? En oikein usko biologiseen syy-seuraussuhteeseen. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että lajikulttuurissa on sellaisia tekijöitä, jotka joko ajavat homoseksuaalisia miehiä pois lajin parista tai pitämään homoseksuaalisuutensa salassa jalkapallomaailmassa. Joukkue on ryhmä, jossa hyvä yhteistyö ja yhteishenki ovat äärimmäisen tärkeitä. Pahimmassa tapauksessa hyvä koheesio voi kuitenkin johtaa myös siihen, että mielipiteet ovat jyrkkiä ja poikkeavuuksia suvaitaan huonosti. Perinteinen käsitys miesjalkapalloilijasta on melko stereotyyppinen: naistenmies, joka lauantain pelin jälkeen suuntaa pubiin tai vähän ammattimaisella tasolla kotiinsa pleikkarin ääreen. Odotukset urheilijan muottiin sopimisesta voivat olla hyvinkin jyrkkiä. Urheilu ei tosiaankaan aina ole niin suvaitsevaista kuin Olympiakomitean juhlapuheissa. Useimmiten vallankahvassa ovat vanhan liiton jyrät, joiden asenteet saattavat olla hyvinkin nuutuneita. Marcelo Lippi latasi Italian maajoukkuevalmentajana ollessaan, ettei todellakaan kävisi päinsä, että hänen joukkueessaan olisi homoseksuaalinen pelaaja.

Anton Hysénin tapauksesta on uutisoitu vuolaasti. Itse näen tämän merkittäväksi ennen kaikkea siksi, että se laajentaa käsitystä, siitä minkälainen jalkapalloilija voi olla. Jos aikuiset miesjalkapalloilijat uskaltavat Hysénin esimerkin myötä tulla kaapista ulos, se on tietysti loistavaa, mutta niin jalkapallon kuin yhteiskunnankin tulevaisuuden kannalta vielä tärkeämpää on se, että nuoret seksuaali-identiteettinsä löytäneet pelaajat uskaltaisivat ja voisivat pysyä lajissa mukana omina itsenään. Toimittajien huomion kohteeksi päätynyt Anton Hysén toivoo, että ihmiset ymmärtäisivät, ettei hän tullut ulos huomion takia. Hän haluaa vain näyttää, ettei homoudella ole jalkapallon pelaamisen kanssa mitään tekemistä. Jalkapallossa ei ole mitään merkitystä, rakastutko kentän ulkopuolella miehiin vai naisiin. Parhaimmassa tapauksessa esimerkki ravistelee kategorisia käsityksiä. Jalkapalloilija voi olla homo­  ja – ennen kaikkea – homo voi olla jalkapalloilija. Hysén sanoo, että kaikki eivät välttämättä halua homoa joukkueeseensa, mutta hän ei murehdi siitä, koska ei voi vaikuttaa siihen. Kauden aikana kuuluvista mahdollisista pilkkahuudoista hän ei välitä, vaan uskoo vain saavansa lisää energiaa. ”Om någon ropar jävla bög så, ja, vadå, jag är ju det.”

Suomalainen jalkapallo – höpinää joka päivä

JUSSI LEPPALAHTI

Pallonkaikkeuden supervaihtomies Kynä Leppälahti on palannut Torinossa viettämänsä tovin jälkeen takaisin Stadiin ja paikallisen futiksen pariin HIFK:n verkkareihin.  Kotiinpaluu ei ole sujunut täysin ongelmitta ja miehen rakas intohimon kohde onkin aiheuttanut jo paljon päänvaivaa. Täman kertaisessa tekstissään Kynä purkaa tunteitaan ja turhautumistaan Suomifutiksen haasteiden keskellä.  

Pari kuukautta takaperin tein hullun teon. Se oli juuri ennen Suomeen paluutani. Yritin muistuttaa itseäni ja lukijoita suomalaisen jalkapallon positiivisista puolista. Nyt, kuukauden Suomessa taas oltuani ja hirveän työmäärän paiskineena, olen täydellisen vakuuttunut, että emme ole Euroopan Top-20:ssä 2020 tällä menolla. Siihen tarvitaan paljon enemmän. Siihen tarvitaan täydellistä ajattelutavan muutosta. Siihen tarvitaan uusia ihmisiä. Siihen tarvitaan ennen kaikkea intohimoa. Jos joku löytää tästä tekstistä intohimoa, lupaan tarjota oluen. Kauden jälkeen.

Viesti liikuntaviraston sivuilla on selvä:hakemus sisään ja kenttävuorot käsitellään, jonka jälkeen kenttävuorot jaetaan seurojen käyttöön. Hakemuksen väsäämme seuran valmennuspäällikön kanssa intoa puhkuen, vaihtoehdot ovat selvät. Haluamme ’Brakulle’, koska siellä pelaa edustusjoukkueemme myös kauden sarjapelit. Olisi seuran yhteisen hengen ja identiteetin vahvistamisen kannalta hienoa järjestää seuramme kesäleirit samalla areenalla. Tämä helpottaisi myös logistiikkaa valtavasti. Kakkosvaihtoehto on sitten ’Bollis’. Haluamme kehittää toimintaamme, haluamme tehdä.

Menee viikko, menee toinen. On jo maaliskuu. Soitan liikuntavirastoon, sillä haluan kentän selväksi, jotta markkinointi saadaan käyntiin. Tässä vaiheessa olen jo valmistellut markkinointisuunnitelman, sekä ensimmäiset mainosvideot kesäleiristä on netissä. Vastaus liikuntavirastossa on jaarittelevan mitäänsanomaton. Seuraavalla viikolla tulevat päätökset vuorojenjaosta. Tässä maassa on hyvin vaikeaa tehdä jotakin jalkapallon eteen, kun aina joku yrittää jarruttaa.

Tässä vaiheessa mainittakoon, että järjestäisimme oitis leirin seuramme omalla kentällä, mutta sellaista ei tälle seitsemän Suomen mestaruuden seuralle ole mistään herunut. Näin on siis toivottava liikuntavirastolta tukea. Sitä ei heru. Menee edellisestä puhelinsoitosta kaksi viikkoa ja mitään ei ole kuulunut. Tässä vaiheessa olen jo saanut puheluita vanhemmilta, jotka ihan oikeasti haluaisivat lisätietoa leiristä. Niin haluaisin minäkin. Leirin sijainnista riippu moni käytännön asia, joita olisi nyt jo ollut pakko alkaa organisoimaan. Soitan uudestaan liikuntavirastoon. Tilanne on edelleen epäselvä. Brakun oli varannut Stadi Cup, mutta he peruuttivat varauksen, joten nyt liikuntavirasto voi kuulemma jakaa vuorot seuroille. Tiedon he lähettävät ”ensi viikon alussa”. Luonnollisesti näistä samoista kentistä ja viikoista taistelevat keskustan muutkin seurat, joten hyvin epätodennäköistä on, että saamme toivomamme vuorot käyttöömme kaikille viikoille.

Edellinen tarina liikuntaviraston sähläämisestä vain vahvistaa sitä mielikuvaa, että niille, jotka tässä maassa ovat kriittisiä ja haluavat tehdä jalkapallon eteen asioita, näytetään vain persettä tai keskisormea. Tai ensi viikkoa. Onko todellakin niin, ettei mikään tai kukaan voi järjestää liikuntaviraston toiminnassa muutosta, jolla saataisiin kyseinen virasto dynaamisemmaksi ja intohimoisemmaksi jalkapalloa kohtaan? Ymmärrän maailmassa olevan muitakin urheilulajeja. On kuitenkin tajuttava, ettemme voi jalkapallokansana kehittyä ja kasvattaa taiturimaisia pelaajia liikuntaviraston jarruttaessa seurojen ja niiden tekijöiden kenttätyötä. Asenteen pitäisi olla mallia:”Jos haluatte kentän, niin me järjestämme sen teille, heti!” Nyt se on enemmänkin mallia:”Ai, taas yksi hakemus käsiteltäväksi ja lisähommia. No, ensi viikon alkuun menee.”

Kerron toisen minitarinan suomifutiksesta. Seuraan aktiivisesti Yle:n Mestareiden Liigan lähetyksiä. Viimeisen lähetyksen seuraaminen oli sellaista shokkihoitoa, että lopetan lähetysten seuraamisen tähän Bayern Munchen-Inter-otteluun. Lähetys alkaa kymmenen minuuttia ennen ottelua, itse olen jo hekumoinut ystävieni kanssa jalkapallosta toista tuntia. Kymmeneen minuuttin ei paljon syväanalyysiä mahdu, ehkä puoliajalla mennään asiaan, ajattelen. Ja tarkoitan nyt syvälle menevää analyysiä joukkuen heikoista kohdista, sekä Interin uudehkon valmentajan Leonardon kykenemättömyydestä organisoida joukkueensa puolustuspeliä ja tämän vaikutuksia ottelun kulkuun. Käydään ehkä läpi viime kauden taktisia ja mentaalisia menestystekijöitä ja verrataan niitä tämän kauden Interiin. Ehkä puoliajalla analysoidaan tarkkaan joukkueiden pallonhallinnan jakautumista keskikentällä ja löydetään syitä kenttäryhmityksestä tai Bayernin laitapelaamisesta.

Ei. Puoliajalla suurimman huomion saa ”jokuperhanan” FC Odense, FC Kööpenhamina ja sen mahdollisuudet menestyä tulevaisuudessa Mestareiden Liigassa. Tämä on intohimon puutetta ja epäolennaisiin asioihin keskittymistä. Keskiössä tulisi olla peli ja sen analysoiminen, onhan heillä siellä herranjumala varmasti Suomen pähein fläppitaulukin! Itse otan vastaan lahjoituksen kyseisen fläpin, seurani toimistossa on varmasti enemmän käyttöä sille, kuin Ylen Mestareiden Liiga-studiossa. Helsingin keskustassa sijaitsevan opiskelijaravintolan työntekijälläkin on enemmän tekemisen meininkiä pastakastikkeen jakamisessa kuin suomalaisen jalkapallon johtohahmoilla ja johtavan televisioyhtiön urheilusta päättävillä tahoilla. Onneksi internetissä voi lukea ulkomaisten sanomalehtien analyysit pelistä seuraavana päivänä.

Samaan aikaan Sonera-stadionin päädyssä maamme jalkapallon kattotoimistolla pitää kiirettä. He tekevät linjauksia junioripelaajiemme profiilista, millaisia pelaajia Suomen maajoukkueessa pelaa kymmenen vuoden päästä? Nämä linjaukset ja ajatukset kootaan lajiraportteihin ja nämä linjaukset tulisi selkeyttää ja istuttaa maan jalkapallon kenttätyöntekijöille, eli juniorivalmentajille. Mitään muuta konkretiaa ei allekirjoittanut ole vielä havainnut, kuin netistä printattavan kieltämättä ansiokkaan teoreettisen kuvauksen lajista ja tulevaisuuden jalkapalloilijoista.

Raportista puuttuu muutama ihan pieni yksityiskohta ja konkretiaa. Ensiksikin, paperille voin minäkin tältä istumalta piirrellä vaikka minkälaisia kuvioita ja profiileja, mutta yhtään pelaajaa se ei kasvata. Fokuksen siirtäminen ruutupaperilta ja neuvottelupyödästä niihin tekijöihin, jotka ihan oikeasti haluavat tehdä kentällä töitä, on äärimmäisen tärkeää. Ja niitä tekijöitä on paljon. Niitä tekijöitä tapaan joka päivä Helsingin Pallokentällä, niitä tekijöitä tulisi siirtää oikeisiin rooleihin ja niitä tekijöitä tulisi arvostaa. Milloin edustamani seuran 02-joukkueen valmentajalta on Palloliiton virkamies kysynyt, että:”uskotko oikeasti ajatuksiimme ja näkisitkö joukkueesi pelaavan linjaustemme mukaisesti ja jos et niin mitä kehitysehdotuksia antaisit meille?” Vastaan: ei ole kysytty. Uskonko minä näkeväni Ilkka Mäkelän, herra Laurikaisen tai Petri Jakosen kysyvän? En.

Toiseksi. Miten ihmeessä Suomessa voi tehdä yhtäkään jalkapalloilijaa, kun ei ole kenttiä, missä harjoitella? Helsingin kenttätilanteesta kertoo paljon seuraava esimerkki. HIFK seurana vihaa kilpailijaansa HJK:ta enemmän kuin mitään. Ja niin pitääkin olla. Mutta, HIFK:n juniori- ja edustusjoukkueet harjoittelevat HJK:n omistamalla kentällä. Koska ei ole vaihtoehtoja. Pystytkö kuvittelemaan AIK:n harjoittelevan Djurgårdenin kotikentällä? En minäkään.

Seitsemän kuukautta sitten, ennen lähtöpäivääni, olin seurannut tiiviisti espoolaisen FC Hongan juniorijaoksen toimintaa. Kaikki näytti hyvältä: uusi valmennuspäällikkö, riittävästi positiivista hulluutta akatemian kehittämiseen ja vahvan identiteetin omaavat edustus- ja reservijoukkue. Voisiko enempää Palloliiton linjausten mukaisesti seura kehittää toimintaansa? Talven aikana saan kuitenkin surullisen uutisen. Seuran ehkä lahjakkain juniorijoukkue, Nike Premier Cupiin valmistautuva alle 15-vuotiaiden joukkue, on eronnut akatemiatoiminnasta ry:n puolelle. En ota tässä kantaa ratkaisun hyvyyteen. Mielestäni on erittäin hälyyttävää, että maamme yhdellä suurimmista seuroista ja keulakuvista on junioripuolella ikään kuin kaksi seuraa. Jotka eivät edes tee yhteistyötä. Kuka jarruttaa ja ketä? Näihin asioihin Palloliiton pitäisi ehdottomasti puuttua ja luoda konkreettiset linjat ja toimenpiteet, jotta kaikki tieto, taito ja osaaminen saataisi kyseisessäkin seurassa puhaltamaan yhteen hiileen. Jos se vaatii rajuja toimenpiteitä, ne pitää tehdä. Nähtäväksi jää, löytyykö liitoltamme rohkeutta kääriä näissäkään asioissa hihoja. Koska tuntien suomalaisten jalkapalloseurojen tekijöitä, tämä ei varmasti jää viimeiseksi erimielisyydeksi suomalaisen jalkapalloseuran sisällä seuran toimintatavoista.

Viime viikkojen tapaus AC Oulu on tapaus erikseen, ikään kuin kirsikka suomifutiksen kakun päälle. En puhu tässä yhteydessä asian taloudellisesta puolesta, koska siihen en ole perehtynyt. Mietin vain periaatteellisella tasolla muita Ykkösen seuroja. Muut Ykkösen seurat ovat varmasti varanneet kentät ja tehneet muitakin ottelujärjestelyjä kyseisille pelipäiville ja olleet yhteistyökumppaneiden kanssa yhteydessä kyseisistä pelipäivistä. Nyt, kuukausi ennen sarjan alkua, sarjaan saatetaan liittää yksi joukkue lisää. Mitä se saa aikaan, on otteluohjelman uudistaminen. Näin kaikki kyseisten pelipäivien eteen tehty työ valuu hukkaan ja monen seuran on aloitettava kotipelien järjestelyt uusille päiville ikään kuin nollasta. Ja lähetettävä lisää hakemuksia liikuntavirastolle. Ja vaikkei liitettäisi, kaikki tämä höpinä vie mielenkiintoa pois ytimestä, eli itse sarjasta, pelistä ja ennakkoasetelmista peleihin lähdettäessä.

