HOMOJA KOPISSA – eli modernin jalkapallon vaietuin salaisuus, osa 1.


TOMI LOUNIO

Pallonkaikkeus aloittaa lyhyen juttusarjan, jossa pohditaan seksuaali-identiteetin ja jalkapalloilun välistä suhdetta.

Scorpionsin pateettinen pehmoheviballadi ”Wind of Change” oli erään kirkkonummelaisen ala-asteen limudiskojen
kestovalinta illan viimeiseksi hitaaksi. Saksalaisrokkarit tunnelmoivat taustalla, kun Veikkolan Veikkojen
kymmenenvuotiaat fudisjannut sopivat jumppasalin hämyisessä kulmassa tanssitusvuoroista rehvakkain sanakääntein. Ryhmän sisäinen hierarkia saneli oman varausnumeron suuruuden, eikä järjestelmää ollut helppo kiertää.

Oman vuoron koittaessa joka jannu hiippaili tärisevin askelin ja hikoavin kämmenin oman draftauksensa  luo ja mumisi epämääräisen kysymyksentapaisen. Useimmiten tuloksena oli jäätävät pakit, jonka jälkeen alkoi vielä menomatkaakin tuskallisempi ”walk of shame” salin halki. Lyhyen manailun ja ehkä suruun juodun jaffalasillisen jälkeen draftitilaisuus käynnistyi uudestaan, aiempaakin kiihkeämpänä. Yleensä jokainen ehti kuitenkin ennen illan päättymistä (tai mutsin kanssa sovittua kotiintuloaikaa) löytää ainakin yhden tanssitettavan pikkuprinsessan.

Ja Wind of Change soi:

”The world closing in
Did you ever think
That we could be so close, like brothers
The future’s in the air
I can feel it everywhere
Blowing with the wind of change”

Biisi on nyky-ymmärrykseni mukaan tulevaisuudenuskoa uhkuva tuokiokuva kommunistisen järjestelmän kaatumisen ajoilta, ja lisäksi aikamoista sontaa jos nyt musiikillisista ansioista puhutaan. Kukaan meistä ei ala-asteella tajunnut biisin sanomasta mitään, mutta näin jälkikäteen ajatellen se sopii taustaksi tuollaiseen säännönmukaista solidaarisuutta kuvaavaan tilanteeseen. Me olimme kuin veljiä, hyvässä ja pahassa. Sellaista keskinäistä luottamusta ei helposti nykymies koe muualla kuin urheilujoukkueessa.

Mutta esi-puberteettisessa jätkäporukassa voi olla tasaveroinen jäsen vain, jos ymmärtää ryhmän hierarkian, koodiston ja säännöt. Jos joku ei niistä piitannut, hänen koettiin halveksivan koko porukkaa. Sellaisesta sai aika herkästi nekkuunsa. Tästä kirjoittamattomien (siis pyhien) sääntöjen kunnioittamisesta Urheilulehden Petteri Sihvonen ja loputtoman monet muut hokijanarit jauhavat, kun ulkopuoliset ”kukkahattutädit” haluaisivat siistiä (kunnia-)väkivaltaa jääkiekosta, sen laajempiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin vedoten.

Becks toi muodin futikseen

Perinteiset äijälajit, kuten jääkiekko ja nyrkkeily, ovat tästä räikeimpiä esimerkkejä, mutta myös fudiksen piirissä vaaditaan tiettyjen käyttäytymismallien omaksumista, myös kentän ulkopuolella. Vaikka David Beckham, Cristiano Ronaldo ja muut metroseksuaaleiksi kutsutut tyyliniekat ovat tuoneet huippufudikseen uudenlaista väriä ja fäshöniä, ei normeista poikkeamista tai varsinkaan seksuaali-identiteettiin liittyvää erilaisuutta vieläkään sallita. Maskuliinisuus ymmärretään hyvin traditionaalisella, metsäläisellä tavalla, jonka normit ovat Ronald F. Levantin (1995) analyysin mukaan:

a) feminiinisiksi ymmärrettyjen tapojen piilottaminen,

b) rajoitettu tunteellisuus,

c) läheisyydestä irroitettu seksi,

d) saavutusten ja statuksen tavoittelu,

e) itsenäisyys,

f) voima ja aggressio ja

g) homofobia.

