Junnufutispäiväkirja # 2: lasten syntiset yksäämistaipumukset sosiaalidemokratian viitekehyksessä


VESA SALMINEN

Mikä on suomalaisen junnufutaajan suurin synti, jonka harjoittaminen kentällä saa aikaan välittömän kritiikkiryöpyn muilta pelaajilta ja ärsyyntynyttä mutinaa ja tuhahtelua näiden vanhemmilta? Vastaus on tietenkin ”yksääminen”, tuo suomalaiseen kansanluonteeseen ja tasa-arvokäsitykseen täysin soveltumaton ja vastenmielinen ilmiö.

Tämän moraalittoman ilmiön kitkemiseksi on luotu monia instituutioita, joista yksi toimivimmista on tsempparipalkintojen jakaminen joukkueen kovimmille taistelijoille ja reiluimmille joukkuepelaajille. Siis niille, jotka tekevät eniten liukkareita, vähiten maaleja. ”Tsempparit” ovat usein taidoiltaan muita heikompia ja pärjäävät vain perisuomalaisen periksiantamattomuutensa avulla. Mutta ainakaan he eivät menetä palloa yksäämällä. Nämä tsempparit ovat niitä nykypäivän suomalaisia sankareita, joissa vielä virtaa veteraanien veri. Tesmpparien vastakohdat, ”yksääjät”, ovat puolestaan itsekkäitä. Onneksi talvisodassa oli rintamalla oli enemmän ensimmäisiä kuin jälkimmäisiä.

Kuitenkin näyttäisi siltä, että menestyvillä joukkueilla ja jalkapallomailla on riveissään näitä ”yksääjiä”. Heitä jopa arvostetaan ja ihannoidaan. Haluaisinkin tietää, missä ja milloin moderni jalkapallo on eksynyt rehdiltä lädijuuriltaan ja kehittynyt siihen suuntaan, että ilman näitä jalkapallon syöpäläisiä on vaikea menestyä?

Tsempparit vs. yksärit –vastakkainasettelu kiteytyy myös suomalaisen yhteiskunnan laajemmassa kehityksessä. Tsempparit taistelivat sodissa, maksoivat sotakorvaukset kunnialla ja rakensivat pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Yksääjät ovat uusliberalisteja, keinottelevia juppeja, jotka murentavat tsemppareiden aikaansaannoksia individualismilla ja ”mulle kaikki heti nyt” –asenteellaan. Yksääjät ymmärtävät, että heikommille ei kannata antaa mitään – edes palloa – sillä sitä ei saa koskaan takaisin itselleen. Sen vuoksi kannattaa tehdä asiat itse ja kahmia kaikki kunnia.

Samalla kun yhteiskunta ja koulumaailma meni koko ajan kilpailuhenkisempään – yksäävämpään – suuntaan, pysyi suomalainen juniorijalkapallo pitkään tasapäistämisen viimeisenä linnakkeena, jossa Kaikki pelaa -ideologioilla (jota tosin on tulkittu ja käytetty yhtä väärin kuin sosialismin ihanteita) hyssyteltiin muun yhteiskunnan äärimmäistä tulostavoittelua.

Viime aikoina on yksääjämaailman kovemmat arvot ovat viimein soluttautuneet juniorijalkapalloon. ”Kaikki pelaa” –ajattelu on siirretty sivummalle tai ainakin täydennetty ”Voittoja joka päivä” -sloganilla. Mikä voisikaan olla selvempi merkki sosiaalidemokratian kriisistä kapitalismiajattelun jaloissa?

Junnuilla – jotka usein pitävät itseään maailman napana – yksääminen tulee tietysti automaattisesti, varsinkin silloin jos tasoerot joukkueen sisällä ovat suuret. Miksi syöttää, kun itse pääsee paremmin? Tällaisessa ympäristössä taitavien pelaajien on joko kannettava yksääjän viittaa harteillaan tai muutettava pelitapaansa. Pois turhat kikkailut ja harhautusyritykset! Eihän toisten harhauttaminen meille rehdeille suomalaisille sovi!

Vai pitäisikö sittenkin valita kolmas vaihtoehto eli lopettaa yksääjien eheyttäminen ja uudelleenkoulutus, tunnustaa heidän taipuvaisuuteensa yksäämiseen ja auttaa heitä vahvistamaan tuota identiteettiään. Sanoa heille, että ”hei kuule, harhauttelu on ihan okei eikä se haittaa, vaikka aina ei onnistuisikaan” tai ”kaikki muuttuu paremmaksi – sitten kun pääset pelaamaan Etelä-Eurooppaan”. Ei se ehkä tuo maajoukkuekutsua, mutta siellä voi ainakin toteuttaa omaa itseään. Ehkä Suomessakin joskus ymmärretään, että harhauttelijat ja taitavat laitapelaajat ovat tärkeä osa joukkuetta siinä missä keskikentän tsemppaajatkin. Suomi tarvitsee pelaajia, jotka osaavat ja uskaltavat harhauttaa – ja jopa mennettää pallon.

Vai pitäisikö jatkossakin suomalaisten luonnonlakien kanssa ristiriidassa olevan yksäämisen sijaan yrittää kisoihin tutulla reseptillä – helposta lohkosta haaveilemalla ja kovalla tsempillä?

”Diego älä yksää, syötä jo!”

Advertisements

12 Responses to Junnufutispäiväkirja # 2: lasten syntiset yksäämistaipumukset sosiaalidemokratian viitekehyksessä

  1. Fani sanoo:

    Tarkempisilmäinen tuossa Maradonan maalissa huomaa, että kaveri olisi todennäköisesti juossut päätyrajastakin yli, ellei puolustaja olisi onnekkaasti liukkarilla kaatanut ja sohaissut palloa samalla maaliin.

  2. Juho Nieminen sanoo:

    Maradonahan kertoi haastattelussa että koitti hakea syöttö koko tuon kuljetuksen ajan. Kuitenkin missään vaiheessa ei syöttölinja parantunut kuljettamiseen nähden joten kuljetti itse ja pisti pallon maaliin.
    Yksilöitä tarvitaan, mutta heillekkin pitää opettaa joukkuepelaamista.
    Sekä Messi että CR ovat taidoistaan huolimatta joukkuepalaajia.

    • Vesa Salminen sanoo:

      Aivan, tämä on hyvä kommentti ja tässä juuri on se haaste eli opettaa, milloin pitäisi syöttää ja milloin ei. Ilman tasoryhmiä tämän opettaminen on lähestulkoon mahdotonta.

      Messi ja CR ovat tosiaan joukkuepelaajia ja vieläpä erinomaisia sellaisia (CR kehittyi ensimmäisten Manu-vuosien aikana ehkä eniten juuri siinä syötön antamisessa oikeaan aikaan). Harhauttamisen oppiminen vaatii kuitenkin valtavan määrän toistoja ja myös epäonnistumisia. Kysymys kuuluukin, että olisiko suomalaisessa ympäristössä heitä kannustettu tykkäämään pallosta yhtä paljon vai olisiko harhautusyritysten määrä peleissä ollut huomattavasti pienempi?

      Suomalaisten huippuhyökkäjien ja taitavien harhauttelijoiden määrä on hämmästyttävän pieni suhteessa melko suureen määrään kelvollisia pelaajia pelipaikoilla, jossa pallon menettäminen on se pahin virhe (veskari, toppari, puolustava keskikenttä). Enkä minä ainakaan usko, että syy olisi ”geeneissä” vaan ennemminkin sen joukkuepelaamisen liiallisessa korostamisessa yksilötaitojen kustannuksella.

      Ja täytyy muistaa, että esim. Barcan akatemiassa (jossa Messi aloitti 13-vuotiaana) myös joukkuepelin opettaminen on paljon mielekkäämpää, kun joukkue on pulollaan superlahjakkuuksia. Suurimmassa osassa suomalaisia joukkueita, etenkin ennen tasoryhmien perustamista, tilanne on se, että pelin (tuloksen) kannalta ei ole mitään järkeä syttää palloa muille. ”Syöttää vaan kavereille/parhaimmille” onkin aika yleinen (ja vastenmielisenä pidetty) ilmiö junnumaailmassa.

  3. Panu Autio sanoo:

    Loistavaa settiä Vesa!

    Kylläpä sitä tuntee itsensä vanhaksi kun termi ”yksääminen” oli minulle aiemmin täysin tuntematon. Ilmiö on kuitenkin tietenkin tuttu omilta junnuvuosilta. Koen myös kasvaneeni futaajana ympäristössä, jossa ei ainakaan kannustettu erottumaan joukosta. Etenkin maalintekoa ja maalintekijöiden merkitystä vähäteltiin aivan liikaa. Muistan edelleen ajat jolloin omien tehtyjen maalien laskeminen oli noloa! Uskon, että olisin nykyään paljon kliinisempi viimeistelijä kentällä, jos ilmapiiri olisi silloin ollut erilainen.