Suomalaisesta jalkapallosta ja kaikesta sen ympärillä puuttuu intohimo. Intohimoa eivät yhtään lisää Palloliiton satasivuiset raportit. Intohimoa lisäävät ihmiset ja niiden kohtaamiset. Intohimoa lisää konkreettisuus ja tekeminen. Se, mikä jokaisesta maailman suuresta jalkapallokansasta löytyy taustalta, on intohimo. Intohimo lajia kohtaan. Jos maamme jalkapallon suunnannäyttäjillä ei sitä ole, neuvon vaihtamaan ammattia. On täysin naurettavaa vain jakaa viraston lämpimistä intohimoisille faneille sakkoja, kun juuri intohimo ja tekemisen meininki on sitä, mitä tarvitsemme. Emme tarvitse jaarittelua, ja nyt on jo teoreettiset raportitkin laadittu. Nyt tarvitsemme tekoja ja intohimoa.

Tästä intohimon puutteesta huolimatta tämä soturi jatkaa suomifutiksen tekoa ja suuntaa taas illalla Bollikselle tekemään pelaajia ja rakentamaan joukkueelleen selkeää pelitapaa ja identiteettiä. Jos se ei onnistu, niin ainakin valmentajan hulluuden ja intohimon tarttuessa suomifutis saa taas 20 uutta tekijää. Ehkä heidän vartuttuaan liitolla on heille jotain konkreettista tarjottavaa. Tai he ovat siirtyneet viraston lämpimästä sinne kentälle, sillä virastosta ei suomalaista jalkapalloa kehitetä. Sen tekevät tänäänkin pakkasessa kaikkensa antavat tekijät. Ilman Suomen Palloliiton konkreettista tukea.

Särkyneen unelman metsästys- Jimmy Glass esikuvana

Samuli Justén

Olen aina välillä muistellut omaa aikaani FC Kirkkonummen kannattajajoukoissa. Se oli ilmiö, joka syntyi kirkkonummelaisten poikien tarpeesta kannattaa jalkapalloseuraa.  Ulkopuoliselle sitä oli vaikea selittää, tyttöystävät eivät sitä tajunneet ja Palloliiton turvallisuuspäälliköllä oli ihmeteltävää. Divarifutis on edelleen jalkapalloa aidoimmillaan. Eräs tarina divarifutiksesta on jokaisen alasarjatahkojan unelma, yksi maali voi muuttaa elämäsi. On siirryttävä Englantiin ja vuoteen 1999. Manchester United voitti historiallisen triplansa, mutta sinä vuonna tapahtui romantikon silmissä jotain vielä hienompaa. Tämä on tarina keskinkertaisesta jalkapallomaalivahdista James ”Jimmy” Glassista. MUISTA KATSOA VIDEOT!

Suomalainen Jalkapallo – Mitä meillä on mitä muilla ei ole?

JUSSI LEPPÄLAHTI

Lukiessa, kuunnellessa tai keskustellessa suomalaisesta jalkapallosta, on sävy usein synkkä ja toivoton tai jopa säälivä. Kansallisella huipulla pelaavia pelaajiamme ei keskimääräisesti arvosteta. He rinnastetaan perusduunareihin, vaikka suurissa jalkapallomaissa pelaajat ja valmentajat ovat puolijumalia. Maajoukkueemme on etenkin tällä hetkellä lajiliiton ohella suurten riviemme suissa vitsi. Mutta miksi ei olisi? Jos itse jalkapalloväkikään ei arvosta pelaajiaan tai maajoukkuetta, miksi yleisen ilmapiirin pitäisi olla yhtään positiivisempi?

Hetemaj-kortti

JOEL AALTONEN

Suomalaisen jalkapallokeskustelun ensimmäinen sääntö on, ettei jalkapallo-otteluista saa keskustella. Niin kauan kuin itse peli pysyy toissijaisena asiana, asiantuntemattomat ja laiskat toimittajat ovat vapaita jatkamaan työssään tekemättä elettäkään oman ammattitaitonsa edistämiseksi. Otteluraportit näyttävät siltä, kuin ne olisi kaivettu suoraan jostakin valtavasta urheilutoimittajien arkistosta ja täytetty tyhjät kohdat maalintekijöiden ja joukkueiden nimillä. ”3-2 päättyneet ottelut, joissa kotijoukkue hallitsi” tai ”Uskomattomalla yksilösuorituksella saavutetut 2-1 vierasvoitot”. Silloin tällöin täytyy ehkä vaivautua väsäämään henkilökuva. Sellaisissakin muusta jalkapalloaiheisesta kuin pelaajan tuntemuksista dramaattisissa pelitilanteissa kirjoittaminen on ehdottoman kiellettyä.

Miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi ja Venäjä – mikä ei kuulu joukkoon? Mahdollisia  vastauksia on moniakin, mutta tämän blogin  yhteydessä vain yksi on oikea. Se kuuluu näin: edellä mainituista vain Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Vain Suomi ei ole jalkapallon arvokisojen vakiovieras ja vain Suomessa jalkapallo ei ole kansallisesti suosituin ja seuratuin urheilumuoto. Tämä on yleisesti tunnettu tosiasia ja tylsien itsestäänselvyyksien toistamisen sijaan mielenkiintoisempaa onkin pohtia syitä siihen miksi näin on; miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?

Jalkapallon selostaminen on tunnelaji

Samuli Justén

Jalkapallo- ottelu tulee televisiosta ja se on tylsää virkamiespalloilua. Molemmat joukkueet majailevat sarjataulukon keskivaiheilla eikä ottelun panos viimeisillä kierroksilla kummallekkaan ole kummoinen. Selostaja on kuitenkin eri mieltä, hän selostaa ottelua kuin MM-finaalia. Samainen herrasmies on tuhlannut viikkotolkulla aikaa oppiakseen Englannin konferenssijoukkueiden pelaajat, koska hän selostaa perjantai-iltaisin FA-Cupin ”jämämatseja”. Molemmissa tapauksissa jalkapallohullu selostaja välittää rakastamastaan lajista fiilistä, joka ei jätä katsojia kylmäksi. Puhun selostajasta nimeltä Tero Karhu ja hänen intohimoisesta tavastaan selostaa jalkapalloa. Mistä syntyi hänen intohimonsa kuninkaiden lajia kohtaan?

Pikkuvelisyndrooma

PANU AUTIO

Jo pidemmän aikaa minua on ärsyttänyt jalkapallopiireissä yleistynyt tapa puhua halventavaan sävyyn Suomen suosituimmasta urheilulajista. Keskustelupalstoilla levinneet hassunhauskat ilmaisut jääkorona, kääkkä, jääkyykkä, keppitappelu ja jääkendo ovat yleistyneet myös laajempaan käyttöön  kuningaslajin harrastajien puhekielessä. Kendojanari on lätkäjätkistä käytettävä yleisnimitys, jonka tyyppiesimerkki on futisjätkän mielikuvissa hieman yksinkertainen punttisalilla viihtyvä nuorimies, jolla on löysät CCM-merkkiset verryttelyhousut, nuuska huulessa ja lippis väärin päin. Nämä omaan lajiinsa hurahtaneet juntit ovat futispuritaanien linjauksien mukaan haitaksi suomalaiselle urheilukulttuurille, sillä heidän intohimonsa kohdistuu jalkapallon sijaan pienen vain muutamssa maassa harratettavaan tundraeskimoiden marginaalilajiin.

Pallonkaikkeuden kaikkien aikojen paras vuosi

PANU AUTIO

On taas se aika vuodesta milloin on tapana vetää pakettiin muistoja ja suunnata katseita tulevaisuuteen. Näissä samoissa tunnelmissa kokoonnuimme joulun alla blogitovereitten kanssa helsinkiläiseen kahvilaravintolaan linjailemaan Pallonkaikkeuden mennyttä ja tulevaa. Koolla oli innokas joukko pelimiehiä, joiden keskusteluista huokui intohimo lajia kohtaan ja halu kehittää yhteistä blogiamme entisestään.