Olen usein miettinyt, mitä olisi seurannut, jos Veikkolan limudiskossa veskarimme Niilo olisikin pyytänyt väkivahvaa keskushyökkääjä-Harria tanssimaan? Miten Ve-Ve:n junnujoukkue olisi reagoinut, jos joku meistä olisi kertonut olevansa homo? Olen itse asiassa miettinyt samaa jokaisen niin juniori- kuin aikuistasolla edustamani joukkueen suhteen, vaikka omakohtaista panosta ei nyt tässä suhteessa olekaan pelissä.

Karkean päässälaskun perusteella minulla on 19-vuotisen jalkapallourani aikana ollut noin 400 joukkuetoveria. Kun Wikipedia kertoo, että tutkijoiden mukaan noin 2-13 prosenttia länsimaiden miesväestöstä on homoja, olisi miehiin suuntautuneiden pelikaverien määrä jotain kahdeksan ja viidenkymmenkahden väliltä.

Ajoittain kiertäneistä huhuista huolimatta en tunne yhtään satavarmasti homoa futaajaa, eikä kukaan heistä ei ole tullut kaapista. Miksi ei? Muuten kaveripiirini on varsin monenkirjava, ja sateenkaaren  kaikki värit taitavat olla edustettuina. Mutta mitkä syyt pakottavat suomalaisen futaajamiehen salaamaan seksuaalisuutensa?

Scorpionsin nahkahousuisten hevimiesten sanoja mukaillen muutoksen tuulet puhaltavat Euroopassa. Myös suomalainen yhteiskunta on muuttunut nopeasti aiempaa avarakatseisemmaksi, ja esimerkiksi kristillisen Nuotta-mediapajan homovastainen Älä alistu -kampanja herätti laajaa paheksuntaa jopa kirkon sisällä. Jopa Yhdysvaltain armeija luopui ”Don’t Ask, Don’t Tell” -säännöstään Obaman johdolla ja toivottaa kaikki tervetulleiksi suuntautumisesta riippumatta. Olisiko siis jo korkea aika tuulettaa myös fudispiirien luutuneita asenteita, jotta väkinäinen salailu saataisiin loppumaan?

Vierailin viikonloppuna kalliolaisessa kuppilassa, jonka käymälän seinään oli kirjoitettu: ”Ei voi olla homomies, ellei ole mies.” Voisiko 2010-luvun Suomi-futis kenties uudistaa mieskäsitystään vessakirjoituksen opein?

Mainokset

9 Responses to HOMOJA KOPISSA – eli modernin jalkapallon vaietuin salaisuus, osa 1.

  1. riikka sanoo:

    miehen työ, tää juttu. ei kai muissakaan maissa futaajamiehet (tai urheiljat ylipäänsä) kovin avoimesti ole homoja, vai millainen kuva sulla on?

    mimmiliigalaisen näkökulmasta tää on kiinnostavaa, mehän oltiin silloin teininä tietysti kategorisesti lesboja. miksi nyt muuten kukaan olisi harrastanut tällaista poikien lajia? meidän joukkue hajosi joskus siinä täysi-ikäisyyden hujakoilla ja siihen aikaan kukaan ei vielä avoimesti tunnustanut tykkäävänsä tytöistä. jälkeenpäin muutama on kuitenkin tullut kaapista, mut tällaisessa yhteydessä se on ehkä mimmeille helpompaa.

    • Kiitokset palautteesta, Riikka!

      Juttusarjamme seuraavissa osissa pohditaan tätä kysymystä vähän kansainvälisemmin. Eipä suomalaiset miesfutarit tosiaan taida sen homokammoisempia olla kuin lajin harrastajat muuallakaan.

      Itse asiassa pari vanhaa pelikaveria on jo tänään ottaneet yhteyttä ja olleet sitä mieltä, ettei kaapista tullutta pelikaveria sen ihmeemmin teilattaisi sanallisesti, suorasta fyysisestä uhasta puhumattakaan. Jaan ehdottomasti tuon mielipiteen, uskon että aika alkaa olla kypsä.

      Yksilön näkökulmasta tuollaisessa tilanteessa on kuitenkin aika paljon hävittävää, mikä onkin syy siihen, etten tunne yhtään avoimesti homoa futaajaa. On kai pelko siitä, ettei äijät enää ota messiin samalla tavalla ja että suhtautuminen jotenkin muuttuu. Se ei valitettavasti taida olla ihan turha pelko.

      Tiettyihin lajeihin liitetyt stereotypiat on turhia, toisinaan loukkaavia ja aika usein myös hatusta vedettyjä. Edes ”hokijanareita” vastaan mulla ei ole mitään sen kummempaa. Tietynlainen macho-lajien äärilaidoilla ilmenevä ahdasmielisyys vaan korpeaa, vaikka suurin osa harrastajista onkin hemmetin hyviä tyyppejä.

      Mut hei, muutoksen tuulet puhaltaa ja joskus sadan vuoden päästä tää koko keskustelu tuntuu aika naurettavalta…

      -tomi-

  2. Panu Autio sanoo:

    Hola!

    Taalta Españasta kasin taytyy kommentoida, etta suomalaiset futisjanarit ei todellakaan ole ainakaan takalaisia jatkia fobistisempia. Vaikka jengikaverit taalla peilalevat ja tuperaavat tukkaansa huomattavasti suomalaisia aijia enemman, pukukopin homovitseista (joita kai heitellaan kaikkialla maailmassa) voi aistia pahoja kammoja ja hyvinkin konservatiivisia arvoja. Varmaankin katolilaisuus vaikuttaa taustalla myos vahvasti. Voin vaan kuvitella millaisia homokeskusteluja saataisiin aikaiseksi takalaisten kirkonmiesten kanssa.

  3. Sissi sanoo:

    Tuli Riikan kommentista mieleen kuinka joskus teiniaikoina muutama (naispuolinen) kaverini alkoi harrastaa cheerleadingia. Etenkin ne jotka innostuivat enemmän ja jäivät lajin pariin vitsailivat sen olevan varsinainen lesbotehtailu laji, kun seuran bileissä oli niin vähän jätkiä (ja harrastus osui juuri siihen aikaan kun seksuaaliset ja alkoholilliset ensikokemukset tulivat kuvioihin). Ymmärsin, että pidettiin outona jossei niissä porukoissa uskaltanut suudella tyttöä (vähintään kännissä), mutta oon toki voinut käsittää väärin. Miescheerleaderithan oletetaan automaattisesti homoiksi, mutta niillä jotka eivät ole, on takuulla melkoiset apajat… Eli jos miehenä pääsee homoleimautumisen pelosta yli, niin siinähän voi sitten miettiä kaipaako maskuliinista solidaarisuutta vai kukkona tunkiolla-fiilistä 😛

    Urheilu on kyllä jännä elämänalue, kun sitä ei perinteisesti ole haluttu ”tahrata” muilla asioilla kuten politiikalla tai taiteella (jälkimmäisessä rajat ovat onneksi osittain hämärtyneet). Jankataan, että millään muulla kuin sillä suorituksella tai liikkumisen ilolla ei ole väliä, ja sitten se käsittelyn välttely näkyy ”poikkeustapauksien” tullessa ilmi tarpeettoman räikeänä ryöpytyksenä, esim. etelä-afrikkalaisen juoksija Caster Semanyan tapauksessa (http://me.lt/1R7mK).

    • Moi Sissi!

      Kukkona tunkiolla on kai aina kiva olla, mutta se vaatii lujaa itseluottamusta. Omalta osaltani tuo pohdiskelu alkoi, kun mutsi vei mut 8-vuotiaana Veikkolan kantelekerhoon, jossa olin ainoa mies 18 tytön seassa. Muistikuvat ovat hatarahkot, mutta ymmärtääkseni en jatkanut siinä ryhmässä kovin kauan.
      Pohdiskelu on kuitenkin jatkunut, sillä jostain syystä olen jatkuvasti päätynyt vastaaviin tilanteisiin, etenkin opiskelu- ja työkuvioissa. Parinkymmenen vuoden kokemuksella suhtaudun asiaan kuitenkin rennommin. Kukoksi en ole vieläkään päässyt, mutta naisten seura ei enää ahdista.

      Cheerleadingista lesbotehtailuna en tiedä, mutta määritelmä tuntuu ehkä hiukan yliampuvalta 🙂
      Toki monenlaisia leimoja on lyöty sinne tänne, mutta henkilökohtainen kokemukseni urheilupuolelta rajoittuu täydellisen miesvaltaisiin lajeihin, joissa kokeilut ovat tunnetusti tiukka tabu.

      Caster Semenyan mediakohtelu oli todella kohtuutonta, varsinkin kun jo varhaisessa vaiheessa oli selvää, ettei hän itse voinut tietää ”sisäisistä kiveksistään”.

      Myös Marja-Liisa Kirvesniemelle sukupuolitestaus oli kova paikka:
      http://www.iltasanomat.fi/hiihtolajit/Marja-Liisa%20Kirvesniemi%20joutui%20sukupuolitestiin%20uransa%20aikana/art-1288336063589.html

      Huippu-urheilun kovassa maailmassa väärinkäytösten uhka on niin suuri, että monet urheilijat kai joutuvat välttämättä uhraamaan osan itsestään ja ihmisarvostaan, jotta voivat olla messissä ja menestyä.

      Mutta tällä ei kuitenkaan pitäisi olla mitään tekemistä sun ja mun kaltaisten perusheebojen arkiliikunnan tai astetta totisemmankaan harrastamisen kanssa.

      -tomi-

  4. riikka sanoo:

    Toivotaan, ettei mee sataakaan vuotta, kun tällaisista asioista ei tarvii enää keskustella. Mut näistä pienistä puroistahan se asennemuutos lähtee, siinä mielessä huippua että kirjoitit aiheesta.

    En tiedä, onko naiset muuten suvaitsevampia tai onko lesboilla helpompaa kuin homoilla, mut ehkä naisurheilijalle on helpompaa tulla kaapista kuin miehelle, varsinkin jos lajivalinta on perinteisen miehinen.

    Sissin kommenttiin liittyen ainakin mun fudisjoukkueessa kyllä kovasti taisteltiin sitä lesbo-stereotypiaa vastaan ja kovaan ääneen mesottiin päinvastaista, ettei vaan oltaisi leimauduttu. Omalla porukalla siitä saatettiin joskus vitsailla, mut muuten se ei ollut kyllä yhtään leikin asia. Oli siinäkin ristiriita, kun piti samalla olla emansipoitunut tyttö, joka voi tehdä poikien juttuja ja sit kuitenkin todistella, et kiinnostaa niissä kentän toisella laidalla pallottelevissa jannuissa joku muukin kuin se pelisilmä… Yhtään en muista, miten ne joukkuekaverit, jotka nykyään on ihan avoimesti lesboja, silloin aikanaan suhtautui niihin huhupuheisiin ja ilkeilyihin.

  5. Horst sanoo:

    Saksassa Philipp Lahm kehottaa homofutareita pysymään kaapissa: http://www.iltalehti.fi/jalkapallo/2011051813740123_jp.shtml?ref=kn

  6. Kaappihetero sanoo:

    ”Karkean päässälaskun perusteella minulla on 19-vuotisen jalkapallourani aikana ollut noin 400 joukkuetoveria. Kun Wikipedia kertoo, että tutkijoiden mukaan noin 2-13 prosenttia länsimaiden miesväestöstä on homoja, olisi miehiin suuntautuneiden pelikaverien määrä jotain kahdeksan ja viidenkymmenkahden väliltä.”

    Wikipedia kertoilee kyllä, ja kuten tuloksesta voi päätellä (2-13), tutkijoilla ei ole harmainta aavistustakaan homojen määrästä. Briteissä tehdyn laajan tutkimuksen mukaan homoseksuaaleja oli noin 1 prosentti väestöstä, miehistä siis 0-2 prosenttia, mutta todennäköisesti noin 1%.

    Tätä jos sovelletaan joukkuetovereihisi ja oletetaan (*), ettei homous itsessään vaikuta jalkapalloharrastukseen ryhtymiseen, keskimäärin vain noin 4 kappaletta pelikavereistasi on ollut B-rapun poikia. On myös hyvinkin mahdollista, että yksikään pelikavereistasi ei ollut homo. Todennäköisyys tälle tapahtumalle on alle 2% luokkaa (jos jälleen oletetaan(*)), eli kohtalaisen epätodennäköistä, mutta silti juuri ja juuri mahdollista.

    Kun joukkueesta kentällä on 11 pelimiestä, n. 90% todennäköisyydellä kukaan heistä ei ole homo. Vastaavasti kun peli on käynnissä ja 22 kaveria hiihtää kentällä, n. 80% todennäköisyydellä kukaan heistä ei ole homo. Teoriassa.

  7. Matti T sanoo:

    heh, mielenkiintoista settiä 🙂 go loukku!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: