Kenttäpula jalkapalloyhteiskunnan pullonkaulana – Helsingin jalkapallokentät 1919-1939

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Viimekertaisessa kirjoituksessani pohdin sitä, miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Kysymyksellä viittasin oikeastaan siihen, miksi jalkapallo ei jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosina vakiinnuttanut Suomessa samanlaista asemaa maan kiistattomana ykköslajina kuin vaikkapa Ruotsissa. Kirjoitus poikikin monia vastauksia ja vilkasta keskustelua suomalaisen jalkapalloyhteiskunnan tilasta ja historiasta. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan pyri ottamaan kantaa kaikkiin esille tulleisiin selitysmalleihin, vaan keskityn  tarkastelemaan asiaa vain yhdestä, kenttäolosuhteiden näkökulmasta. Tarkastelemalla Helsingin jalkapallokenttien kehitystä vuosina 1919–1939 pyrin hahmottelemaan jonkinlaista yleiskuvaa siitä, minkälaiset edellytykset jalkapallon laajamittaisella harrastamiselle ja leviämiselle vallitsivat maamme pääkaupungissa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Samalla pyrin pohtimaan hieman laajemmin sitä, minkälainen merkitys kenttäolosuhteiden kehittymisellä on ollut jalkapalloyhteiskunnan myöhemmille vaiheille koko Suomessa.

Miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi ja Venäjä – mikä ei kuulu joukkoon? Mahdollisia  vastauksia on moniakin, mutta tämän blogin  yhteydessä vain yksi on oikea. Se kuuluu näin: edellä mainituista vain Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Vain Suomi ei ole jalkapallon arvokisojen vakiovieras ja vain Suomessa jalkapallo ei ole kansallisesti suosituin ja seuratuin urheilumuoto. Tämä on yleisesti tunnettu tosiasia ja tylsien itsestäänselvyyksien toistamisen sijaan mielenkiintoisempaa onkin pohtia syitä siihen miksi näin on; miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?

Jalkapalloähky

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Etelä-Afrikan MM-kisat ovat yhä kesken tätä tekstiä kirjoittaessa, mutta aloin silti jo pohtimaan mistä ne tulataisiin muistamaan 5, 10 tai 15 vuoden päästä. Monille näistä MM-kisoista tulevat mieleen vuvuzuela-torvet ainakin. Ja kuka voisikaan unohtaa Ranskan joukkueen järjestämää saippuaoopperanäytöstä. Kiistanalaisiset erotuomariratkaisut ja niistä virinnyt videokeskustelu tulevat varmasti myös jättämään oman merkkinsä jalkapallon historiaan. Ja toivottavasti kisojen mestarikin muistetaan vielä vuosien päästä. Itselläni ei kuitenkaan yksikään näistä näyttäisi jäävän päällemäisenä mieleen Etelä-Afrikan kisoista. Omalla kohdallani vuosi 2010 tulee jäämään historiaan jalkapallotarjonnan saturaatiopisteenä: Etelä-Afrikassa pelattiin ensimmäiset MM-kisat, jotka eivät enää sytyttäneet.

Lohko C: Englanti – Haaveet kaatuu?

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Vielä vuosi-kaksi sitten perienglantilainen uho loppuun asti menemisestä tulevissa MM-kisoissa näytti saaneen taakseen enemmän katetta kuin kertaakaan aikaisemmin sitten vuoden 1966 kotikisojen. Paljon vettä on kuitenkin virrannut Thamesissa sen jälkeen kun Capellon ryhmän murjoi Kroatian karsintojen vierasottelussa 1-4 syyskuussa 2008 ja sittemmin opitimismi onkin karissut monien kysymyksien tieltä. Kysymyksistä keskeisin lienee tällä hetkellä se kaatuvatko kansakunnan haaveet maailmanmestaruudesta jälleen hyvissä ajoin ennen finaalia.

Yllätysten MM-kisat Italiasta Etelä-Afrikkaan

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Yllätysten on sanottu olevan elämän, siis (myös) jalkapallon suola. Ei olekaan pelattu yksiäkään MM-kisoja, joita joku tai jotkut yllätykset eivät olisi rikastuttaneet odottamattomalla olemassaolollaan. Mitäpä olisivatkaan MM-kisat ilman esimerkiksi Kamerunin hallitsevalle maailmanmestarille Argentiinalle aiheuttamaa shokkitappiota Italian vuoden 1990 kisojen avausottelussa. Tai vastaavaa temppua, jonka Senegal uusi hallitsevan mestarin Ranskan kustannuksella 12 vuotta myöhemmin. Tässä kirjoituksessa tarkoituksenani onkin nostattaa kisakiimaa 34 päivää ennen Etelä-Afrikan kisojen alkua   käymällä läpi MM-kisojen suurimmat yllättäjät jo mainituista Italian MM-kisoista alkaen. Yllätyksiä on MM-kisatasolla tehtailtu toki jo ennen 90-lukua, mutta koska operoin pääasiassa oman muistini varassa, tarkastelua ei ole mahdollista ulottaa tätä pidemmälle. Kirjoituksen lopuksi esitän myös oman valistuneen veikkaukseni tulevien Etelä-Afrikan kisojen mahdollisista yllättäjästä.

Tuppisuita ja tuulipukuja – totuus suomalaisesta katsomokulttuurista

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Pallonkaikkeuden aikamatka suomalaisen jalkapallon historiaan saa jatkoa. Tällä kertaa pyrin vanhojen lehtiartikkeleiden välityksellä saattamaan jälleen yhden suomalaiseen futikseen liittyvän ikiaikaisia stereotypian uudenlaiseen valoon.  Tässä kirjoituksessa historiallisen läpivalaisun kohteeksi joutuu käsitys suomalaisesta jalkapallokatsojasta, joka istuu katsomossa tuppisuuna eikä näytä tunteitaan kenttätapahtumista huolimatta. Omassa kirjoituksessaan Pallonkaikkeuden bloggari Juho Nurmi päätyikin taannoin saman stereotypian perusteella kysymään onko suomalaisessa kansanluonteessa kenties jotakin erityislaatuista, joka erottaa meidät monista muista jalkapallokatsomoissa remuavista ja riemuitsevista maailman kansoista. Omalta osaltani pyrin etsimään vastausta samaan kysymykseen hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Historiallisen lähestymistapa asian tiimoilta antaakin viitteitä siitä, että stereotypialle ei välttämättä löydy tukea menneisyydestä: suomalaisissa jalkapallokatsomoissa on aina ollut tunnetta ja ääntä.

Oma Veikkausliigajoukkue haussa

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Ei, en ole ostamassa tai muutoin hankkimassa itselleni omaa Veikkausliigajoukkuetta. Yksi nelosdivarijoukkue riittää meikäläiselle. Otsikossa on pikemminkin kyse siitä, että haluaisin saada aiempia vuosia enemmän irti tänään alkaneesta Veikkausliigakaudesta. Aiemmin Veikkausliiga on jäänyt osaltani valitettavan etäiseksi vaikka teoriassa sarja ja kotimainen jalkapallo kiinnostavatkin. Intohimoisen fanin sijaan olen ollut pikemminkin passiivinen kotimaisen pääsarjajalkapallon seuraaja. Pohjimiltaan ongelmassa on kyse siitä, että minulla ei ole erityistä tunnesidettä yhteenkään Veikkausliigaseuraan. Tunneside ei synny käskystä tai tietoisella päätöksellä, mutta olen järkeillyt, että jonkun joukkueen badwagoniin hyppääminen voisi lisätä omaa kiinnostustani kotimaiseen pääsarjafutikseen. Enää pitäisi päättää mikä tuo joukkue olisi. Sen aion kuitenkin päättää tämän kirjoituksen kuluessa.

Henri Aallolle ja Hongalle Liigacupin mestaruus

OTTO TÄHKÄPÄÄ

FC Hongan varmisti viime lauantaina Liigacupin voiton ja samalla seurahistorian ensimmäisen mestaruuspokaalin jännittävien vaiheiden jälkeen. Pallonkaikkeuden vaikiobloggari Henri Aalto oli merkittävässä roolissa Hongan upottaessa JJK:n lopulta rangaistuslaukauskilpailussa. Hongan kuudentena miehenä rankkaria ampumaan astelleen Aallon onnistunut rankkari lähetti pallon maaliin ja espoolaiset ekstaasiin. Espoolaisten mestaruuspokaali oli tosiasia kun keltamustien maalilla Tuomas Peltonen vielä torjui JJK:n Anssi Virenin tasoittavan yrityksen.

Myytti ikuisista häviäjistä

OTTO TÄHKÄPÄÄ

”Näyttää muodostuvan vallan tavaksi, että Ruotsi aina tekee voittomaalinsa Suomea vastaan noin viisi minuuttia ennen loppua.”

Kuka arvaa koska kyseinen uutisotsikko on ilmestynyt? Vanhahtava kieliasu saattaa johdatella osan lukijoista oikeille jäljille, sillä uutinen ei ole peräisin välittömästä lähihistoriasta. Paljastettakoon ilman pidempiä arvuutteluita, että kyseinen teksti on julkaistu Helsingin Sanomissa 3.6.1927. Lehtiartikkelin perusteella näyttäisikin siltä että jo tuolloin, siis 83 vuotta sitten viimehetken tappiot alkoivat muodostua Suomelle tavaksi. Tai ainakin myytti tappioon taipuvaisista suomalaisjoukkueista oli saanut muotonsa jo tuolloin.

Nostalgiatrippi lapsuuteen – Nintendo World Cup

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Nykyaikaiset jalkapallopelit – PES, Fifa ja kumppanit – häikäisevät grafiikalla ja loistavat pelattavuudella. Toista oli ennen. 1990-luvun alussa futispelien  tienraivaajana toiminut Nintendo World Cup oli kaikkea mitä nykypelit eivät ole – ulkoasultaan yksinkertainen, pelattavuudeltaan puiseva ja sen yhteys itse jalkapalloon oli lähes nimellinen. Yhtä kaikki, tämä ei estänyt sitä, että pelistä tuli erään sukupolven jalkapalloilullinen avainkokemus, jota tänä päivänä muistellaan nostalgisella lämmöllä kaikkine puutteineenkin.