    Näin clasicon kynnyksellä täytyy vielä kommentoida luonnehdintaasi CR:sta joukkuepelaajani. Ronaldo on ehdottomasta hyvä pelaajan, yksi maailman parhaista, se ei kuitenkaan tee hänestä joukkuepelaajaa. Hän toki auttaa joukkuettaan upeilla yksilösuorituksillaan ja loistavilla syötöillään, mutta hänen käyttäytymisensä kentällä ei todellakaan vastaa minun käsitystäni hyvästä joukkuepelaajasta.

    Esimerkiksi alkukaudesta, kun mies tuskaili vielä maalinteko-ongelmien kanssa, nähtiin useasti tilanteita, joissa CR ei edes vaivautunut tuulettamaan muiden joukkuetovereittensa tekemiä maaleja. Messi ei koskaan alentuisi vastaavaan. Muut Real Madridin joukkuetoverit alkoivat jo silmin nähden turhautua CR:n käyttäytymiseen. Lopulta pelit rupesivat sujumaan ja hymy palasi turhautuneen Ronaldon kasvoille. Cristiano on egoistinen individualisti, joka pelaa lähinnä itselleen, osa hänen erinomaisuudestaan perustuu juuri siihen. Hyväksi joukkuepelaajaksi häntä ei kuitenkaan voi kehua.

    • Vesa Salminen sanoo:

      Niin mikä sitten on joukkuepelaajan määritelmä? Ei CR varmastikaan täytä kriteereitä, jos arvioidaan elekieltä ja muuta oheistoimintaa kentällä. Jos taas arvioidaan vain pelillisiä asioita niin silloin kyllä esittää välillä maagisia syöttöjä ja keskityksiä ja tietysti tekee maaleja ja edistää muutenkin peliä mallikkaasti. Jo Manu-aikana karisi hyvin pois ne joukkueen peliä häiritsevät tekijät.

      Myös CR:n käyttäytminen vanhaa seuraansa kohtaan on ollut esimerkillistä ja kunnioitettavaa.

      Voin olla väärässä, mutta olen ymmärtänyt, että kentän ulkopuolella ihan pidetty kaveri kuitenkin kyseessä vaikka kentällä todelliselta kusipäältä vaikuttaakin? Eli rajoittuuko CR:n kusipäisyys vain peleihin, jossa selvästi tunteet on kaverilla pinnassa muutenkin?

  4. Samuli Justen sanoo:

    Itseäni kiinnostaisi tietää enemmän Cristiano Ronaldon epäjoukkuemaisesta käytöksestä. Alex Ferguson, joka on ehkä suurin valmentajalegenda jalkapallon historiassa kehui aina miehen omistautuneisuutta ja intohimoa kehittyä, tämä kehityshän tapahtui nimenomaan joukkuepelaamisen kannalta oikein. Invidualistinen taito suuntautui kollektiiviseksi hyödyksi. Jose Mourinho sanoi taannoin, että JOKAISEN Real Madridin pelaajan pitäisi ottaa mallia Cristianon harjoitusmotivaatiosta ja halusta johdattaa Real Madrid voittoihin. Ei ole kuulemma ikinä nähnyt vastaavaa intohimoa.
    Onko ainoa tapa mitata joukkuepelaamista se kuinka sympaattisesti esiintyy sitten kentällä tai että messimäisesti tulee tuusula-adduissa jokaiseen juhlatilaisuuteen? Omasta mielestä kentällä tapahtuva elehdintä tai jonkun maalin tuulettajättäminen ei ole mitään verrattuna siihen työmoraaliin/työmäärään mitä tekee kentällä.
    Cristiano Ronaldosta ei juuri alkuvaiheen kaatumataudin (joka edelleen on krooninen) jälkeen ole oman joukkueen pelaajat juuri mussuttanut, eli onkohan se nyt kuitenkaan niin huono ihminen kuin ulkonäkö antaa ymmärtää.
    Tiivistettynä:
    Joukkuepelaaminen on mielestäni seuraavia asioita: Sitoutuneisuus, elämäntavat, kyky tulla toimeen seurakavereiden kanssa, pelaaminen kentällä, harjoittelumotivaatio yms.

    Käsien heiluttelu, naisissa käyminen, koiran ulkoiluttaminen tai toimittajalle vittuilu ei mielestäni ole missään liitoksissa joukkuepelaamisen kanssa.

  5. Samuli Justen sanoo:

    ..lisään vielä eli se, että on kusipää muita kohtaan, mutta ei omia joukkuetovereita kohtaan ei mielestäni ole huono joukkuepelaajan tunnusmerkki.

  6. Kyninho sanoo:

    Niin,

    ensiksi täytyy sanoa että hienoa Salmisen Vesa! Upea kirjoitus. Olen viimeiset vuodet sanonut, että asia, josta kirjoitit koskettaa yhtä suomalaisen jalkapallon suurta ongelmaa. Pelillistä, teknistaktista ongelmaa.

    Minun mielestä kommentit CR:sta ja Messistä joukkuepelaamisen tai joukkuekäyttäytymisen kannalta sivuuttavat pointin pahasti. Mielestäni mielenkiintoisempaa on nimenomaan tarkastella kirjoitusta jalkapallon teknistaktiselta kannalta. Miten me opetamme junioreitamme pelaamaan jalkapalloa? Mikä on hyvää jalkapalloa?

    Olen pelannut pienen ikäni Suomessa verrattain isoissa organisaatioissa, taitavissa joukkueissa. Minun piti elää 24- vuotiaaksi, ennen kuin joku sanoin minulle, että on oikein pitää palloa itsellä. Ja tämänkin minulle kertoi virolainen valmentaja. Tätä ennen ”pallo nopeasti liikkeelle”-mentaliteetti oli taistellut oman peli-identiteettini kanssa pääni sisällä koko elämäni, etenkin koska olen pelannut hyökkäyspäässä, jossa murtautuminen puolustuslinjan ohitse vaatii joskus pallon pitämistä sekunnin tai pari, ennen syöttämistä. Nopeasti palloa liikkeelle huutavat äänet ovat joskus saaneet pelaamiseni sähläämiseksi ja olen kadottanut peli-identiteettiäni.

    Aloitin stadilaisen menestyksekkään seuran 9-vuotiaiden valmentajana vuosi sitten. Ensimmäinen asia ja asia, jonka kanssa olemme jankanneet vuoden, on ollut pallon pitäminen. Rohkea pallon pitäminen ja oikeiden syöttöhetkien(ja -suuntien) löytäminen. Tämä teknistaktinen asia oli nimittäin suuri ongelma tullessani joukkueeseen, pelasimme aluksi hyvin suomalaista jalkapalloa! Kesällä, pelattuamme espoolaisen suurseuran 9-vuotiaita vastaan, vastustajan valmentaja totesi minulle, että näkevätpä pelaajasi hyvin kentän eivätkä sählää pallon kanssa. Aina oli kuulemma joku ajatus pallollisella. Ennen kuin ennätin pitää miestä jalkapalloihmisenä, turmeli hän koko aiemman pointtinsa toteamalla, kuinka se on varmasti synnynnäistä ja olen ollut onnekas saadessani näin ”lahjakkaan joukkueen”.

    Kiitos Vesa.

    • Vesa Salminen sanoo:

      Kiitos vain itsellesi oivallisesta vastauksesta, Nimetön!

      Niin eivät Messi ja Ronaldo tosiaan jutun aiheena olleet käytännössä ollenkaan, vaan nimenomaan tuo asia josta itsekin kirjoitit.

      Olisi mielenkiintoista tietää, miten olette harjoitelleet pallon pitämistä ja syöttöhetkien valitsemista. Itse aloitin siis 10-vuotiaiden valmentajana syksyllä ja ensimmäinen asia, johon treeneissä on panostettu on pallonhallinta tai pallon pitäminen omalla joukkueella. Nyt ollaan vähän laajennettu sitä pelinavaamiseen. Yksi tärkeimpiä teemoja ollut nimenomaan rohkaista puolustajia (ja maalivahtiakin) ottamaan pallo haltuun ja hakemaan syöttöjä.

      Kommenttisi viimeinen asia on toki tuttu ilmiö itsellekin. Ilmeisesti valmentajat ovat vain keskimäärin kovin kateellista ja ”itsetietoista” porukkaa, koska pystyvät harvoin myöntämään toisen joukkueen valmentajien tehneen hyvää työtä.

      • Kyninho sanoo:

        Valmentajat Suomessa verrattuna ”syvemmän” jalkapallo- ja keskustelukulttuurin maihin ovat todella itsetietoista, kateellista ja ison kuvan menettänyttä massaa. Toki joukossa on poikkeuksia, onneksi. Itseluottamuksessahan ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta avoin pitää olla.

        Pallon pitäminen omalla joukkueella oman henkensä kaupalla ei ole ensimmäinen, vaan ainoa asia, johon meidän joukkueessa keskitytään. Palloahan voi pitää omalla joukkueella kuljettaen, suojaten, harhauttaen, syöttäen… Näistä vaihtoehdoista valitseminen onkin se vaikea asia. Maradona vain piti pallon omalla joukkueella ja valitsi tilanne toisensa jälkeen kuljettamisen/harhauttamisen.

        Me olemme edenneet yksinkertaisesta teknisestä suorituksesta valinnan tekemiseen pienin askelin. Pallonhallinnan eri tyylit ilman vastustajaa –>2vs1- ja 3vs1-tilanteet joko maali kohteena tai vain alueella–>3vs3 tai 4vs4, miten pidän pallon omalla joukkueella? Tärkeintähän ei kai ole itse harjoite, vaan se, miten sen valmentaa. On pakko nähdä ne ”coaching”-hetket, jolloin on hyvä pelata tilanteet uudestaan ja uudestaan… Syötitkö liian aikaisin? Miksi? Mitä, jos olisit mennyt vielä lähemmäs puolustajaa ja sitten syöttänyt? Miksi kuljetit sinne, missä on kaksi puolustajaa, kun tyhjää tilaa oli omalla kenttäpuoliskolla kierrättää?

        Rohkaisen sinua Vesa valitsemallamme tiellä! Pelirohkea tyyli pelata täydellisen pallonhallinnan kautta kostautuu ja maalivahti ja puolustajat tulevat mokailemaan pelinavaamisessa peleissä, mutta vahvan rohkean peli-identiteetin luominen joukkueeseen on paljon suurempi ja tärkeämpi asia.

        Olisi myös mielenkiintoista jakaa ajatuksia ja nähdä joukkueesi harjoittelevan pallonhallintaa… Vietän (valitettavasti(?!)) talven Italiassa, mutta palaan helmikuussa. Olisi huikeaa saada yhteystietoja, sillä valmentajien verkostoituminen Suomessa on ensiarvoisen tärkeää.

  7. Siperia sanoo:

    Joukkuepelaaminen ja yksilön taitojen kehittäminen eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Juurikin CR7 on tällä hetkellä huipuista paras esimerkki individualistisesta joukkuepelaajasta. Luovu pallosta siinä kohtaa, kun omat taitosi eivät enää riitä ja/tai pallosta luopuminen on parempi vaihtoehto joukkueen pelaamisen kannalta.

    Siltikään riplailu ja kikkailu ei pidä olla itsetarkoitus. Teknisesti pelaajan pitää pystyä ottamaan pallo haltuun millä tahansa ruumiin osalla liikeeseen ja suojaukseen ja tämän jälkeen pystyä syöttämään se liikkeestä seuraavalle pelaajalle. Tiki-takaa. Silti jos pelaaja haluaa ja on tarvetta harhauttaa vastustajan pelaajaa pienellä jipolla, ei se ole väärin vaan jopa suotavaa. Kuitenkaan itsetarkoituksellinen kikkailu ei saa olla päämäärä.

    Pelaaja pitäisi opettaa kentällä voittamaan, jokaisessa tilanteessa. Jokaisen ratkaisun pitäisi olla voitto joukkueelle(kun pelaat itsellesi, pelaat vastustajalle. Kun pelaat joukkueellesi, pelaat itsellesi). Toki virheitäkin tulee ja sallittuakin tulla ja omia rajoja pitää kokeilla.

    • Vesa Salminen sanoo:

      Aivan, juuri se turhan kikkailun ja ”tehokkuuden” suhde on haasteellinen. Sanoisin kuitenkin, että sitä ei ole tarpeen korostaa kovin nuorille. Esim. CR jos kuka oli vielä ensimmäisenä Manu-vuotenaan,jo täysi-ikäisenä miehenä, turhan kikkailun harrastaja, mutta kehittyi kuitenkin ”kohtuullisen” tehokkaaksi pelimieheksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: