Miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?


OTTO TÄHKÄPÄÄ

Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi ja Venäjä – mikä ei kuulu joukkoon? Mahdollisia  vastauksia on moniakin, mutta tämän blogin  yhteydessä vain yksi on oikea. Se kuuluu näin: edellä mainituista vain Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Vain Suomi ei ole jalkapallon arvokisojen vakiovieras ja vain Suomessa jalkapallo ei ole kansallisesti suosituin ja seuratuin urheilumuoto. Tämä on yleisesti tunnettu tosiasia ja tylsien itsestäänselvyyksien toistamisen sijaan mielenkiintoisempaa onkin pohtia syitä siihen miksi näin on; miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?

Kuuluisasta julistuksesta huolimatta Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta, mutta silti maastamme löytyy paljon asialleen omistautunutta ja intohimoista jalkapalloväkeä – katsokaa vaikkapa Pohjoiskaarretta tai monen Veikkausliigajoukkueen kannattajaryhmiä. Tästäkin huolimatta maamme futispiireissä on käyty yllättävänkin vähän keskustelua siitä miksi Suomi ei ole samanlainen jalkapallomaa kuin vaikkapa aiemmin mainitut naapurimme. Nekin pohdinnat, jotka ovat omiin silmiini osuneet ovat keskittyneet vain aivan viimevuosien kehitykseen tai ovat muuten vain olleet puutteellisia. En väitä itsekään omaavani vastausta tähän hankalaan kysymykseen, enkä oikeastaan edes pyri siihen, sillä tiedän tehtävän mahdottomuuden. Sen sijaan käyn tässä kirjoituksessa läpi joitakin yleisimpiä selitysmalleja ja niiden puitteita ja toivon tämän kirjoituksen olevankin jonkinlainen keskustelunavaus asian laajemmalle pohdinnalle tämän asian tiimoilta.

Suosituimman urheilulajit maailmalla.

Yksi tunnetuimmista selityksistä jalkapallon ”alennustilaan” maassamme on pesäpallo. Tämän selitysmallin mukaan Tahko Pihkalan ideoiman kansallislajin synty ja yleistyminen  1920- ja -30-luvuilla johti jalkapallon marginalisoitumiseen ainakin joillakin paikkakunnilla[1]. Tällä hetkellä Superpesiksen nousujohtoiset katsojakeskiarvot lähentelevätkin jo  katsojakadosta kärsivän Veikkausliigan vastaavia lukuja. Tästäkään huolimatta en pidä pesäpallon suosiota riittävänä selityksenä sille miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. On varmasti totta, että tietyillä paikkakunnilla taistelu resursseista, harrastajista ja katsojista on kääntynyt jalkapallon tappioksi. Siltikin jalkapallolla olisi ollut yli 20 vuotta aikaa vakiinnuttaa asemansa Suomessa, ennen kuin Tahko Pihkala edes keksi pesäpalloa.

Veikkausliigan ja Superpesiksen katsojakeskiarvot lähenevät toisiaan.

Samaisesta syystä jääkiekkoa tai muitakaan kilpailevia urheilumuotoja ei voida pitää riittävänä selityksenä. Jääkiekon ylivallan ja jalkapallon haastajan aseman ratkaisuksi on usein tarjottu selitystä jonka mukaan suomalaiset rakastavat – ei urheilua – vaan menestystä, jota on ollut helpommin tarjolla jääkiekon puolella. Tämäkin selitys ontuu ratkaisevasti: menestys jääkiekossa on kuitenkin melko tuore ilmiö eikä siksi riittävä selitys sille miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Toki menestyksellä on osansa jääkiekon viime vuosikymmenten voittokulussa, mutta tuskin 1960- tai 1970-lukujen 10-0 tappioluvut tyydyttivät suomalaisen kansakunnan menestysnälkää sen enempää kuin jalkapallomaajoukkueen huomattavasti niukemmat tappiot. Ja toisaalta esimerkiksi Venäjällä ja Ruotsissa jääkiekko on hyvinkin suosittu urheilulaji, mutta se ei silti ole estänyt tai uhannut (kovinkaan vakavasti) jalkapallon kuningasasemaa maidensa ykkösurheiluna.

Vielä ontuvampi selitys on niin sanottu mieshuora-teoria, jonka mukaan suomalaisen jalkapalloyhteiskunnan suurimpia vihollisia ovat ulkomaalaisia seuroja fanittavat ”mieshuorat”.  Ulkomaisten joukkueiden fanittaminen nykyisissä mittasuhteissa on vielä tuoreempi ilmiö kuin Suomen menestys jääkiekossa. Esimerkiksi suomalaisen mieshuoraamisen ilmentymänä pidetty Englannin Liigan Kannattajat ry (ELK) perustettiin vasta 1992. 18 vuotta saattaa toki tuntua nykynuoren mielessä pitkältäkin ajalta, mutta jalkapallolla olisi ollut noin 92 vuotta aikaa sementoida asemansa suomalaisessa yhteiskunnassa ennen ELK:N perustamista. Samaan aikaan myös esimerkiksi Norjassa ns. mieshuoraamisella on vieläkin pidemmät ja elävämmät perinteet, mutta se ei ole millään muotoa uhannut norjalaisen futiksen asemaa tai suosiota. Ei, syitä suomalaisen jalkapalloyhteiskunnan puuttumiselle on etsittävä muualta kuin mieshuorista. Kenties on sukellettava  syvemmälle maamme historiaan?

Suomen historiasta monille tulevat mieleen ensimmäisinä Talvi- ja Jatkosodat. Kenties maamme viime vuosisadalla käymät sodat olivat ratkaiseva käänne jalkapalloyhteiskunnan kehitykselle? Vuosien ajan lajin potentiaaliset harrastajat, nuoret miehet olivat rintamilla ja sotien päätyttyä he palasivat siviiliin rampautuneina ja väsyneinä. Kaiken lisäksi kotona heitä odotti jo uusi, kenties vielä sotiakin suurempi haaste – sodassa runnellun maan jälleenrakentaminen. Kuten joku jo saattaa arvata, en pidä tätäkään kovin uskottavana selityksenä. Yhtä lailla sotien lamaannuttavan vaikutuksen olisi pitänyt iskeä myös muihin lajeihin ja yhä edelleen korostaisin, että jo sotia ennen jalkapallolla olisi ollut kosolti aikaa vakiinnuttaa asemansa Suomessa. Toisaalta voidaan myös huomata, että naapurimaistamme esimerkiksi Venäjällä on takanaan vielä huomattavasti traumaattisempi 1900-luku eikä se ole silti estänyt sitä kehittymästä täysveriseksi jalkapalloyhteiskunnaksi. Esimerkiksi tietotoimisto Vladimir Putinin mukaan jopa piiritetyssä Leningradissa pelattiin jalkapalloa – miksei siis Suomessakin?

Pesäpallo, jääkiekko, mieshuorat tai Suomen sotaisa 1900-luku eivät siis riittävälti selitä sitä miksi jalkapallo ei koskaan ole vakiintunut Suomen suosituimmaksi[2] ja seuratuimmaksi urheilulajiksi. Tässä kohtaa olisi siis varmaan hyvä jos voisin tarjota oman, edellisiä paremman selityksen sille miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Valitettavasti sellaista minulla ei ole kuitenkaan tarjota. Selkeän vastauksen sijaan voin tarjota vain joitakin näkökulmia, jotka voisivat olla hyödyllisiä kun asiaa pohditaan jatkossa. Ensinnäkin olen melko vakuuttunut siitä, että vastaus piilee jossakin suomalaisen futiksen historian alkuhämärissä. Kehitys joka tänä päivänä erottaa Suomen vaikkapa Ruotsista ei alkanut 1990-luvulla eikä edes 1950-luvulla, vaan joskus paljon aiemmin; miksi futis ei pystynyt ottamaan ja vakiinnuttamaan asemaansa Suomen ykköslajina ennen maailmansotia tai pesäpallon läpilyöntiä? Toisaalta mikä on se kehitys joka erottaa Suomen monista muista maista, mutta yhdistää esimerkiksi Baltian maihin, joissa myös jalkapallo on poikapuolen asemassa?

Mikä on sinun ehdotuksesi? Miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?


[1] Lisää pesäpallon ja jalkapallon suhteista voi lukea Erkki Vasaran artikkelista ”Jalkapallo – suojeluskuntien vieroksuma urheilumuoto”. Artikkeli on julkaistu Hannu Itkosen ja Arto Nevalan toimittamassa teoksessa ”Kuningaspelin kentät”.

[2] Toki jalkapallo on edelleen Suomen suosituin urheilumuoto harrastajamäärillä mitattuna, mutta tässä yhteydessä tarkoitankin suosiolla huippu-urheilun tasoa.

Mainokset

26 Responses to Miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?

  1. Martti sanoo:

    Olosuhteet ovat mielestäni ainakin yksi ilmeinen selittäjä. Nurmikenttiä tai muutenkaan vaadittavaa infrastruktuuria ei ole ollut ehkä siinä määrin, kuin olisi tarvittu jotta laji olisi voinut ottaa selkeän ykköslajin aseman. Tähän joku sanoo varmasti, että potkitaanhan Afrikassakin perunapellolla sian vatsalaukusta tehtyä palloa tms., mutta se ei ole se pointti.

    Pointti on harrastamisen mahdollisuus/helppous verrattuna muihin lajeihin: jääkiekolle puitteet ovat kunnossa puolet vuodesta jo ihan luonnostaankin. Tämä on ajanut lajit omille urilleen ja ainakin vielä 80 ja 90 luvulla kun itse harrastin sekä jääkiekkoa, että jalkapalloa oli päivänselvää, että jalkapallon valmennus- ja muu kulttuuri oli jääkiekkoon verrattuna pelkkää puuhastelua.

    Toiseksi osaselittäjäksi voisin heittää vielä sen, että Suomi on ollut hieman syrjässä manner-eurooppalaisesta kulttuuriperheestä, jossa jalkapallolla on keskeinen asema. Esimerkiksi Etelä-Ruotsi ja Tanska ovat 1900-luvulla olleet paljon voimakkaammin Manner-Euroopan vaikutuspiirissä kuin Kekkoslovakia. Lisäksi 1. pointtiin viitaten, niissä on suotuisampi ilmasto.

    Oma visio: tekonurmia lisää ja paljon, ja oluthanat katsomoihin.

    • Hyvä vastaus Martti! Itsekin olen pohtinut asiaa juuri olosuhteiden näkökulmasta. Itse asiassa varmaan tässä lähiaikoina aionkin julkaista artikkelin Helsingin jalkapallokentistä vuosina 1919-39. Sen verran voin jo nyt sanoa, että ilmeisesti jo tuolloin on ollut huutava pula pelaamisen soveltuvista kentistä/alustoista ja tässä suhteessa Suomi on ollut selvästi jäljessä esimerkiksi Ruotsia jo 1920-luvulle tultaessa.

  2. Kyninho sanoo:

    Hyvä artikkeli, ja lähiaikojen jatko-osaa kentistä odotellessa!

    Myös vastaus oli hyvä. Terveisiä Torinosta… Mihin kellonaikaan tai vuodenaikaan tahansa haluaisin mennä kavereiden kanssa potkimaan, se kyllä onnistuisi. Joko puistossa nurmella, pienillä 5vs5-kentillä tai tossa kerrostalomme sisäpihalla.

    Toista oli viime talvena, jolloin yritin mennä Helsingin Pallokentälle viikonloppuna keskellä kirkasta päivää futaamaan ja lämmikset olivat pois päältä ja kenttä jäisen pohrun päällystämä. Stadin kaupunki säästää futiksen kustannuksella –> pihapelit nollassa –> pojat menevät pelaamaan tossulätkää –>Jääkiekkoyhteiskunta.

  3. Shucker sanoo:

    No ei tää oo kyllä tennisyhteiskuntakaan. Maailman kovin ja arvostetuin yksilölaji, jonka suomalaista kärkipelaajaa ei ole kertaakaan valittu vuoden urheilijaksi, vaikka top-15:ssä kauden päättäminen on jotain aivan uskomattoman kovaa. Kuinka monessa lajissa, jos suhteutetaan harrastajien ja kilpapelaajien määrä, on suomalainen ollut yhtä kova? Ei monessakaan. Litmanen ja Hyypiä futiksessa, Selänne lätkässä. Muutamia muita eri lajeista. Järkyttävää. Ei ole mielipidekysymys, että jalkapallo ja tennis ovat – harrastajamääriin ja kilpaa pelaavien määrään peilaten – kovimmat lajit päästä ihan huipulle.

  4. Panu Autio sanoo:

    Hyvä pohdintaa Otto!

    Asian laita on varmasti niin, että mitään yhtä ainoaa yksittäistä selitystä jalkapallon heikolle asemalle suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole. Kuitenkin edellä käsittelemäsi pesäpallo, jääkiekko, sodat, mieshuoraus ja olosuhteet ovat kaikki omalta osaltaan vaikuttaneet asiaan ainakin jollain tapaa.

    Itselleni tuli vielä mieleen historiaperspektiivistä Suomen suomettunut asema Neuvostoliiton naapurina. Suuri ja mahtava Neuvostoliittohan ei koskaan noussut jalkapallossa niin suureksi kuin se olisi voinut ja jalkapallon MM-kisoissa NL ylsi parhaimmillaan ”vain” puolivälieriin saakka. Toki maa voitti Euroopan mestaruuden vuonna 1960 ja ylsi finaaliin saakka vielä kolmesti myöhemmin (hopeaa 1964, 1972, 1988).

    Uskaltaisin olettaa, että menestyshullua kommunistijohtoa miellytti varmasti enemmän jääkiekko kaukaloissa nähdyt ajoittain täysin ylivoimaiset otteet. Sotien jälkeen NL:n saldona olympialaisista oli kymmenen mitalia, joista kahdeksan kultaista ja maailmanmestaruuksiakin saavutettiin parikymmentä.

    Jääkiekon asema vahvistui kylmän sodan aikana kansainvälisesti siitä syystä, että myös USA:ssa oltiin kiinnostuneita lajista (toisin kuin soccerista) ja näin kiekkokaukaloista saatiin tehtyä näyttäviä kylmän sodan näyttämöitä. Kuten tiedetään, Suomessa seurattiin hyvin tarkasti pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein kaikkea, mitä itäpaapurissamme tehtiin.

    Yritän siis väittää, että ”Punakoneen” ylivoimaiset otteet (etenkin 1960- ja 70-luvuilla) osana kylmän sodan taisteluja ovat jääneet erittäin voimakkaina kokemuksina ainakin isiemme ja ätiemme sukupolvien mieliin ja nostaneet näin jääkiekon statusta heidän silmissään huomattavasti -myös jalkapalloon nähden…

  5. Martti sanoo:

    Tässä on tarjottu useampaakin hyvää selitystä, joilla kaikilla on varmaan osuutta asiaan. Tietylle uralle ajautumiseen on vaikuttanut edellämainittujen syiden lisäksi osin myös puhdas sattuma. Lisäksi kun jollekin polulle jostain syystä tai useamman syyn summana ajaudutaan, ruokkii kehitys itse itseään.

    Tenniksestä en sano mitään, mut haastan sut Shucker sulkapallossa koska tahansa.

  6. Kimmo Eronen sanoo:

    Mielenkiintoinen teksti. Koska olen rasittava persoona niin puutun yhteen yksityiskohtaan.

    ”Samaan aikaan myös esimerkiksi Norjassa ns. mieshuoraamisella on vieläkin pidemmät ja elävämmät perinteet, mutta se ei ole millään muoto uhannut norjalaisen futiksen asemaa tai suosiota.”

    Tätä en usko. No jos aiheesta on monta tieteellisesti pätevää tutkimusta, niin ehkä sitten. Veikkaan kuitenkin että kyse on mieshuoraamisen vääriymmärtämisestä.

    Panulla hyvä näkökulma jota ainakaan yllekirjoittanut ei ole tullut aiemmin ajatelleeksi.

    Shucker, en ole oikeastaan missään tekemisissä tenniksen kanssa, mutta tunnen tuskasi. Nieminen menee heittämällä ’aliarvostetuimmat suomalaiset urheilijat’ listan terävimmille kärkisijoille.

    • Montaa tieteellistä tutkimusta en valitettavasti tunne, mutta kävisikö yksi alkuun: Hans K. Hognestad ”Transnational Passions: A Statistical Study of Norwegian Football Supporters”, Norwegian Sports University, Oslo, Norway. Julkaistu: Soccer & Society, Volume 7, Issue 4 December 2006 , pages 439 – 462.

      Tässä vielä valittuja paloja ko.artikkelista:

      ”This essay is based on the central findings from a survey conducted among members of Norwegian supporter clubs for English football clubs in 2000. The Norwegian case of long distance support of English teams is probably the biggest and best organized of the transnational love affairs. Norwegian football fans’ anglophile liaisons form part of a personal football geography and history in which supporters have developed passionate relationships to football teams across national boundaries, mediated initially via impulses from television, radio, newspapers and magazines.–Of particular significance is the exponential increase in the consumption of English football in Norway, evident most especially in the ever-escalating sales of football tourism to England. The essay also throws light on the recent massive increase in live TV coverage of English football matches on TV screens in Norway.

      The Norwegian case of long distance support of English teams is probably the biggest and best organized of the transnational love affairs. By the 2003/04 season, Supporterunionen for britisk football (‘The Supporters Union for British Football’) consisted of 45 different clubs for around 55,000 affiliated members, of which a vast majority are Norwegians.

      In the survey 84.4 per cent of the supporters state that they also support a Norwegian club, and among these 75.6 per cent explain this support through local belongings, which underlines the discrepancies in attachment to locality between local and transnational support.

      Yet when it comes to comparisons between the level of passion for Norwegian and English clubs, the latter clearly scores higher: 38.2 per cent describe the relationship to the English club as ‘significantly stronger’ and 23.3 per cent say that it is ‘stronger’ than the relationship to the Norwegian clubs supported. Hence 61.5 per cent claim a stronger allegiance to the English than to the Norwegian club whilst 20.3 per cent state that the relationships to both the Norwegian and the English club was equally strong. A mere 16.6 per cent say that the relationship to the Norwegian club is stronger, and out of these, 7.8 per cent describe their support for local Norwegian clubs as ‘significantly stronger’ than the support for an English club.”

      Lisäksi mainittakoon vielä Norjan oma ELK eli Supporterunionen for britisk football, joka perustettiin jo 1974 (sai nykyisen nimensä) 1986 eli paljon suomalaista vastinettaan aiemmin. SBK:n historia löytyy yhdityksen kotisivuilta http://www.supporterunionen.no/index.php?option=com_content&view=article&id=114&Itemid=61
      —–

      En tiedä kuinka perusteltua oli mennä näin syvällä norjalaiseen kannattajakulttuurin, mutta mielestäni öljyvaltion tapaus on hyvä esimerkki siitä ettei ”mieshuoraaminen” ole automaattisesti pois kotimaisesta jalkapallokulttuurista.

      • Kimmo Eronen sanoo:

        Hyvä linkki ja mielenkiintoista kamaa. Ja uskon siis oikein hyvin että ulkomaalaisen jalkapallon seuraaminen on isompaa, laajempaaja ja pitkäaikaisempaa Norjassa.

        Kuitenkin tuosta käy hyvin ilmi että kyse on nimenomaan mieshuorauksen väärinymmärtämisestä.

        ”In the survey 84.4 per cent of the supporters state that they also support a Norwegian club”

        Mieshuoraaminenhan on jalkapallon yhteydessä sitä että seuraa ulkomaista ja halveksii paikallista. Vastaava prosentti olisi Suomessa tn lähempänä 15,6% kuin 84,4% luokkaa. Eikä varmaan tarvitse korostaa kuinka kriittinen tämä luku on paikallisen jalkapallon kannalta.

  7. en ole pohjalainen sanoo:

    Kysymys on yksinkertaisesti siitä, ettei Suomi ole ollut riittävällä kulttuurisella tasolla, jotta sen kansalaiset ymmärtäisivät jalkapalloa tarpeeksi hyvin. Mutta toisaalta onhan Suomessa jalkapallolla vahvat ja pitkät juuret. Futis on lyönyt täällä itsensä läpi huomattavasti paremmin kuin esim. veljesmaa Virossa.

    Nykyinen kulttuurinen rappio kumpuaa pääosin Yhdysvalloista ja Kanadasta tulleista vaikutteista. Amerikkalainen kulttuuri on iskenyt meihin leimansa niin vahvasti, että jääkiekon lisäksi myös jalkapallosta puhutaan yleensä ”tuotteena” ja ”viihteenä” sen sijaan että pidettäisiin sitä urheiluna. Jääkiekossa tällainen ajattelutapa on ymmärrettävää, koska SM-liigan urheilullisuus (ja sen myötä sarjan kiinnostavuus) on ollut jo vuosikymmenen ajan pelkkä huono vitsi, mutta jalkapalloa ajatellessa tämä on suoranaista tietämättömyyttä ja sivistymättömyyttä. Ei ymmärretä jalkapallon luonnetta ja merkitystä. Siksi ei myöskään osata nauttia ja iloita jalkapallosta luonnollisella tavalla.

    Kulttuurinen taso tulee esiin myös esim. Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Kirjaa voi lukea suomalaisuuden kehityskertomuksena metsäläisyydestä luontaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Ollessaan Impivaarassa metsän keskellä veljekset pelasivat keskenään jääkiekon tapaista kurraa. Kurran voi ajatella rinnastuvan eristäytymiseen, estyneisyyteen ja kehittymättömyyteen. Yhä edelleen suomalainen kulttuuri on ollut osittain juuttuneena tähän metsäläisyysvaiheeseen, vaikka luulimmekin että elintason noustua pääsemme siitä eroon.

    Silti tekee mieli ajatella, että meillähän on oikeastaan asiat erittäin hyvin. Jalkapallossa ei liiku niin paljon rahaa, joten jalkapallokatsomoissa katsojaa alenneta pelkäksi kuluttajaksi kuten SM-liigassa tai Englannin Valioliigassa. Kaatuilevien diivojen määräkin rajoittuu Furuholmiin ja pariin muuhun, jotka voi sentään joten kuten sietää.

  8. Hyvää keskustelua ja monia hyviä ehdotuksia – varmasti onkin, että selitys ei löydy mistään yhdestä tekijöistä vaan koko joukosta erinäisiä tekijöitä.

    Siltikin haluaisin teroittaa hieman oman kirjoitukseni pointtia; kun kysyin miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta, tarkoitan oikeastaan sitä miksi jalkapallo ei onnistunut lyömään itseään läpi ja vakiinnuttamaan asemaansa Suomessa jo 1900-luvun kahden tai kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Miten oli mahdollista, että pesäpallo tai jääkiekko saattoivat myöhemmin edes nousta jalkapallon rinnalle ja/tai ohi?

  9. Vesa Salminen sanoo:

    Hyvää pohdintaa, mutta tosiaan ajautunut taas niille perinteisille kehityslinjoille eli nykypäivän tekijöihin. Hyvä siis, että vielä selvensit pääpointin edellisessä kommentissa, koska se on uusi näkökulma tähän ikuisuuskeskusteluun.

    Mitäänhän en 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten jalkapallon tilasta Suomessa, Ruotsissa tai Venäjällä tiedä, mutta herää kysymys, että olisiko tällä jotain tekemistä Suomessa silloin velloneen porvarillisen itsenäisyystaistelun kanssa? Jalkapallohan oli siihen aikaan vielä selvästi työväenluokan laji eli ehkä sen ajan ilmastossa se koettiin porvarillisissa piireissä uhkana?

    Lisäksi jalkapallo sai jalansijaa Suomessa kuitenkin sen verran myöhään, että oliko sillä mahdollisuuksia vakiinnuttaa asemaansa ennen ”valkoisen Suomen” syntyä 1918 jälkeen?

    Toisaalta eihän Suomen työläiset mihinkään kadonneet, joten jalkapallolla luulisi olleen tilausta ”protestimielialan kanavoimiseksi”. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti käynyt? Eli herää kysymys, miksei Suomen työväestö liittynyt maailman muiden maiden proletariaatin yhteisrintamaan jalkapallon lipun alla? Tai toisinpäin: miksei vallanpitäjillä ollut tarvetta kanavoida protestia jalkapalloon (ns. ”leipää ja sirkushuveja” -mallin mukaisesti) vaan kehiteltiin kaikenlaisia omia puuhastelupelejä kansallisen puolustuskyvyn parantamiseksi?

    Näin sunnuntaiaamun propellihattuhistorioinnin jälkeen lähtisin siis itse etsimään selitystä Suomen 1900-luvun työväenliikeen ja yhteiskunnallisen protestoinnin historian piiristä. 🙂

  10. Hulinaheikki sanoo:

    Yksi syy kumpuaa heti mieleen, jalkapallo on kaikkialla, siis aivan kaikkialla maailmassa kaupunkilaisten laji, myös suomessa. Se kuitenkin erottaa suomen, etenkin historiallisessa kontekstissa, euroopasta että täällä kaupungit ovat tuoreita ja erittäin pieniä, väitän että ennen sotia alle 5% kansasta asui kaupungeissa. Jalkapallo oli kuitenkin suurin laji(ei tarkkoja lähteitä) mm, Viipurissa, Helsingissä, Käkisalmessa, Kotkassa ja Kuopiossa ja suuressa suosiossa ainakin Turussa, Tampereella ja Vaasassa. Mutta vaikuttaa siihen muutkin tekijät, 60-luvulla yksinään klubin pelit keräsi usein 10 000 päisiä massoja, samoin HPS ja Hifk keräsivät nykypäivänä jääkiekossakin harvinaisia katsojamääriä ja samoin kiffen pärjäisi kevyesti nykyliigassa tältä osin. 70-luvulla kaikki oli toisin, mutta jääkiekko oli moninkertaistanut katsojamääränsä, väittäisin siis että olosuhteet ovat ainakin yksi osa totuutta. Tuohon aikaan sijoittuu myös kaksi muuta merkittävää päätöstä, sm-liiga perustettiin 1975 kun muutamaa vuotta aikaisemmin päätettiin jääkiekon ammattisarjan perustamisesta, samoihin aikoihin palloliitossa äänestettiin mestaruus-sarjan tulevaisuudesta, päätettiin kunnioittaa sen aikaisia urheilun arvoja ja jalkapallon pääsarja pysyi täysamatööri sarjana.

  11. Sauli sanoo:

    Mielenkiintoinen keskustelu.
    Ihmettelen, ettei ns. ”muoviselitystä” ole vielä tarjottu. Monet pääsarjaamme, Ykköstä sekä Kakkosta tahkoavat seurat ovat varsin juurettomia. Tämä on tietysti seurausta lukuisista konkursseista ja fuusioista joita on vuosien varrella tapahtunut. Historialliset seurat herättävät tunteita, vertaa vaikka Ässiä ja Lukkoa AC Ouluun ja FC Interiin. Uskon, että esimerkiksi Tampereella Ilves, TPV ja jopa Ilves-Kissatkin herättävät enemmän yhteisöllisyyden tunteita kuin Tampere United.

    Lisäksi kiekkoseurat tuntuvat saavan junnunsa sitoutettua seuran toimintaan fudisseuroja paremmin. Monella kiekkopaikkakunnalla junnut ja entiset junnut seuraavat edustusjoukkueen otteita paikan päällä käytännössä säännöllisesti kun fudiksen puolella junnuja – varsinkaan ex-junnuja – ei juuri katsomoissa näy.

    Ettei mene pelkäksi lätinäksi, alla vertailu SM-Liigan ja Veikkausliigan seurojen perustamisvuosista.

    Blues, Espoo, 1984
    HIFK, Helsinki, 1897
    HPK, Hämeenlinna, 1929
    Ilves, Tampere, 1931
    Jokerit, Helsinki, 1967
    JYP, Jyväskylä, 1977
    KalPa, Kuopio, 1929
    Kärpät, Oulu, 1946
    Lukko, Rauma, 1936
    Pelicans, Lahti, 1992
    SaiPa, Lappeenranta, 1948
    Tappara, Tampere, 1955
    TPS, Turku, 1922
    Ässät, Pori, 1967
    Lähde: Mikä muukaan kuin Wikipedia

    AC Oulu Perustettu : 2002
    FC Honka Perustettu : 1975 (1957)
    FC Inter Perustettu : 1990
    FF Jaro Perustettu : 1965
    Haka Perustettu : 1934
    HJK Perustettu : 1907
    IFK Mariehamn Perustettu : 1919
    JJK Perustettu : 2000 (1992)
    KuPS Perustettu : 1923
    MYPA Perustettu : 1947
    RoPS Perustettu : 1950
    TamU Perustettu : 1998
    TPS Perustettu : 1922
    VPS Perustettu : 1924
    Lähde: veikkausliiga.fi

  12. Esko sanoo:

    Mieshuorauksella ei tosiaan tarkoiteta ulkomaalaisen seuran kannatusta vaan nimenomaan kotimaisten seurojen vähättelyä.

  13. Tosiaan, ei mulla ole mitään käsitystä ”mieshuorauksen” virallisesta määritelmästä – sikäli kun sellaista edes on olemassa. Omien havaintojeni perusteella olen vain saanut sellaisen vaikutelman, että jostain ulkomaisesta sarjasta/joukkueesta kiinnostuneen otsaan lyödään hyvin helposti mieshuoran leima ennen kuin edes ehtii käydä ilmi tämän suhntautuminen kotimaiseen futikseen.

    Mutta asiaa: tossa linkkaamassa tutkimuksessahan käy ilmi kuitenkin, että vaikka valtaosa norjalaisista ulkomaalaisten joukkueiden kannattajista on kiinnostunut myös kotimaisesta futiksesta, vain hyvin pieni osa (n. 7%) pitää norjalaista futista ehdottomasti tärkeämpänä.

    Suomalaisista kannattajista on tehty myös joitakin tutkimuksia, Harri Heinosen ”Jalkapallon lumo – Tutkimus suomalaisesta Everton-faniudesta” ehkäpä tunnetuimpana. Lisäksi Heinonen on julkaissut muutamia kansainvälisiä artikkeleita sekä muutamia yhteisiä tutkimuksia Petri Godenhjelmin kanssa, mm. ”Hakkapeliitat Anfieldilla – Tapaustutkimus suomalaisista jalkapallo-faneista MM-karsintaottelussa Englanti-Suomi ” sekä ”Ohranjyvä silmässä – Suomalaiset urheiluyleisöt ja alkoholi”. Lisäksi Godenhjelm on julkaissut muutamia tutkimuksia myös yksinään, mutta sihen suomalaista kannattajakulttuuria syväluotaavat teokset ovatkin taineet jäädä?

    Valitettavasti huonon saatavuuden takia en tähän hätään saanut edellä mainittuja teoksia/artikkeleita käsiini, mutta ehkäpä tulevaisuudessa noistakin voisi jonkun blogikirjoituksen saada aikaiseksi. Olisi mielenkiintoista nimittäin verrata vaikkapa esim. juuri suomalaisia kannattajia norjalaisiin.

  14. Jaakkima sanoo:

    Hyvää pohdiskelua. Varmaan monta tekijää yhdessä on aiheuttanut kuvatun ”ongelman”.

    Yksi mitä tässä ei vielä ole nostettu esille on, että Suomessa on perinteisesti arvostettu erittäin vahvasti yksilöurheilulajeja, mutu-tuntumalla huomattavasti enemmän kuin muualla. Ehkäpä harvaan asutussa maassa on ollut helpompi harrastaa yksilölajeja.

    Litti taitaa olla ensimmäinen vuoden urheilijaksi valittu joukkueurheilija, vuodelta 1995. Vielä 1990 Päivi Alafrantti voitti onnenkantamoisella keihään EM-kisat ja valittiin Jari Kurrin ohi vuoden urheilijaksi. Kurri oli oli juuri voittanut viidennen Stanley Cupin, tällä kertaa ilman Gretzkyä.

    Saattaa olla, että aiemmin joukkueurheilua on pidetty vain ns. pelailuna eikä oikeana urheiluna, ja panostus futikseen, ja joukkueurheiluun, on ollut sen mukaista. Sitten kun joukkueurheilua alettiin arvostaa, niin lätkän suuruuden vuodet (-95) osui samaan samaan ajankohtaan ja se korjasi potin, tai sai aikaan nykyisen suuren kuilun näiden kahden lajin välillä.

    Toki historiassa muitakin syitä löytyy, kuten edelllä listattu, mutta yksilöurheilun hegemonia on hillinnyt futiksen läpilyöntiä.

  15. Iso Mestari sanoo:

    Paras keskustelu tästä isosta aiheesta johon ainakaan itse olen koskaan törmännyt.

    Omia ajatuksiani Hulinaheikki tuossa yllä sivusikin jo pikaisesti, mutta kun nimenomaan tuolta 1900-luvun alkupuolelta syitä haettiin, niin olisikohan tuolla verrattain myöhäisellä yhteiskunnan rakennemuutoksella oma lusikkansa sopassa? Suomessahan tuo rakennemuutos sijoittuu vasta 1960-luvun paikkeille, ja rakennemuutoksen seuraus on kaupungistuminen. Jotenkin tuntuu, että jalkapallo vaatii enemmän nimen omaan yhteisöllisyyttä ja jonkinlaisen sille varatun pelialueen, kuin esimerkiksi yksilöurheilu, jääkiekko tai pesäpallo.

    Toinen ajatus on jo villimpi, mutta kun kerran Suomessa suurin osa sai elantonsa maanviljelystä pitkälle yli 1900-luvun puolivälin, niin eikös jalkapallokausi mene hieman päällekkäin maanviljelystöiden kanssa? En kyllä asiasta mitään tiedä, eikä se oikeastaan selitäkään paljon mitään.

    Olisi mielenkiintoista nähdä vertailuja esimerkiksi Ruotsiin juuri tuolta 60- 70- luvuilta, jolloin jalkapallo kuitenkin veti ihan mukavia yleisömääriä. Oltiinko jo siinä vaiheessa perässä, vai onko sen jälkeen tapahtunut jotain, jonka takia olemme pudonneet jalkapallokulttuurin rattaista?

    Yksi syy alemmuuteen ainakin jääkiekkoon nähden on sarjakausien pituudet ja arvokisojen otteluohjelmat. SM-liigaa tulee tappavan tasaisesti tiettyinä päivinä suurimman osan vuodesta, Veikkausliigaa muutaman kuukauden ja ainakin kotiotteluiden osalta erittäin hajanaiseen ja epäsäännölliseen tahtiin. Lätkän MM-kisat on mukavasti joka vuosi samaan aikaan, kun taas futiksen huomattavasti tylsemmältä kalskahtavat karsintapelit voivat käytännössä olla ympäri vuoden, ja niiden välillä voi olla puolikin vuotta.

    Lisäksi suomalaisiin toimii erittäin hyvin populismi, kuten tulemme kevään eduskuntavaaleissakin huomaamaan. Jääkiekko on valjastanut tämän kaikkein parhaiten omaan käyttöönsä Karjala-turnauksineen ja jokakeväisine junttifestareineen.

    Pesäpallon suosio taas sijoittuu paikkakunnille, joille jalkapalloa pidetään lähtökohtaisesti ”liian isona”. Aika luottavaisesti voi sanoa, että pesäpallo ei onnistuisi isoilla paikkakunnilla saamaan edes jalkapallon tasoisia yleisömääriä. Suurin kysymys on kuitenkin siinä, pystyisikö jalkapallo koskaan saamaan niin suuren osan jonkin pienen kunnan väestöstä katsomoihinsa, kuin mitä pesäpallo saa?

    • Mielestäni tuo maanviljelysteoria ei ole lainkaan hullumpi: jalkapallohan oli kaikkialla aluksi leimallisesti kaupunkilaisten harrastus, joka nimneomaan syntyi urbaanin palkkatyön jasen seurauksena muodostuneen uudenlaisen vapaa-ajan myötä. Eli kyllä Suomen maatalaousvaltaisuudella varmasti oli jonkinlainen merkitys jalkapallon rantuatumisessa maahamme. Toisaalta sekään ei vielä yksin selitä mitään, ovathan monet aikanaan vähintään yhtä maatlaousvaltaiset maat (esim. Venäjä & Norja) nousseet sittemmin jalkapalloyhteiskuntien joukkoon.

      Toisaalta tuskinpa mistään on löydettävissä yhtä täydellistä selitystä sille miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Todennäköisesti oikeita vastauksia on monia ja siitä tulikin mieleeni, että voisin jossain vaiheessa kirjoittaa uuden tekstin täällä käydyn keskustelun pohjalta ja koota yhteen jonkinlainen selitysmalli sille miksi Suomesta ei koskaan ole tullut jalkapalloyhteiskuntaa.

    • Tero sanoo:

      ”Lisäksi suomalaisiin toimii erittäin hyvin populismi, kuten tulemme kevään eduskuntavaaleissakin huomaamaan. Jääkiekko on valjastanut tämän kaikkein parhaiten omaan käyttöönsä Karjala-turnauksineen ja jokakeväisine junttifestareineen.”

      Nyt vuonna 2016 ”populismi” alkaa kääntyä jo hieman Veikkausliigan suuntaan. Millon on viimeksi Veikkausliiga on ollut näin paljo mediassa kuin tänä vuonna. Kauden alkuun on kuitenki kaksi kuukautta. KAKSI KUUKAUTTA! :). Laji ihmiset ja muut voivat ”auttaa” sosiaalisissa medioissa lajimme kehitystä.

  16. Akseli sanoo:

    Itse Pauli Kettunen eräässä kirjassaan viittasi kertomukseen, jonka mukaan itse Snellmann oli 1800-luvun loppupuolella ottanut henkilökohtaiseksi missiokseen kitkeä ”Jalkapallon paheen” heräävän kansakuntamme sielusta.

    Asia on ratkaistu, syyttäkäämme kansallisfilosofiamme!

  17. […] Viimekertaisessa kirjoituksessani pohdin sitä, miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Kysymyksellä viittasin oikeastaan siihen, miksi jalkapallo ei jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosina vakiinnuttanut Suomessa samanlaista asemaa maan kiistattomana ykköslajina kuin vaikkapa Ruotsissa. Kirjoitus poikikin monia vastauksia ja vilkasta keskustelua suomalaisen jalkapalloyhteiskunnan tilasta ja historiasta. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan pyri ottamaan kantaa kaikkiin esille tulleisiin selitysmalleihin, vaan keskityn  tarkastelemaan asiaa vain yhdestä, kenttäolosuhteiden näkökulmasta. Tarkastelemalla Helsingin jalkapallokenttien kehitystä vuosina 1919–1939 pyrin hahmottelemaan jonkinlaista yleiskuvaa siitä, minkälaiset edellytykset jalkapallon laajamittaisella harrastamiselle ja leviämiselle vallitsivat maamme pääkaupungissa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Samalla pyrin pohtimaan hieman laajemmin sitä, minkälainen merkitys kenttäolosuhteiden kehittymisellä on ollut jalkapalloyhteiskunnan myöhemmille vaiheille koko Suomessa. […]

  18. […] kaikkiin esille tulleisiin selitysmalleihin, vaan keskityn  tarkastelemaan asiaa vain yhdestä, kenttäolosuhteiden näkökulmasta. Tarkastelemalla Helsingin jalkapallokenttien kehitystä vuosina 1919–1939 pyrin hahmottelemaan […]

  19. finnboll sanoo:

    Tervis!
    Todella mielenkiintoisia pohdintoja sekä analyysejä suomalaisen fudiksen alakulosta. Pari asiaa välähti mieleeni eli 60-luvulla (1964 ja 1966) Suomi voitti jopa Pohjoismaiden-mestaruudet mutta sen jälkeen on tullut kuokkaan jopa Virolata!! Pelit lopetettiin kaiketi ajanputteen vuoksi kun EM / MM karsinnat ja omat sarjat vievät liikaa aikaa. Surku, uskon että PM-sarjalla olisi ollut ainakin katsojakiinnostavuutta!

    2–0-kotivoitto MM-karsinnassa Espanjasta vuonna 1969 oli suuri tapahtuma, joka jäi kyllä suht pienelle huomiolle mutta sen jälkeen ei silläkään rintamalla ole paljoa nautintoja herunnut.

    Toinen asia Suomen suhde muuhun Eurooppaan on kauden ajankohta. Meillä on pelattava silloin kuin vihreetä näkyy eli kesällä ja treenattava tai levättävä silloin kuin muut pelaavat siis talvella eli vaikea saada järjestettyä kunnon treenismatseja ja/tai Suomi-jengit eivät ole täydessä kuosissa karsintamatsien aikoina (marras-toukokuussa)

    Kolmas asia, joka viittaa tuohon muutaman mainitsemaan amatööriyden jonkinlaiseen ylistämiseen. Viittaan siihen, kun Suomen paras jalkapalloilija 50-luvulla Aulis Rytkönen jätettiin tyystin maajoukkueen ulkopuolelle, kun oli ”myynyt” itsensä rahan valtakuntaan!?!? Olisi ollut todella upeeta nähdä hänet maajoukkueessa, veikkaan että olisi tehnyt vähintään tai lähes ”Litit” muutaman toisen entisen amatöörin tukemana.

    Pieni huomio tohon Norjan tilanteeseen. Heillä on ollut jo Viikinkien ajoista alkaen läheiset (joskaan ei aina kovinkaan rauhaisat) suhteet Englantiin ja Pohjanmeren ylitys oli heille jo 30-luvulta lähtien vähän sama asia kuin meille Viking Linellä Tukholmaan meno ja kannatus on hurjaa luokkaa. Yhdistyksellä jäseniä 50000-60000 sekä yksittäisistä joukkueista mm. Manulla yli 40000 ja Poolilla yli 35000 jäsentä, kun Suomessa nippanen 400 koko Eng liigan yhdistyksessä. Kyllähän tämän jossain täytyy näkyä ja heijastaa myös yleistä kiinnostusta fudista kohtaan. Meillä se on aika pientä niin seurakohtaisesti kuin maajoukkueen osalta, jossa 2000-luvulla on kyllä ollut havaittavissa hienoa piristystä, kiitos Litin ja co.

  20. Merely wanna input on few general things, The website style and design is perfect, the subject matter is very excellent. “To imagine is everything, to know is nothing at all.” by Anatole France.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: