Tulevaisuusmaailma, osa 1


B-juniori-ikä on kenties tärkein vaihe nuoren jalkapalloilijan kehityskaaressa. Silloin juniorisarjoja dominoineet lahjakkaat pallotaiturit joutuvat koulutuksen, (tyttö)kaverisuhteiden ja futisammattilaishaaveiden ristiaallokkoon, jossa jälkimmäisin selviää vain harvoin kuiville. Palloliitto onkin nimennyt tämän vaiheen osuvasti ”tulevaisuusmaailmaksi” ja sen elämään Pallonkaikkeus paneutuu seuraavaksi — peräti kahden kirjoituksen voimin. Seuraavassa supervaihtopelaaja Kimmo Kantolan raportti Hongan ja HJK:n B-junioreiden SM-sarjan ottelusta. Lue myös kahden futaavan lukiolaisen haastattelu.

Honka – HJK B-SM  25.9.2010

SUPERVAIHTOPELAAJA: KIMMO KANTOLA

Aina, kun Honka ja HJK asettuvat vastakkain, voidaan hyvin puhua jonkinsortin hegemonia-ottelusta. Inflaation kokeneen termin, klassikon, käyttäminen tämän kamppailun yhteydessä olisi kuitenkin hieman liioiteltua. Joka tapauksessa näiden kahden suuren kotimaisen välienselvittely herättää aina tunteita; oli kyseessä sitten miesten, naisten tai nuorten edustustusjoukkueiden välinen kohtaaminen.

Kuten aikuisissa, myös nuorissa Hongan ja HJK:n välinen kilpailu on ollut viime vuosina kovaa. Joukkueet ovat taistelleet keskenään niin kunniasta kuin menestyksestäkin, mutta myös rajallisista Uudenmaan alueen lahjakkuuksista. Maastopyörän tarjoamiset ovat jo historiaa, mutta kisa junioreista (ja näiden vanhempien rahoista) käy yhä kiivaana näiden kahden ”suuren saatanan” (lähialueen pikkuseurojen vinkkelistä) välillä. Pitkään alueen statuskilpailua hallinnut HJK on saanut Hongasta viimeisien vuosien aikana nousukkaan ja uhmaisen haastajan, jonka banabonito- linjaukset sekä yhtenäiset ja tyylikkäät Kappan verryttelyasut ovat olleet käypää valuuttaa junnu-markkinoilla.

Nousujohteisesta juniorityöstään huolimatta Honka on ollut viime vuosina kokeneemman isoveljensä varjossa, ainakin vanhemmissa ikäluokissa. Esimerkiksi katsaus C-15- ikäluokan epävirallisen SM-turnauksen (Kai Pahlman cupin) voittajalistaan osoittaa, että menneellä vuosikymmenellä HJK on vienyt pytyn viidesti (2001, 2002, 2005, 2006 ja 2009) ja Honka kolmasti (2004, 2007 ja 2010). Suomen Premier Cup-voitot ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana menneet niin ikään viidesti HJK:lle, kun taas Honka on saanut tyytyä vain kahteen.

B-junioritason vertailu onkin jo aavistuksen verran kimurantimpaa. Monessa joukkueessa parhaimmat B-juniorit pelaavat jo miesten ringeissä ja kokoonpanot saattavat vaihdella hyvinkin suuresti kauden aikana. Viime vuosien aikana Honka on ollut hieman Klubia innokkaampi nostamaan junnuja miesten rinkeihin. Varsinkin Hongan lahjakkaimmat -93 ja -94- syntyneet pelaajat ovat olleet tällä kaudella enimmäkseen miesten edustusjoukkueen sekä Pallohongan mukana. Nimilistojen perusteella  HJK näyttäisi luottavan enemmänkin vahvan joukkueen rakentamiseen B-junioreihin eikä pelaajia ole juurikaan venkslailtu edestakaisin miesten ja junnujen peleissä.

Kilpailullisen menestyksen perusteella HJK:n toimintatapa on näyttänyt toimivammalta. Selkeästi Honkaa yhtenäisemmällä nipulla kautta läpivienyt helsinkiläisryhmä taistelee mestaruudesta ja Honka sarjapaikastaan. Kevätkaudella SM-karsintasarjassa HJK oli toinen Jaron vietyä yllätyksellisesti kärkipaikan ja Honka varmisti sarjapaikkansa syksyn varsinaiseen SM-huipennukseen vasta viimeisillä kierroksilla. Myös syyskierroksella Honka on ollut selkeästi HJK:n takana.

Sarjataulukon liika tuijotteleminen oli kuitenkin turhaa, kun nämä joukkueet kohtasivat toisensa kolean syksyisenä sunnuntai-iltapäivänä. Varsin pienehkön, joskin huippukuntoisen, Espoonlahden nurmikentälle astelivat kaksi joukkuetta, joilla kummallakin oli paljon pelissä: HJK:lla mestaruus ja Hongalla sarjapaikka. Ottelun tärkeys näkyi eritoten Hongan kokoonpanossa ja mukavan runsaslukuisesti kentän yhdelle laidalle ryhmittyneenä yleisönä.

Fyysisyyttä riitti…

Honka oli vahvistanut kokoonpanoaan Klubi-ottelua varten merkittävästi, aivan kuten se oli tehnyt myös kevään viimeisillä kierroksilla sarjapaikkansa varmistamiseksi. Kaikenkaikkiaan espoolaisten avauskokoonpanossa nähtiin 3-4 poikaa, jotka ovat tällä kaudella pelanneet enimmäkseen miesten 2.divisioonaa Pallohongan riveissä. HJK taasen luotti vahvasti tuttuun kokoonpanoon, joka sisälsi enimmäkseen -94 syntyneitä poikia.

Kentällä nähtiin yhteensä viisi poikaa, jotka olivat aiemmin viikolla olleet kärsimässä kahta maaottelutappiota Ranskalle. Kaksi muuta maajoukkue-edustajaa puuttuivat tänään joukkueidensa pelaavista kokoonpanoista. Näin ollen voidaankin kai oikeutetusti sanoa, että kentällä oli määrä nähdä suomalaisen jalkapallon tulevaisuus, halusi tai ei (riippuen optimismin laadusta).

Honka lähti otteluun selkeällä 4-4-2:lla, HJK:n luottaessa ”nykyajan 4-4-2:een” eli 4-2-3-1:een. Ryhmityksistä riippumatta molemmat joukkueet pelasivat hyvin samanlaista jalkapalloa: kurinalaista, fyysistä ja suoraviivaista taistelufutista. Kentän pieni koko ja varsinkin sen kapeus nostivat pelin temmon varsin kovaksi, usein kuitenkin hieman liian kovaksi pelaajien taitotasoon nähden. Taistelu oli kuitenkin kovaa ja pelin fyysisyys yllätti ainakin allekijoittaneen.

Molemmat joukkueet perustivat pelinsä lyhyisiin avaussyöttöihin, joskin ketjun kolmannella tai neljännellä haettiin jo pitkää puolevaihtoa tai pystysyöttöä. Varsinkin alun innokkuus nosti molemmien ryhmien prässiä sen verran ylös, että puolustuksessa jouduttiin monesti turvautumaan nopeaan ja aggressiiviseen pallon ylöskiskaisemiseen.

…feminiininen taito ja pallon menettäjät puuttuivat

Kummankaan joukkueen pelitavassa ei juurikaan ollut nähtävissä pelin evoluutiota: suoraviivainen pystysyöttö ei ollut ainakaan vielä korvannut lateraalia pallonhallintapeliä. Myöskään feminiinistä taitoa ei ollut aistittavissa. Junioreidensa otteita seuraamaan tulleet HJK:n urheilutoimenjohtaja Tuomo Saarnio ja junnupäällikkö Jari Rantanen lienevät kuitenkin varsin tyytyväisiä näkemäänsä, sillä joukkueessa oli selvästi nähtävissä tulevaisuuden vili savolaisten ja akseli pelvasten esiinmarssi. En tiedä mistä se johtuu, mutta jossain vaiheessa niistä vikkelistä klubijunnuista näyttäisi tulevan hartiakkaita juntturoita, joita olisi vaikea kuvitella tekemässä kärrynpyöriä tai kuperkeikkoja. Ilman palloa siis.

Kun kerta kentällä nähtiin monta juniorimaajoukkuen pelaajaa, ajatukset alkavat pakostakin harhailemaan maajoukkueen nykytilassa ja tulevaisuudessa. Suomessa ei ole ollut ikinä puutetta keskikentän uurtajista, jotka rouhivat ja syöttävät palloa 88 prosentin varmuudella omille ja vieläpä pelinpuoleiselle jalalle. Valtaosa Espoonlahden viilentyvässä iltapäivässä pelanneista pojista sopi tähän suomalaisen jalkapalloilijan ortodoksiin.

Jotta maajoukkue ja suomalainen jalkapallo voisi menestyä ja mennä aidosti eteenpäin, se tarvitsisi pelaajia, jotka menettäisivät pallon monesti ottelun aikana. Tai pikemminkin uskaltaisivat menettää pallon. Jos vaikka maajoukkuepelaajan yksikin haasto 1v1-tilanteessa onnistuisi viidestä, voisi suomalaisella jalkapallolla olla valoisa tulevaisuus edessä. Tätä tulevaisuutta yritin kiikaroida.

Kentällä oli kaksi pelaajaa, jotka uskalsivat menettää pallon. Nämä samat pelaajat, HJK:n Emeka Nnaemeka Anyamele ja FC Hongan Jaakko Hietikko, onnistuivat tosin myös monesti harhautuksissaan ja pystyivät luomaan joukkueelleen tilanteita aggressiviisilla juoksuillaan. Liekö sattumaa, mutta kyseiset pelaajat eivät istuneet tähän kuperkekkoihin pystymättömien muottiin ja erottuivat muutenkin kentällä kevyeiden askeltensa johdosta.

Tarkoitukseni ei ole tässä mitenkään vähyksyä raatajia eikä ottaa kantaa siihen, kenestä kentällä nähdyistä pelaajista tulee joskus jotain. Jotenkin vaan on tullut jo niin kyyniseksi ja kitkeräksi suomalaisen jalkapallon suhteen, että nyt tarvitaan vain jotain uutta. Jotain muuta kuin pelkkää taistelua ja omille syöttämistä.

Itse ottelu on varsin viihdyttävää katseltavaa ja muodostaa aika luonnollisen jatkumon TV-viikonlopun tarjoamalle ”kalinalle”. Enkä tarkoita tässä tapauksessa mitään negatiivista mielleyhtymää, päinvastoin: kentällä nähdään nopeita painopisteen muutoksia, hyviä ensimmäisiä kosketuksia ja peliä voimakkaasti eteenpäinvieviä syöttöjä ja juoksuja: todellista ”transition play”:ta parhaimmillaan.

Pojat ovat miehistyneet reilussa vuodessa huimasti ja ainakin itse, feminiinisen taitoon perustuvan pelityylin edustajana, katselen moista mähinää mieluummin sivusta. Peli on todellakin fyysistä ja omat vitosdivarin ottelut vaikuttavat tämän paikalliskahinan rinnalla löysältä neppailulta. Yleensä junnufutista seuratessa voi helposti todeta ajatusleikissä pystyvänsä kentän dominointiin, jos voisi päästä kentälle sääntöjen puitteissa kirmaamaan yli 10 vuotta nuorempien junnujen mukaan. Ei enää. Tässä ottelussa olisin tyytynyt kentän dominoinnin sijaan pelaamaan niitä helppoja omille.

Ottelun kulku

Ensimmäinen jakso pelattiin tasaisissa merkeissä. Peli muistutti sekä hyvässä että huonossa paljolti aikuisten peliä: kurinalaista ja tarkkaa puolustamista, jossa maalipaikat ovat kortilla. Toisaalta peli oli varsin kypsää ja pallo totteli jo mukavasti voimaakin, kun pallo lensi puolenvaihdossa vaivattomasti miltei pelaajalla kuin pelaajalla.

Toisella jaksolla Klubi alkoi kuitenkin osoittaa niitä merkkejä, joiden vuoksi se johtaa sarjaa ilman pistemenetyksiä maalierolla 33-7. Se otti keskikentän haltuun ja pallon menettäessään pakotti kovalla prässillään Hongan hätäisiin avauksiin. Vaihtojen myötä myös joukkueiden materiaalierot tulevat esille. HJK:n juoksuttaessa kentällä nälkäisiä kipittäjiä sen taso ei juurikaan laske mihinkään, miltei päinvastoin.

Klubi otti johdon kulmapotkusta noin tunnin kohdalla. Matalana annettu kulma pelattiin selvästikin harjoitellulla kuviolla kuudentoista rajan tuntumaan, jonne paul scholesmaisesti noussut keskikentän ankkuri, maajoukkuepoika, Riku Heinonen tuli määrätietoisesti ja kiskaisi hyvällä potkutekniikalla pallon hienosti maaliin.

Ottelu jatkui Klubin komennossa ja sen neljän ylimmän pelaajan yhteistyö oli Hongalle liikaa. Varsinkin koko ottelun Klubin kärjässä kiitäneen, nappulasensaatio Joel Pohjanpalon liike oli Hongalle myrkkyä. Nappulavuosinaan koko kenttää mielensä mukaan PK-35:n väreissä hallinnut Jolle on muuttunut pelaajana paljon. Nyt hänen kosketusmääränsä palloon ovat pudonneet radikaalista, mutta juoksut ja kombinaatiot kolmen alemman pelaajan kanssa ovat todella kypsiä. Hän näkee hahmottaa kentän poikkeuksellisen hyvin nuoreksi kärkimieheksi ja vedotkin tuntuvat lähtevän napakasti. Junnuna ympäri kenttää tapahtunut häärintä on siis jättänyt hyvinkin positiivisen jäljen.

Hongan hyökkääminen oli tänään mielikuvituksetonta ja liian usein ne harvatkin hyökkäykset loppuivat liian aikaisessa vaiheessa. Hongan yritteliäimpinä voidaan mainita paljon juossut, joskin liian usein kentältä toveiksi ”kadonnut” Jaakko Hietikko sekä vahvasti laidallaan haastanut Joonas Levänen.

Hongan tehottomuuden katseleminen sai valmentajan ajatteluni erityisen levottamaksi. Ja varsinkin siksi, että espoolaisten penkillä istui lukuisia tämänkaltaisia tasaisia otteluja henkilökohtaisella taidollaan ja oivalluksillaan ratkaissut pikkukylän poika, jonka suorituksista ja kehittymisen halusta minulla oli vuosia kunnia nauttia pääkallopaikalta. Mutta tänään ei ole vielä (ainakaan Hongan valmentajan mielestä) hänen päivänsä. Olisi tehnyt pari kertaa mieli huutaa vaihtoja.

Vaihtoja ei kuitenkaan tullut ja HJK ratkaisi ottelun lopullisesti viitisen minuuttia ennen päätösvihellystä. Vaihdosta kentälle tullut kuin ilmetty Erfan Zenelin kaksoisolento, Fisar Gerxhaliu, sinetöi komean nousunsa päätteeksi Klubin 2-0- voiton ja varmisti HJK:n mestaruuden.

Klubimaiseen tyyliin sitäkään ei juhlittu.

Kirjoittaja tunnetaan kylillä menestyksestään mm. jalkapallovalmentajana, rap-artistina ja radioshow’n hostina.

Advertisements

2 Responses to Tulevaisuusmaailma, osa 1

  1. […] B-juniori-ikä on kenties tärkein vaihe nuoren jalkapalloilijan kehityskaaressa. Silloin juniorisarjoja dominoineet lahjakkaat pallotaiturit joutuvat koulutuksen, (tyttö)kaverisuhteiden ja futisammattilaishaaveiden ristiaallokkoon, jossa jälkimmäisin selviää vain harvoin kuiville. Palloliitto onkin nimennyt tämän vaiheen osuvasti “tulevaisuusmaailmaksi” ja sen elämään Pallonkaikkeus paneutuu seuraavaksi — peräti kahden kirjoituksen voimin. Seuraavassa B-juniori-ikäiset Jaakko Nurminen ja Juha Parviainen Pallonkaikkeuden haastattelussa. Lue myös supervaihtopelaaja Kimmo Kantolan raportti Hongan ja HJK:n B-junioreiden SM-sarjan ottelusta. […]

  2. […] Vai pitäisikö sittenkin valita kolmas vaihtoehto eli lopettaa yksääjien eheyttäminen ja uudelleenkoulutus, tunnustaa heidän taipuvaisuuteensa yksäämiseen ja auttaa heitä vahvistamaan tuota identiteettiään. Sanoa heille, että “hei kuule, harhauttelu on ihan okei eikä se haittaa, vaikka aina ei onnistuisikaan” tai ”kaikki muuttuu paremmaksi – sitten kun pääset pelaamaan Etelä-Eurooppaan”. Ei se ehkä tuo maajoukkuekutsua, mutta siellä voi ainakin toteuttaa omaa itseään. Ehkä Suomessakin joskus ymmärretään, että harhauttelijat ja taitavat laitapelaajat ovat tärkeä osa joukkuetta siinä missä keskikentän tsemppaajatkin. Suomi tarvitsee pelaajia, jotka osaavat ja uskaltavat harhauttaa – ja jopa mennettää pallon. […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: