Kolmospaikka ja Copa-huumaa

4.11.2011

PANU AUTIO

Joukkueemme Unión África Ceutín kausi on lähtenyt loistavasti käyntiin ja etenkin puhtaan kotisaldon ansiosta olemme sarjataulukossa seitsemän pelatun sarjakierroksen jälkeen kolmannella sijalla. Tällä viikolla aloitimme urakkamme myös paikallisessa cupissa Copa del Rey:ssa. Vierasottelu sarjaporrasta alempana pelaavaa Mutrayil Mercacentia vastaan muodostui todelliseksi spektaakkeliksi.

Ottelun lähtökohdat olivat cup-kilpailulle tyypilliset. Kotijoukkue Mutrayille ottelu oli kauden ehdoton kohokohta: mahdollisuus näyttää parasta osaamistaan ylemmän sarjatason joukkuetta vastaan ja unelmoida vieläkin suuremmista otteluista seuravalla kierroksella. Joukkueemme saapui otteluun pitkän matkustuspäivän puuduttamana ja motivaation hakeminen oli tottakai haastavaa, sillä olihan vastassa lähtökohtaisesti astetta heikompi joukkue.

Espanjassa pieniä ja vähän isompia kyliä piisaa loputtomiin ja kaikilla paikkakunnilla on hyvin voimakas oma identiteetti. Kotiseuturakkaus on hyvin vallitseva piirre espanjalaisessa kulttuurissa.  Monissa pienemmissä kylissä (tai pienemmissä kaupungeissa) kilpailukykyisen futisjengin pyörittäminen on ymmärrettävistä syistä mahdotonta, mutta futsalissa sen sijaan hyvää työtä tekevät pienemmänkin paikkakunnan lahjakkaat joukkueet pystyvät taistelemaan tasapuolisesti jopa kansallisella huipputasolla. Pienempi joukkuekoko ja pienemmät budjetit mahdollistavat sen, että pienempikin saattaa ponnistaa maan korkeimmille sarjatasoille. Tämän tyyppisillä joukkueille on usein iso merkitys paikallisyhteisön keskuudessa ja asiaan kuluu, että omia käydään katsomassa ja kannustamassa kovaa ja kuuluvasti

Copa haasteemme sijoittui noin 60 000 asukkaan Motrilin kylään Espanjan etelärannikolle Malagan ja Almerian välimaastoon. Tyylikäs noin 500 henkeä vetänyt futsalhalli oli viimeistä paikkaa myöten täynnä ja kaikesta oli aistittavissa, että kysessä on tärkeä tapahtuma paikallisille asukkaille ja etenkin kotijoukkueen toimijoille. Ottelun puoliajalla vastustajan pelaajat lahjoittavat kukin meille seremoniallisesti laatikollisen paikallisten viljeloiden vihanneksiä. Huikea yksityiskohta oli, että jopa vihanneslaatikoihin ja -pusseihin oli lyöty Copa del Reyn leimat.

Itse peli noudatti sekin tuttua cup-kaavaa. Kotijoukkue aloitti vahvasti ja siirtyi villisti kannattaneen yleisönsä riemuksi 1-0 johtoon. Heräsimme hiljalleen mukaan taisteluun ja toisen puoliajan alussa otimme ottelun haltuun ja kävimme naulaamassa 2-3 johtolukemat taululle. Mutrayil nousi kuitenkin vielä sillasta ja siirtyi kahdella upealla osumalla 4-3 johtoon. Kotiyleisön ja joukkueen unelma näytti jo toteutuvan kun emme saaneet hyvistä paikoista huolimatta jauhettua tasoitusta aikaiseksi ilman maalivahtia pelatessa. Kunnes.

Kahdeksantoista sekuntia ennen loppua epäselvien vaiheiden jälkeen tuomari vihelsi Mutrayille kuudennen virheen ja pallo vietiin kymmenen metrin pilkulle. Asetuin valmentajamme käskystä pallon taakse.  Pieni klassinen katsehämäys vasemmalle ja pallo oikeaan alakulmaan. 4-4. Villisti koko ottelun ajan kannatussävelmiä soittanut torvista ja rummuista koostunut soittokunta hiljeni ja omien kannustus vaihtui törkeyksien huuteluiksi tuomareille. Kellossa oli kuitenkin vielä sen verran aikaa jäljellä, että Mutrayilla oli mahdollisuus yrittää yhtä hyökkaystä. Saimme kuitenkin katkaistua vastustajan tähtipelaajan harhautusyrityksen laidassa  ja pääsimme vastahyökkäykseen. Viimeisellä sekunnilla pallo ajautua Pedro Torolle, joka laukoi kärsällään kohti takakulmaa. Pallon ollessa vielä ilmassa loppusmmeri pärähti päälle, mutta kuten futsalin nykysääntöihin kuluu: maali hyväksyttiin ja olimme voittaneet ottelun 4-5!

Kehnosta esityksestämme ja vastustajan loistopelistä huolimatta olimme onnistuneet kääntämään ottelun voitoksi isomman rutiinilla. Voiton ansiosta nyt vuorostaan meille tarjoutuu mahdollisuus unelmoida Barçan tai ElPozon kaltaisista suuruuksista seuraavalla kierroksella kun liigajoukkueet hyppäävät mukaan cuppiin. Seuraavan kierroksen arvonta suoritetaan 8.11 ja ottelut pelataan joulukuun alussa. Toiveissa olisi tietenkin saada jokin suurjoukkueista vieraiksemme kivikovaan kotiluolaamme. Sitä ennen edessä on kuitenkin monta sarjaottelua, joista ensimmäisenä on vuorossa henkilökohtaisesti äärimmäisen täekeä kotipeli viime kauden joukkuettani ElPozo Ciudad de Murciaa vastaan.

Mainokset

OSA 2. Ulos kaapista: Anton Hysén

30.3.2011

TANELI HEINONEN

Ruotsin 2 divisioonassa pelaavan göteborgilaisseura Utsiktens BK:n Anton Hysén on ensimmäinen ruotsalainen huippujalkapalloilija, joka on avoimesti kertonut olevansa homo. Seuraava pohjaa paljolti ruotsalaisen mediakentän kruununjalokiven Offsiden artikkeliin, jossa Anton Hysén kysyy ”Var fan är alla andra?” Pallonkaikkeuden Ruotsin toimitus pohtii ja reflektoi asian äärellä.

Kasiluokalla ajauduin kiivaaseen väittelyyn biologian opettajani kanssa, siitä kuka on Liverpoolin kaikkien aikojen skandinaavitoppari. Sain kovan oppitunnin. Seurasi luokasta poistamisia ja osumia taulusienestä, eräs auto sai muutamia lumipalloja kylkeensä. Lahden tälle puolelle muutettuani olen ymmärtänyt opettajan järeähkön jätkämäisillä otteillaan tavoitteleman metatason: Glenn Hysén on karski jalkapallolegenda. Juuri sellainen perinteinen pukukoppien äijä, joka heittää hurttia herjaa kuten vain 80-luvun valioliigapelaajalle sopii. Hysén on myös huhujen mukaan heittänyt seinään vaimoaan vikitelleen miehen ja vuonna 2001 häntä syytettiin homofobiasta, kun Frankfurtin lentokentän vessassa kourimaan alkanut ennalta tuntematon mies sai maistaa göteborgilaisnyrkkiä.

Kuusi vuotta myöhemmin Glenn Hysénin nimi Pride-juhlan pääpuhujana herätti närää ja sitä pidettiin ennakkoon provokaationa. Hysén kertoi oman versionsa Frankfurtin tapahtumista ja puhui homofobiasta urheilussa. Esimerkinomaisesti hän mainitsi, ettei 16-vuotiaan jalkapalloilijapojan ole helppo tulla ulos kaapista ja kertoa olevansa homo. Pukukopin rajujen herjan heittäjien edessä on pelottavaa paljastaa seksuaali-identiteettinsä, jos se ei sovi yhteiseen linjaan.

16-vuotias Anton Hysén pelkäsi. Ennen kuin hän kertoi isälleen, hän soitti parhaalle kaverilleen ja varmisti voivansa tulla tarvittaessa yöksi. Hän pelkäsi epäonnistuvansa isänsä silmissä. Epäonnistumisen pelko on yksi urheilijan pahimmista vihollisista. Usein se iskostetaan ulkopuolelta. Itse pelkäsin neuvostoliittolaisen valmentajani raivonpurkauksia F-junnuissa siinä määrin, että saatuani kehut raivokkaasta liukutaklauksesta neppasin pallon vain suoraan sivurajasta ulos välttääkseni mahdollisesta surkeasta avauksesta tulevan kirosanojen höystämän huutomyrskyn. Pelko estää urheilijaa kehittymästä. Pelko estää onnistumasta.

Anton Hysénin pelko osoittautui turhaksi. Perheen tuki on aina ollut hänen takanaan ja Offsiden haastattelussa Glenn Hysén on äärimmäisen ylpeä pojastaan, joka uskaltaa puhua asiasta nyt avoimesti. Ei Anton ole aiemmin homouttaan erityisesti piilotellut, mutta ei ole myöskään tuntunut luontevalta huutaa pukukopissa ”Hei kaikki! Kai tiedätte, että olen homo!”. Läheisemmät joukkuekaverit ovat kyllä tienneet ja nyt Offsiden jutun jälkeen tietää koko Ruotsi. Kysymykseen, miksi juuri nyt, Anton vastasi vain, ettei kukaan toimittaja ollut aikaisemmin kysynyt. Lisäksi hän halusi herättää keskustelua siitä, missä kaikki muut ovat ja miksi. Tilastojen mukaan Ruotsissa pitäisi olla noin 10 000-20 000 aktiivista homojalkapalloilijaa, jos käytetään laskukaavaa, jonka mukaan homoja on väestöstä noin 5-10 %.

Eivätkö pojista tykkäävät pojat jostain syystä yksinkertaisesti välitä pallon potkimisesta? En oikein usko biologiseen syy-seuraussuhteeseen. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että lajikulttuurissa on sellaisia tekijöitä, jotka joko ajavat homoseksuaalisia miehiä pois lajin parista tai pitämään homoseksuaalisuutensa salassa jalkapallomaailmassa. Joukkue on ryhmä, jossa hyvä yhteistyö ja yhteishenki ovat äärimmäisen tärkeitä. Pahimmassa tapauksessa hyvä koheesio voi kuitenkin johtaa myös siihen, että mielipiteet ovat jyrkkiä ja poikkeavuuksia suvaitaan huonosti. Perinteinen käsitys miesjalkapalloilijasta on melko stereotyyppinen: naistenmies, joka lauantain pelin jälkeen suuntaa pubiin tai vähän ammattimaisella tasolla kotiinsa pleikkarin ääreen. Odotukset urheilijan muottiin sopimisesta voivat olla hyvinkin jyrkkiä. Urheilu ei tosiaankaan aina ole niin suvaitsevaista kuin Olympiakomitean juhlapuheissa. Useimmiten vallankahvassa ovat vanhan liiton jyrät, joiden asenteet saattavat olla hyvinkin nuutuneita. Marcelo Lippi latasi Italian maajoukkuevalmentajana ollessaan, ettei todellakaan kävisi päinsä, että hänen joukkueessaan olisi homoseksuaalinen pelaaja.

Anton Hysénin tapauksesta on uutisoitu vuolaasti. Itse näen tämän merkittäväksi ennen kaikkea siksi, että se laajentaa käsitystä, siitä minkälainen jalkapalloilija voi olla. Jos aikuiset miesjalkapalloilijat uskaltavat Hysénin esimerkin myötä tulla kaapista ulos, se on tietysti loistavaa, mutta niin jalkapallon kuin yhteiskunnankin tulevaisuuden kannalta vielä tärkeämpää on se, että nuoret seksuaali-identiteettinsä löytäneet pelaajat uskaltaisivat ja voisivat pysyä lajissa mukana omina itsenään. Toimittajien huomion kohteeksi päätynyt Anton Hysén toivoo, että ihmiset ymmärtäisivät, ettei hän tullut ulos huomion takia. Hän haluaa vain näyttää, ettei homoudella ole jalkapallon pelaamisen kanssa mitään tekemistä. Jalkapallossa ei ole mitään merkitystä, rakastutko kentän ulkopuolella miehiin vai naisiin. Parhaimmassa tapauksessa esimerkki ravistelee kategorisia käsityksiä. Jalkapalloilija voi olla homo­  ja – ennen kaikkea – homo voi olla jalkapalloilija. Hysén sanoo, että kaikki eivät välttämättä halua homoa joukkueeseensa, mutta hän ei murehdi siitä, koska ei voi vaikuttaa siihen. Kauden aikana kuuluvista mahdollisista pilkkahuudoista hän ei välitä, vaan uskoo vain saavansa lisää energiaa. ”Om någon ropar jävla bög så, ja, vadå, jag är ju det.”


HOMOJA KOPISSA – eli modernin jalkapallon vaietuin salaisuus, osa 1.

28.3.2011

TOMI LOUNIO

Pallonkaikkeus aloittaa lyhyen juttusarjan, jossa pohditaan seksuaali-identiteetin ja jalkapalloilun välistä suhdetta.

Scorpionsin pateettinen pehmoheviballadi ”Wind of Change” oli erään kirkkonummelaisen ala-asteen limudiskojen
kestovalinta illan viimeiseksi hitaaksi. Saksalaisrokkarit tunnelmoivat taustalla, kun Veikkolan Veikkojen
kymmenenvuotiaat fudisjannut sopivat jumppasalin hämyisessä kulmassa tanssitusvuoroista rehvakkain sanakääntein. Ryhmän sisäinen hierarkia saneli oman varausnumeron suuruuden, eikä järjestelmää ollut helppo kiertää.

Oman vuoron koittaessa joka jannu hiippaili tärisevin askelin ja hikoavin kämmenin oman draftauksensa  luo ja mumisi epämääräisen kysymyksentapaisen. Useimmiten tuloksena oli jäätävät pakit, jonka jälkeen alkoi vielä menomatkaakin tuskallisempi ”walk of shame” salin halki. Lyhyen manailun ja ehkä suruun juodun jaffalasillisen jälkeen draftitilaisuus käynnistyi uudestaan, aiempaakin kiihkeämpänä. Yleensä jokainen ehti kuitenkin ennen illan päättymistä (tai mutsin kanssa sovittua kotiintuloaikaa) löytää ainakin yhden tanssitettavan pikkuprinsessan.

Ja Wind of Change soi:

”The world closing in
Did you ever think
That we could be so close, like brothers
The future’s in the air
I can feel it everywhere
Blowing with the wind of change”

Biisi on nyky-ymmärrykseni mukaan tulevaisuudenuskoa uhkuva tuokiokuva kommunistisen järjestelmän kaatumisen ajoilta, ja lisäksi aikamoista sontaa jos nyt musiikillisista ansioista puhutaan. Kukaan meistä ei ala-asteella tajunnut biisin sanomasta mitään, mutta näin jälkikäteen ajatellen se sopii taustaksi tuollaiseen säännönmukaista solidaarisuutta kuvaavaan tilanteeseen. Me olimme kuin veljiä, hyvässä ja pahassa. Sellaista keskinäistä luottamusta ei helposti nykymies koe muualla kuin urheilujoukkueessa.

Mutta esi-puberteettisessa jätkäporukassa voi olla tasaveroinen jäsen vain, jos ymmärtää ryhmän hierarkian, koodiston ja säännöt. Jos joku ei niistä piitannut, hänen koettiin halveksivan koko porukkaa. Sellaisesta sai aika herkästi nekkuunsa. Tästä kirjoittamattomien (siis pyhien) sääntöjen kunnioittamisesta Urheilulehden Petteri Sihvonen ja loputtoman monet muut hokijanarit jauhavat, kun ulkopuoliset ”kukkahattutädit” haluaisivat siistiä (kunnia-)väkivaltaa jääkiekosta, sen laajempiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin vedoten.

Becks toi muodin futikseen

Perinteiset äijälajit, kuten jääkiekko ja nyrkkeily, ovat tästä räikeimpiä esimerkkejä, mutta myös fudiksen piirissä vaaditaan tiettyjen käyttäytymismallien omaksumista, myös kentän ulkopuolella. Vaikka David Beckham, Cristiano Ronaldo ja muut metroseksuaaleiksi kutsutut tyyliniekat ovat tuoneet huippufudikseen uudenlaista väriä ja fäshöniä, ei normeista poikkeamista tai varsinkaan seksuaali-identiteettiin liittyvää erilaisuutta vieläkään sallita. Maskuliinisuus ymmärretään hyvin traditionaalisella, metsäläisellä tavalla, jonka normit ovat Ronald F. Levantin (1995) analyysin mukaan:

a) feminiinisiksi ymmärrettyjen tapojen piilottaminen,

b) rajoitettu tunteellisuus,

c) läheisyydestä irroitettu seksi,

d) saavutusten ja statuksen tavoittelu,

e) itsenäisyys,

f) voima ja aggressio ja

g) homofobia.

Olen usein miettinyt, mitä olisi seurannut, jos Veikkolan limudiskossa veskarimme Niilo olisikin pyytänyt väkivahvaa keskushyökkääjä-Harria tanssimaan? Miten Ve-Ve:n junnujoukkue olisi reagoinut, jos joku meistä olisi kertonut olevansa homo? Olen itse asiassa miettinyt samaa jokaisen niin juniori- kuin aikuistasolla edustamani joukkueen suhteen, vaikka omakohtaista panosta ei nyt tässä suhteessa olekaan pelissä.

Karkean päässälaskun perusteella minulla on 19-vuotisen jalkapallourani aikana ollut noin 400 joukkuetoveria. Kun Wikipedia kertoo, että tutkijoiden mukaan noin 2-13 prosenttia länsimaiden miesväestöstä on homoja, olisi miehiin suuntautuneiden pelikaverien määrä jotain kahdeksan ja viidenkymmenkahden väliltä.

Ajoittain kiertäneistä huhuista huolimatta en tunne yhtään satavarmasti homoa futaajaa, eikä kukaan heistä ei ole tullut kaapista. Miksi ei? Muuten kaveripiirini on varsin monenkirjava, ja sateenkaaren  kaikki värit taitavat olla edustettuina. Mutta mitkä syyt pakottavat suomalaisen futaajamiehen salaamaan seksuaalisuutensa?

Scorpionsin nahkahousuisten hevimiesten sanoja mukaillen muutoksen tuulet puhaltavat Euroopassa. Myös suomalainen yhteiskunta on muuttunut nopeasti aiempaa avarakatseisemmaksi, ja esimerkiksi kristillisen Nuotta-mediapajan homovastainen Älä alistu -kampanja herätti laajaa paheksuntaa jopa kirkon sisällä. Jopa Yhdysvaltain armeija luopui ”Don’t Ask, Don’t Tell” -säännöstään Obaman johdolla ja toivottaa kaikki tervetulleiksi suuntautumisesta riippumatta. Olisiko siis jo korkea aika tuulettaa myös fudispiirien luutuneita asenteita, jotta väkinäinen salailu saataisiin loppumaan?

Vierailin viikonloppuna kalliolaisessa kuppilassa, jonka käymälän seinään oli kirjoitettu: ”Ei voi olla homomies, ellei ole mies.” Voisiko 2010-luvun Suomi-futis kenties uudistaa mieskäsitystään vessakirjoituksen opein?


Kenttäpula jalkapalloyhteiskunnan pullonkaulana – Helsingin jalkapallokentät 1919-1939

21.2.2011

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Viimekertaisessa kirjoituksessani pohdin sitä, miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Kysymyksellä viittasin oikeastaan siihen, miksi jalkapallo ei jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosina vakiinnuttanut Suomessa samanlaista asemaa maan kiistattomana ykköslajina kuin vaikkapa Ruotsissa. Kirjoitus poikikin monia vastauksia ja vilkasta keskustelua suomalaisen jalkapalloyhteiskunnan tilasta ja historiasta. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan pyri ottamaan kantaa kaikkiin esille tulleisiin selitysmalleihin, vaan keskityn  tarkastelemaan asiaa vain yhdestä, kenttäolosuhteiden näkökulmasta. Tarkastelemalla Helsingin jalkapallokenttien kehitystä vuosina 1919–1939 pyrin hahmottelemaan jonkinlaista yleiskuvaa siitä, minkälaiset edellytykset jalkapallon laajamittaisella harrastamiselle ja leviämiselle vallitsivat maamme pääkaupungissa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Samalla pyrin pohtimaan hieman laajemmin sitä, minkälainen merkitys kenttäolosuhteiden kehittymisellä on ollut jalkapalloyhteiskunnan myöhemmille vaiheille koko Suomessa.


Lue lisää…


Jalkapallo ja yhteiskunnalliset ilmiöt – haastattelussa Paavo Arhinmäki

12.1.2011

HANNU-PEKKA KOMONEN

Jalkapalloon liittyy paljon mielenkiintoisia ilmiöitä ja ulottuvuuksia aina seurojen poliittisuudesta alueellisiin kiistoihin sekä eri lieveilmiöihin. Jalkapallofanaatikkona tunnettu vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on nähnyt jalkapalloa Euroopassa lähes 200 stadionilla kymmenissä eri maissa ja ollut mukana FC Jokerien ristiriitaista mainetta saaneessa 116% Boys -kannattajaryhmässä. Arhinmäki valottaa omia näkemyksiään jalkapalloseurojen poliittisuudesta, suomifutiksesta, jalkapallohuliganismista ja FC Jokereista sekä antaa kritiikkiä HJK:lle ja Palloliitolle.

Lue lisää…


Junnufutispäiväkirja # 2: lasten syntiset yksäämistaipumukset sosiaalidemokratian viitekehyksessä

22.11.2010

VESA SALMINEN

Mikä on suomalaisen junnufutaajan suurin synti, jonka harjoittaminen kentällä saa aikaan välittömän kritiikkiryöpyn muilta pelaajilta ja ärsyyntynyttä mutinaa ja tuhahtelua näiden vanhemmilta? Vastaus on tietenkin ”yksääminen”, tuo suomalaiseen kansanluonteeseen ja tasa-arvokäsitykseen täysin soveltumaton ja vastenmielinen ilmiö.

Lue lisää…


D10S

30.10.2010

PANU AUTIO

Jalkapallon Jumala Diego Armando Maradona täyttää tänään 30.10.2010 50 vuotta. Eilen El Diegon syntymäpäivien aattona vietettiin usko(no)llisimpien fanien keskuudessa maradoniaanista joulua. Juhlan kunniaksi Pallonkaikkeus julkaisee kokonaisuudessaan tutkielman, joka käsittelee maailman parhaan jalkapalloilijan ympärille syntynyttä uskontoa Iglesia Maradonianaa. Teksti on laadittu viime syksynä Helsingin yliopiston Religious Syncretism in Latin America -kurssin lopputyöksi. Lue lisää…


%d bloggers like this: