Kenttäpula jalkapalloyhteiskunnan pullonkaulana – Helsingin jalkapallokentät 1919-1939


OTTO TÄHKÄPÄÄ

Viimekertaisessa kirjoituksessani pohdin sitä, miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Kysymyksellä viittasin oikeastaan siihen, miksi jalkapallo ei jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosina vakiinnuttanut Suomessa samanlaista asemaa maan kiistattomana ykköslajina kuin vaikkapa Ruotsissa. Kirjoitus poikikin monia vastauksia ja vilkasta keskustelua suomalaisen jalkapalloyhteiskunnan tilasta ja historiasta. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan pyri ottamaan kantaa kaikkiin esille tulleisiin selitysmalleihin, vaan keskityn  tarkastelemaan asiaa vain yhdestä, kenttäolosuhteiden näkökulmasta. Tarkastelemalla Helsingin jalkapallokenttien kehitystä vuosina 1919–1939 pyrin hahmottelemaan jonkinlaista yleiskuvaa siitä, minkälaiset edellytykset jalkapallon laajamittaisella harrastamiselle ja leviämiselle vallitsivat maamme pääkaupungissa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Samalla pyrin pohtimaan hieman laajemmin sitä, minkälainen merkitys kenttäolosuhteiden kehittymisellä on ollut jalkapalloyhteiskunnan myöhemmille vaiheille koko Suomessa.


Jalkapallon varhaiset vuodet

Jalkapallo rantautui Suomeen ja Helsinkiin ulkomaalaisten merimiesten tuliaisina 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.. Aivan ensimmäisinä vuosina palloa pelattiin erinäisillä sen harjoittamiseen soveltuvilla tasaisilla paikoilla – aukioilla, toreilla ja kaduilla – mutta varsinaiset sitä tarkoitusta varten rakennetut kentät puuttuivat Helsingin kaupunkikuvasta. Kuitenkin pikkuhiljaa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Helsinkiin alkoi syntyä erityisesti leikkeihin ja peleihin soveltuvia puistoja ja pikkuhiljaa myös tiettyihin urheilulajeihin erikoistuneita urheilukenttiä – lopulta myös erityisiä jalkapallokenttiä.

Erilaisia urheilukenttiä käytettiin Helsingissä myös jalkapallon pelaamisen jo ennen vuotta 1919, mutta aloitan tarkasteluni vasta tuosta vuodesta, koska Helsingin kaupungin urheilulautakunnan perustaminen ja sen jälkeensä jättämät kirjalliset lähteet tekevät asiaan perehtymisen mahdolliseksi melko pienellä vaivalla. Urheilulautakunnan pöytäkirjojen lisäksi olen tutkinut myös Helsingin kaupungin kunnallishallinnon vuosikirjat samalta ajanjaksolta. Näiden lisäksi olen myös selannut Urheiluarkistossa sijaitsevan Anni Collaan lehtileikkelekokoelmia samaiselta ajalta.

Ulotan tarkasteluni vuoteen 1939 asti, koska katson, että sitä ennen jalkapallolla olisi ollut jo melkein 40 vuotta aikaa vakiinnuttaa asemansa ja toiseksi, koska vuoden -39 jälkeen Suomen kansakunnan ponnistukset olivat kohdistuneet varsin muualle kuin urheilupaikkojen rakentamiseen. Helsingin urheilulautakunnan asiakirjoissa käsitellään vain Helsingin kaupungin hallinnoimia urheilukenttiä, joten Töölön Pallokenttä jäi lähes kokonaan tutkielman tarkastelun ulkopuolelle, sillä se säilyi yksityisen yhtiön O/Y Pallokentän omistuksessa aina vuoteen 1939 asti.

Helsingin jalkapallokentät vuonna 1919

Vuonna 1919 Helsingissä oli neljä jalkapallon harjoittamiseen käytettyä kenttää: Kaisaniemen kenttä, Eläintarhan kenttä, Haapaniemen kenttä ja Töölön Pallokenttä. Maisemapuistona alkunsa saanut Kaisaniemen puisto sai ensimmäiset urheilu- ja leikkikenttänsä vuonna 1884 ja 1900-luvulle tultaessa puisto oli muuttunut lähes yksinomaan urheilupuistoksi. Jalkapallon ensi askeleet Helsingissä otettiinkin juuri Kaisaniemen kentällä 1900-luvun ensimmäisinä vuosina – joidenkin tietojen mukaan jalkapalloa potkittiin Helsingissä ensimmäistä kertaa jo vuonna 1902, mutta varmasti viimeistään vuonna 1906.

Toisin kuin Kaisaniemi, Eläintarhan alue säilyi huvila-asutusta lukuun ottamatta lähes luonnontilaisena retkeily- ja näköalapaikkana kunnes ajan reformistisessa hengessä sekin sai oman urheilupuistonsa ja sen myötä jalkapallokentän, jonka ensimmäiset jalkapallo-ottelut pelattiin vuoden 1910 aikana. Myös Eläintarhan kentän pelialusta oli hiekkaa ja olosuhteen lähes yhtä vaatimattomat kuin Kaisaniemessä. Esimerkiksi urheilijoille varatut pukeutumis- ja peseytymistilat puuttuivat myös Eläintarhan kentältä.

Kaupungin kolmas tuohon aikaan toiminnassa ollut jalkapallokenttä oli vuonna 1915 valmistunut Töölön Pallokenttä. Toisin kuin Kaisaniemen ja Eläintarhan kentät, Pallokenttä oli yksityisen yhtiön hallinnassa vaikkakin rakennettu kaupungin vuokraamalle maa-alueelle. Haapaniemen kenttä Hämeentien varrella oli mitä ilmeisimmin kaupungin urheilu- ja palloilukentistä vaatimattomin. Oletus perustuu siihen, että kenttä ei juurikaan mainita kaupungin jalkapalloa tai puistoalueita käsittelevässä pöytäkirjoissa. Myöskään aikakaudelta peräisin olevat lehtileikkeleet eivät raportoi, että kyseisellä kentällä olisi pelattu lainkaan virallisia otteluita toisin kuin kaupungin kolmella muulla kentällä, jotka esimerkiksi esiintyvät taajaan Anni Collan lehtileikkelekokoelmissa. Tietojen puute antaakin syyn olettaa, että vuonna 1919 Haapaniemen kenttä olisi ollut kutakuinkin samanlainen hiekka-aukea kuin tänä päivänä (Väinö Tannerin kenttä) ja, että sieltä todennäköisesti puuttui Kaisaniemen kentän tapaan pukuhuoneet ja jalkapalloon tarvittavat kiinteät maalikehikot.

Kenttien todellisuus

Olemassa olevista jalkapallokentistä huolimatta, olosuhteet lajin harjoittamiselle olivat monin tavoin vaatimattomat, puutteelliset ja jopa riittämättömät. Kaisaniemessä pelialustana toimi vajaamittainen, epätasainen hiekkakenttä ja puiset maalikehikotkin piti pystyttää jokaista ottelua varten kentälle erikseen. Myös Eläintarhan kentän pelialusta oli hiekkaa ja olosuhteen lähes yhtä vaatimattomat kuin Kaisaniemessä. Esimerkiksi urheilijoille varatut pukeutumis- ja peseytymistilat puuttuivat myös Eläintarhan kentältä Kuitenkin Pallokentällä olosuhteet olivat jo huomattavasti kehittyneemmät kuin Kaisaniemen tai Eläintarhan kohdalla. Pelialustana Pallokentällä toimi kaupungin ensimmäinen nurmikenttä, joka kokonsa puolesta täytti kansainväliset vaatimukset ja tämän lisäksi kentän laidalla oli peräti 5000 ihmistä vetävä katsomo sekä pukeutumis- ja suihkutilat urheilijoille.

Urheilulautakunnassa ei 1920-luvun alkuvuosina toimittu aktiivisesti uusien kenttien aikaansaamiseksi, vaan toiminnan pääpaino näyttää olleen vanhojen kenttien olosuhteiden kehittämisessä. Erityisen tarmokkaasti Urheilulautakunta pyrki toimimaan Eläintarhan kentän kehittämiseksi, sillä heti perustamisvuonaan 1919 lautakunta ehdotti rahatoimikamarille 20 000 markan varaamista Eläintarhan kentän kunnostamiseksi. Kentällä vallitsevien olojen puutteellisuutta kuvasi Urheilulautakunnan kannanotto, jonka mukaan Eläintarhan urheilukenttä oli ”erittäin puutteellisessa kunnossa” ja ”heti kaipasi korjauksia”.

Valitettavasti lähteet eivät paljasta mitä tällä 20 000 markalla tehtiin, mutta kunnallishallinnon vuosikirjojen perusteella voidaan päätellä, että rahoja ei todennäköisesti käytetty ainakaan pukeutumis-, peseytymis- tai saniteettitilojen rakentamiseen eikä katsomo-olosuhteiden kehittämiseen. Vuosikertomukset osoittavat nimittäin miten 1920-luvulla pukusuojien rakennuttaminen tapahtui yksityisten urheiluseurojen aloitteesta ja myöskin niiden omasta toimesta. Vuosikymmenen aikana oikeus ”riisuutumispaviljongin” rakentamiseen Eläintarhan kentälle myönnettiin Urheiluyhdistys Kamraternalle, Helsingin Kisaveikoille, Kronhagens idrotsföreningille, Helsingin NMKY:lle sekä Helsingin Tovereille. Lisäksi aloitteet käymälän aikaansaamiseksi kentälle sekä katsomo-olojen kehittämiseksi tehtiin vasta vuosien 1923 ja 1924 aikana. Onkin perusteltua olettaa, että rahatoimikamarin myöntämä summa käytettiin suurimmaksi osin itse kentän tasoittamiseen ja täyttämiseen – ainakin summa vastaa suurin piirtein sitä määrärahaa (25 000 markkaa), jonka rahatoimikamari myönsi erään Eläintarhaan rakennetun väliaikaisen harjoituskentän tasoittamiseen vuonna 1929.

Kaisaniemen alueen urheilukenttien kehittämien puolestaan näyttää pysähtyneen lähes kokonaan 1920-luvulla, sillä urheilulautakunnan siitä tekemät ensimmäiset merkinnät löytyvät vasta vuodelta 1929, jolloin lautakunta ehdotti yhden Kaisaniemen kentän luovuttamista yksinomaan pesäpalloilijoiden käyttöön Kaisaniemen puiston urheilukenttien kehittämisen hiipuminen 1920-luvulla selittynee puistoalueen uudistamiseen liittyneellä arkkitehtonisella taistelulla, joka lopulta päättyi kompromissiin vasta vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Kompromissin seurauksena Kaisaniemestä ei lähdetty kehittämään sen enempää maisema- kuin urheilupuistoksi, vaan näiden kahden ääripään kohtaamispaikaksi, eli suurin piirtein sellaiseksi kuin me sen tänä päivänä tunnemme.

Kenttien rakentaminen ja kehittäminen hiipuu

Olemassa olevista urheilukentästä huolimatta kenttäpula vain paheni Helsingissä 1920-luvun puoliväliin tultaessa. Kunnallishallinnon vuosikirjat ja urheilulautakunnan pöytäkirjat tuovat useasti esiin sen miten kiinnostus pallopelejä kohtaan on koko ajan kasvussa Helsingissä eikä kaupungin kenttätilanne pystynyt tyydyttämään tätä kasvavaa kysyntää. Esimerkkinä mainittakoon urheilulautakunnan vuonna 1926 Helsingin kaupunginvaltuustolle osoittama kirje, jossa lautakunta huomauttaa, että ”urheiluliikkeen pahimpana vastustajana pidetään nykyään kenttäpulaa, joka estää tarkoituksellisen ja johdonmukaisen urheilutyön ja sen kehityksen.”

Lisäksi urheilulautakunta osoitti samalla kirjeen myös Helsingin katurakennusosaston päällikölle, jolle yhä edelleen korostetaan urheilu- ja leikkikenttien kysynnän kasvaneen vuosi vuodelta Helsingissä ja lautakunta rohkenee samalla epäillä, että jatkossa ”on varmaan Helsingin ympäristöönkin rakennettava lisää kenttiä”. Samasta asiasta kirjoittaa kesällä 1926 myös Helsingin Sanomat, joka epäilee ”vaillinaisten kenttäolosuhteiden” olevan syynä verrattain heikkoon kansainväliseen menestykseen jalkapallossa. Samassa artikkelissa esitetään myös, että kenttäpulan helpottamiseksi paikallisten suurseurojen olisi rakennuttavan itse omat kenttänsä ja että Pallokentälle pitäisi rakentaa nurmikentän rinnalle myös hiekkainen harjoituskenttä.

Vaikka palloilu- ja urheilukenttien rakentaminen hiipuikin Helsingissä 1920-luvulla, kaksi suurta kenttähanketta sai silti alkunsa vuosikymmenen aikana: toinen Kalliossa ja toinen Käpylässä. Urheilulautakunta teki ensimmäisen aloitteen urheilukentän rakentamisesta Kallioon kansalaispalautteen perusteella vuonna 1920, mutta lopullisesti kenttä valmistui kuitenkin vasta vuonna 1931. Urheilulautakunnan esitys vuodelta 1920 oli kuitenkin huomattavan samanlainen kuin minkälaisena kenttä lopulta valmistui yli vuosikymmentä myöhemmin. Lautakunnan alkuperäisen ehdotuksen mukaan Brahen- ja Helsinginkatujen kulmaukseen oli rakennettava urheilukenttä, jonka pituus olisi 150-160 metriä, leveys noin 90 metriä ja siihen olisi tultava palloilukenttä, juoksurata sekä hyppy- ja heittopaikat. Kallion urheilukentän rakennustyöt pääsivätkin nopeasti alkuun jo vuonna 1921 ja sitä rakennettiin osin myös hätäaputöinä, mutta kentän valmiiksi saattaminen osoittautui odotettua hitaammaksi projektiksi. Vuonna 1923 urheilulautakunta yritti patistaa rahatoimikamaria saattamaan loppuun kentän tasoitustyöt, sillä ”Helsingissä on nyt huutava pula kentistä.”

Kentät Kallioon ja Käpylään

Vuonna 1926 Kallion uusi urheilukenttä saatiin vihdoin siihen kuntoon, että sitä voitiin virallisesti käyttää tarkoitukseensa vaikka täysin valmis se ei vieläkään ollut. Samaiselta vuodelta nimittäin ovat peräisin urheilulautakunnan kentälle laatimat järjestyssäännöt, joissa muun muassa todetaan ”jalkapallopelin olevan kentällä sallittu maanantaisin, torstaisin ja lauantaisin koko päivän ja sekä sunnuntaisin klo 11 a.p. alkaen.” Tämän lisäksi urheiluseura Helsingin Jyry lähestyi urheilulautakuntaa kirjeitse vuoden 1928 aikana, jotta se olisi saanut kentän käyttöönsä tiistai- ja torstai-iltaisin nimenomaan jalkapalloharjoituksia varten. Lautakunta ei kuitenkaan pyyntöön suostunut, sillä se pelkäsi yhden urheiluseuran suosimisen vain pahentavan kenttäpulaa entisestään sekä vaarantavan muiden seurojen ja yksityisten henkilöiden mahdollisuudet käyttää kenttää omiin tarkoituksiinsa.

Myöhemmät vuodet osoittivat, että Kallion urheilukentästä kehittyikin etupäässä juuri jalkapalloiluun käytetty kenttä ja sellaisena kaupungin vilkkaimmin hyödynnetty. Urheilulautakunnan Kunnallishallinnon vuosikirjaan antamien tietojen mukaan esimerkiksi vuonna 1933 Kallion kentällä järjestettiin vain 20 yleisurheilutapahtumaa, mutta peräti 200 jalkapallo-ottelua, joita saattoi parhaimmillaan olla seuraamassa jopa 3000-4000 katsojaa. Myös myöhemmiltä vuosilta löytyvät maininnat vahvistavat kuvaa Kallion kentästä nimenomaan kenttänä, jolla ”pelattiin paljon etenkin jalkapalloa.”

Toinen 1920-luvullla alkunsa saanut massiivinen kenttähanke oli urheilu- ja leikkipuiston rakennuttaminen Käpylään. Siinä missä Kallion urheilukentän koko rakennusprojekti vei vuosikymmenen, mutta lopulta toteutui lähes sellaisena kuin se ensimmäisissä kaavailuissa esitettiin, Käpylän urheilu- ja leikkialueen toteutuksesta keskusteltiin vuosia ja tänä aikana suunnitelmat muuttuivat useita kertoja. Urheilulautakunnan käsittelyyn Käpylän kenttätilanne tuli ensimmäisen kerran elokuussa 1925, jolloin Käpylän Urheilijat-niminen urheiluseura oli lähettänyt lautakunnalla anomuksen kentän saamiseksi omaan kaupunginosaansa.

Käpylään oli vuonna 1920 valmistunut ravirata, jonka yhteyteen ryhdyttiin suunnittelemaan myös kokonaista urheilu- ja leikkikenttäaluetta. Suunnittelutyössä törmäyskurssille joutuivat sosiaali- ja urheilulautakunnan eriävät näkemykset siitä miten aluetta olisi pitänyt kehittää. Vuonna 1926 pidetyssä lautakuntien välisessä yhteiskokouksessa sosiaalilautakunnan edustajat kannattivat kenttäehdotusta, joka piti sisällään myös leikki- ja tenniskentät kun taas urheilulautakunta oli sitä mieltä, että itse kenttäalueen olisi tullut olla leveämpi, jotta siinä olisi voinut harjoittaa ”suuria pallopelejä” (so. jalka- ja pesäpalloa). Käpylän kenttäkysymys jäi vielä toistaiseksi ilman ratkaisua, sillä myös kaupunginvaltuusto oli erimielinen siitä pitäisikö alue varata kokonaan urheilukentäksi vai ei ja niinpä valtuustossa asia päätettiin palauttaa takaisin urheilulautakuntaan.

Urheilulautakunta ottikin Käpylän kenttäkysymyksen uudestaan käsittelyyn vuoden 1927 aikana, jolloin se teetti kaupunginarkkitehdilla piirustukset uudenlaisesta kompromissiratkaisusta. Kompromissiehdotuksessa itse pelikenttä oli riittävän suuri pallopeleille ja niiden viereen pensasaidan taakse oli jätetty tilaa sosiaalilautakunnan toivomalle lasten leikkikentälle. Sen sijaan aiemmin ehdotetut tenniskentät puuttuivat tästä ehdotuksesta. Kompromissiratkaisu kelpasi kaupunginvaltuustolle, joka periaatteessa hyväksyi uuden suunnitelman, mutta jätti asian kuitenkin pöydälle seuraavan vuoden talousarvion tekemistä varten. Lopulta kompromissiehdotuksen kaltainen kenttä saatiin Käpylään vuosien 1928-1929 aikana, mutta kuitenkin vielä vuonna 1930 urheiluseura Käpylän Kunnon kirjelmä urheilulautakunnalle paljastaa, että kentältä puuttuivat yhä tuolloin vielä muun muassa pukukopit ja jalkapallomaalit.

Uudesta palloilukentästä huolimatta useat Käpylän seudun urheilujärjestöt olivat huomauttaneet urheilulautakunnalle 1930-luvun ensimmäisinä vuosina uusien palloilu- ja urheilukenttien välttämättömyydestä raviradan alueelle. Tästä syystä urheilulautakunnassa ryhdyttiin jälleen uusiin toimiin lisäkenttien saamiseksi alueelle ja urheilulautakunta hyväksyikin vuoden 1932 aikana suunnitelman, jonka mukaan raviradan alueelle varattiin tila neljää palloilu- ja urheilukenttää varten, mutta toimiin niiden rakennuttamiseksi ryhdyttiin vasta1930-luvun puolivälissä.

Kenttien kehitys pysähtyy

Yksi esimerkki kaupungin penseästä suhtautumisesta urheilukenttien kehittämiseksi 1920-luvun jälkipuoliskolla on Eläintarhan kentälle kaavailtujen parannusten jääminen vuosiksi suunnitelmien asteelle. Kuten mainittua, urheilulautakunnan toimesta vuosina 1923 ja 1924 esitettiin joukko toimenpiteitä, joiden toteutuessa kentälle olisi pystytetty kiinteät pukusuojat, käymälä sekä liikuteltava myyntikioski. Kuitenkin nämä 1920-luvun alussa ehdotetut toimenpiteet toteutuivat vasta seuraavan vuosikymmenen alussa.

Ehkäpä parhaiten 1920-luvun jälkimmäisen puoliskon säästötoimenpiteitä kuvaa kuitenkin kaupungin rahatoimikamarin päätös olla myöntämättä Suomen voimistelu- ja urheiluliitolle sen anomia varoja Eläintarhan kentän kunnostustoimenpiteitä varten. Merkittäväksi rahatoimikamarin päätöksen tekee se, että anotuilla varoilla oli ollut tarkoitus varustaa kenttä kesän 1924 olympiakarsintoja varten.

Rahatoimikamarin rahahanat pysyivät kuitenkin suljettuina siitäkin huolimatta, että paikalle oli saapumassa itse tasavallan presidentin lisäksi kansainvälistä diplomaattikuntaa ja muita arvovieraita ja anotuilla rahavaroilla oli ollut tarkoitus pystyttää kentälle lipputangot ja arvovieraille oma katsomonosa. Kuitenkaan edes tasavallan presidentin ja kansainvälisten arvovieraiden läsnäolo ei saanut rahatoimikamaria raottamaan rahakirstuaan kenttäolosuhteiden kohentamiseksi.Eläintarhan katsomoon kaavaillut uudistustyöt puolestaan toteutuivat sen jälkeen kun rahatoimikonttori oli antanut rakennuskonttorille toimeksiannon 1927 rakennuttaa katsomoon oma aitio lehdistölle sekä numeroida istumapaikat.

Lähtölaukaus kenttien yleistymiselle

1930-luvulle asti urheilu- ja jalkapallokenttien rakentaminen Helsingissä keskittyi lähinnä silloisen kantakaupungin alueelle. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ensimmäiset kantakaupungin ulkopuolella sijaitsevat kentät näkivät päivänvalon 1930-luvulla. Kehityskulun juuret ulottuvat kuitenkin pidemmälle, aina 1920-luvun puoliväliin asti. Urheilulautakunnassa oli jo vuonna 1924 laadittu suunnitelma, jonka mukaan lautakunnan päämäärä oli työskennellä sen eteen, että pienempiä monikäyttöisiä harjoituskenttiä saataisiin lisää. Uudet kentät oli tarkoitus sijoitella ympäri kaupunkia ja niiden suunnitteleminen oli myös määrä ottaa huomioon kaupungin asemakaavaa laadittaessa.

Vaikka urheilulautakunnan linjanveto on peräisin jo vuodelta 1924, vasta 1930-lukua voi hyvällä syyllä pitää vilkkaana kenttärakentamisen aikakautena. Vuosien 1930-1939 aikana Helsinkiin nimittäin syntyi peräti 14 sellaista kenttää, joita käytettiin myös jalkapallon harjoittamiseen. Uusien kenttien rakentamisen lähes hengästyttävä nopeus ei kuitenkaan ollut ainoa tekijä, joka erotti uuden aikakauden vanhasta.

Siinä missä ennen 1929 alkanutta kenttien rakentamisbuumia edeltäneet kentät olivat Suomen mittakaavassa melko suuria urheiluareenoita, 1930-luvulla rakennetut kentät Helsingin Stadionia lukuun ottamatta olivat pääasiassa pienempiä ja vaatimattomampia harjoituskenttiä. Uutta näiden harjoituskenttien kohdalla oli myös se, että ne sijaitsivat kaupungissa nyt yhä laajemmalla maantieteellisellä alueella ja monet kaupunginosat saivat nyt ensimmäiset omat harjoitus- ja palloilukenttänsä.

 

Tuumasta toimeen

1930-luvun kenttärakentaminen alkoi Annalan kentän suunnittelusta, joka olikin Urheilulautakunnan käsittelyssä ensimmäistä kertaa jo vuonna 1929. Tuolloin rahatoimikamari oli antanut lautakunnalle tehtäväksi tehdä esityksen kentän saamiseksi Annalasta länteen sijaitseville alueille ”missä vallitsi suuri puute urheilu- ja leikkikentistä”. Heti seuraavana vuonna rahatoimikamari hyväksyi lautakunnan ehdotuksen Annalan kentästä ja sen toteuttamiseksi varattiin tulevan vuoden budjettiin 1 044 000 markkaa. Vuoteen 1932 mennessä Annalan kentän rakennustoimet olivat jo niin pitkällä, että sieltä uupui enää muutamia viimeistelytöitä kuten esimerkiksi jalkapallomaalit. Seuraavana kesänä kenttä oli jo valmis otettavaksi käyttöön ja näin ollen se saikin urheilulautakunnan sille laatimat järjestyssäännöt, joissa huomioitiin myös jalkapallo seuraavasti. ”Jalkapalloa saa harjoittaa tiistaisin koko päivän, perjantaisin klo 15-20 ja pyhäpäivisin klo 10-12.”

Annalan kentän rakennustöiden kanssa osittain samaan aikaan ryhdyttiin urheilulautakunnassa toimiin urheilukentän saamiseksi myös Arkadian- ja Väinämöisenkadun kulmaukseen Etu-Töölöön. Myöhemmin Väinämöisenkentäksi ristityn kentän valmistelutyöt alkoivat urheilulautakunnan taholta 1932 kirjelmällä, joka oli osoitettu kaupungin kiinteistöjohtajalle. Kirjeessään lautakunta totesi, että 112×74 metrin kokoinen kenttä olisi tälle alueelle riittävä ”suuriakin pallopelejä varten.” Itse kenttä valmistui lopulta vuonna 1934 kaksi metriä alkuperäistä ehdotusta leveämpänä ja kunnallishallinnon vuosikirja mainitseekin kentän tulleen tarpeeseen, sillä heti ensimmäisenä kesänä sitä oli käytetty hyvin ahkerasti.

Vuoden 1934 kunnallishallinnon vuosikirja mainitsee Käpylän raviradan Käpylän puoleiseen päähän rakennetun tilapäisen jalkapallokentän. Koska kyseinen kenttä joutui heti niin vilkkaaseen käyttöön, urheilulautakunta teki aloitteen, jonka mukaan koko Käpylän raviradan alue kunnostettaisiin palloilualueeksi. Vuoden 1935 talousarvioon hyväksyttiinkin 115 000 markan määräraha, jotta kentän rakennustyöt saataisiin alkuun. Käpylän raviradan kentän rakennustyöt oli tarkoitus toteuttaa vaiheittain muutaman vuoden kuluessa, mutta kenttä ei kuitenkaan ehtinyt valmistua tämän tutkielman tarkastelujakson puitteissa, sillä vielä vuonna 1938 kaupunginvaltuusto joutui myöntämään 200 000 lisämäärärahan seuraavan vuoden talousarvioon, jotta kentän rakennustyöt saataisiin vihdoin saatetuksi loppuun. Kuitenkaan vielä vuosien 1939 ja 1940 arkistolähteet eivät kerro, että rakennustyöt olisivat vihdoin saatu päätepisteeseen Käpylässä.

Lisäksi Kaivopuiston kallioiden alapuolella ja Uunisaarta vastapäätä sijainnut hiekka-aukio muutettiin niin ikään palloilulle sopivaksi kaatamalla sen keskeltä muutamia puita. Lisäksi kaupunginhallitus hyväksyi samaisena vuonna kiinteistölautakunnan ehdotuksen urheilukentän rakennuttamiseksi Pasilaan, mutta päätti samalla, että asiaan jätettäisiin pöydälle odottamaan vuoden 1935 budjettikäsittelyä.

Seuraavana vuonna 1935 Helsinkiin syntyi jälleen kaksi uutta jalkapalloiluun soveltuvaa harjoituskenttää. Ensinnäkin urheilulautakunta ilmoitti kaupunginhallitukselle, että sillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Eirassa sijaitsevan Ensi sairaalan viereisistä kentistä toinen ja isompi luovutettaisiin myös ”hieman varttuneemman nuorison palloilua varten”. Ensi sairaalan kentän lisäksi kaupunginhallitus myönsi Pakinkylän (Pakilan) yhdyskunnan valtuustolle luvan ryhtyä rakennuttamaan alueelle urheilukenttää sillä ehdolla, että kentän käyttöoikeudet jätettiin kaikille vapaiksi ja kiinteistötoimiston maatalousosasto tuli valvomaan kenttätöiden toteuttamista. Paikallisen urheiluseura Pakilan Visan vuosikertomus vuodelta 1937 paljastaakin miten uuden kentän ansiosta seuran lajivalikoima laajeni kyseisen kesän aikana koskemaan myös jalkapalloa. Pakinkylään noussut kenttä tuli tarpeeseen, sillä vanhastaan alueella ja sen lähiseuduilla oli vain yksi palloiluun soveltuva kenttä ja sekin täysin epävirallinen. Epävirallinen kenttä oli syntynyt vuonna 1924 kun urheilulautakunta oli luovuttanut urheiluseura Helsingin Ponnistuksen aloitteesta alueen Pukinmäeltä seudun urheiluseurojen käyttöön, koska ”mitään muuta urheilukenttää ei ole lähettyvillä.”

Vuoden 1935 aikana urheilulautakunnassa pohdittiin myös kysymystä urheilukentän saamisesta Tapanilaan. Asia ratkaistiin lautakunnassa vuokraamalla toistaiseksi maa-alue rautatien länsipuolelta lyhyin irtisanomisajoin paikallisen urheilu- ja voimisteluseura Tapanilan Erän käyttöön. Pysyvämpi ratkaisu Tapanilan kenttäkysymykseen saatiin aikaan vasta seuraavien vuosien aikana. Vuonna 1937 kaupunginhallitus päätti luovuttaa silloiselle Helsingin maalaiskunnalle Koulu- ja Puutarhatien risteyksestä maa-alueen urheilukenttätarkoitukseen veloituksetta. Helsingin kaupunki asetti kuitenkin maa-alueen luovuttamiselle tiukat ehdot, joiden mukaan maalaiskunnan oli muun muassa vastattava itse kentän kunnostuksesta käyttökuntoon ja sen kunnossapidosta sekä luovutettava alue takaisin vuokraajalle kuuden kuukauden irtisanomisajalla korvauksetta mikäli kaupunki näin vaatisi. Helsingin kaupunginhallitus ei kuitenkaan suostunut ehdotelman kuuden kuukauden irtisanomisaikaan ja tällöin kaupunginvaltuusto muutti vuokraehtoja niin, että 3,7 hehtaarin kokoinen alue vuokrattiin maalaiskunnalle kymmenen vuoden määräajaksi alkaen tammikuun ensimmäisestä päivästä vuonna 1939.

Sillä aikaa kun kenttäkysymys Tapanilassa vielä haki ratkaisuaan, nousi Helsinkiin vuosien 1936 ja 1937 aikana jälleen kaksi uutta palloilukenttää. Vuonna 1936 kaupunginhallitus myönsi 10 000 markan määrärahan messukentän kunnostamiseksi nimenomaan jalkapallon harjoittamista varten. Ilmeisesti myönnetty määräraha ei kuitenkaan ollut riittävä tai sitä ei käytetty tarkoituksenmukaisesti, sillä kunnallishallinnon vuosikertomuksista löytyy vielä vuodelta 1938 maininta, jonka mukaan Messuhallin kenttä ”on perusteellisen pintakorjauksen tarpeessa ennen kuin sitä voidaan kutsua hyväksi hiekkakentäksi.” Samana vuonna Helsingin Ullanlinnaan valmistui Sepänkadun kenttä, jonka rakennus- ja tasoitustyöt olivat alkaneet jo edellisenä vuonna.

Seuraavana vuonna Helsinki sai vielä viimeiset kenttänsä ennen vuotta 1939 kun kaupunkiin syntyi vielä kaksi uutta palloiluun soveltuvaa kenttää ja kolmannen valmistelut aloitettiin. Sen jälkeen kun Helsingin kaupungin yleisten töiden lautakunta oli ilmaissut kielteisen kantansa urheilulautakunnan esitykseen urheilukentän rakentamisesta Taivallahteen, lautakunta päätti esittää kaupunginhallitukselle kompromissiratkaisua, jonka mukaan Taivallahteen rakennettaisiin ainoastaan Väinämöisenkentän kaltainen palloilukenttä ilman juoksu- ja heittoalueita. Tällöin kenttä olisi jäänyt huomattavasti alun perin suunniteltua pienemmäksi, mutta kaupunginhallituksen kanta kompromissiehdotukseen ei kuitenkaan ratkennut vielä tutkielman tarkastelujakson puitteissa. Yhden keskeneräiseksi jääneen kenttäsuunnitelman lisäksi kaupunki sai vuoden 1938 kaksi uutta kenttää, kun eräs aukio Merisatamassa siistittiin kaupungin toimesta palloilukäyttöön ja lisäksi vuoden 1940 Olympialaisia silmällä pitäen rakennettu Stadion valmistui vihdoin.

 

 

Parannuksia olosuhteisiin

Kuten jo moneen kertaan mainittua, kenttäolosuhteet Helsingissä säilyivät pitkään hyvin alkeellisina. 1920-luvun loppupuolella kenttien olosuhteiden kehittäminen pysähtyi lähes kokonaan muutamiksi vuosiksi, kunnes asiaan ruvettiin jälleen 1930-luvulle tultaessa panostamaan uudestaan. Yksi esimerkki tapahtuneesta linjamuutoksesta oli rahatoimikamarin myöntämä 400 markan summa, jolla vihdoin hankittiin lääkekaapit Kallion ja Eläintarhan urheilukentille. Hankitut lääkekaapit sisältöineen puolestaan uskottiin näille kentille yleistä järjestystä valvomaan pestattujen vahtimestareiden huomaan. Olosuhteiden kehittämisen kannalta erityisen merkittävä päätös oli kuitenkin kaupungin yleisten töiden hallituksen ja urheilulautakunnan tekemä linjaus, jonka mukaan kaupunki ei enää hyväksynyt uusien yksityisten pukeutumissuojien rakentamista kenttien laidalle, vaan päätti jo rakennetut yksityiset suojat purettavaksi tai lunastettavaksi kaupungin haltuun.

Lisäksi kaupunginvaltuuston hyväksynnällä vuoden 1931 budjettiin varattiin 250 000 markkaa kahden pukeutumissuojan rakentamiseksi Eläintarhan kentälle, 48 000 markkaa pukusuojien saamiseksi Käpylään sekä 192 000 markkaa Kallion kentän pukusuojien kunnostamista ja laajentamista varten. Toisaalta 1930-luvun mukanaan tuoma merkittävä muutos aikaisempaan oli vuosikymmenen alkupuolella Suomessa vallinnut oikeistosuuntaus, joka heijastui myös palloilukenttien tasolla. 1930-luvulla kaikki kaupungin urheiluseurat eivät kuitenkaan päässeet nauttimaan tasapuolisesti kehittyvistä kenttäolosuhteista, sillä joiltain urheiluseuroilta jopa vietiin oikeus käyttää kaupungin urheilukenttiä, koska rahatoimikamari oli katsonut niiden toiminnan kommunistisiksi.

Sen lisäksi, että uudet 1930-luvulla tehdyt panostukset toivat monen kentän laidalle niiden kipeästi kaipaamat pukusuojat, myös saniteetti- ja suihkutilat alkoivat yleistyä urheilu- ja palloilukenttien yhteydessä. Esimerkiksi vuonna 1934 valmistunut Väinämöisenkadun harjoituskenttä joutui pärjäämään ensimmäiset kaksi toimintavuottaan kokonaan ilman saniteettitiloja kunnes kaupunginvaltuusto vuonna 1936 antoi yleisten töiden lautakunnalle luvan rakentaa kentälle peräti ”täydellisen mukavuuslaitoksen vedenheittolaitoksen sijaan.”

Helsingille vuodeksi 1940 myönnetyt kesäolympialaiset vaikuttivat myös omalta osaltaan kaupungin urheilukenttien kehitykseen ja olosuhteissa tapahtuneisiin parannuksiin. Kisoja ei luonnollisestikaan koskaan ehditty järjestää ennen vuoden 1939 aikana puhjennutta toista maailmansotaa, mutta monenlaiset urheilupaikkojen kunnostustoimenpiteet ehdittiin tästä huolimatta saattaa alulle. Esimerkiksi kaupungin haltuun vuoden 1939 alussa siirtyneellä Pallokentällä tehtiin laajamittaisia kunnostustöitä miltei jokaisella siihen kuuluneella seitsemällä kentällä. Lisäksi Kallion urheilukentän juoksurata, heitto- ja hyppy paikat uusittiin ja myös kentän keskiosaa paranneltiin niin ikään Olympialaisia silmällä pitäen. Samaan aikaan myös Käpylän raviradan alueen jo olemassa olevia ruohokenttiä salaojitettiin ja uudelleenkylvettiin vuoden 1939 aikana.

Johtopäätöksiä

Kuten olemme saaneet huomata, jalkapallokenttien lukumäärä ja olosuhteet kehittyivät huimasti 1919–1939. Siitäkin huolimatta, että Helsingin kaupungin hallinnassa olevien jalkapallokenttien lukumäärä kasvoi 20 vuodessa neljästä kahdeksaantoista, kenttäpula oli todellinen vielä vuonna 1939. Ennen vuotta 1919 edellytykset jalkapallon laajamittaiselle leviämiselle olivatkin lähes olemattomat, sillä kunnon pelikenttiä kaupungissa ei ollut kuin muutama ja samoista kenttävuoroista taistelivat monet muutkin lajit ja tapahtumat. 1920-luvulla Helsinkiin syntyi kaksi suurempaa urheilukenttää, mutta ne eivät riittäneet alkuunkaan tyydyttämään huutavaa pulaa jalkapallokentistä. Kaksi kenttää oli yksinkertaisesti liian vähän, varsinkin kun esimerkiksi Kallion kentällä harrastettiin jalkapallon ohella myös yleisurheilua, voimistelua, pyöräilyä ja monia muita lajeja.

Helsingin kenttätilanne alkoi parantua 1930-luvun mittaan kun eri puolille kaupunkia nousi useita pienempiä jalkapallokenttiä. Parantuneesta tilanteesta huolimatta urheilulautakunta toimi koko ajan aktiivisesti uusien kenttien aikaansaamiseksi ja paikalliset urheiluseurat lisäsivät painetta valittamalla jatkuvasti puutteellisista kenttäolosuhteista. Olosuhteet kentillä ja niiden laidalla alkoivat myös parantua 1930-luvun mittaan, vaikka vessat tai suihkut eivät vielä tuolloinkaan olleet itsestään selvyyksiä. Pitää myös muistaa, että valtaosa uusista jalkapallokentistä oli hiekkaisia eikä koko kaupungissa ollut vielä 1939 kuin muutama jalkapallokäyttöön tarkoitettu nurmikenttä.

Kokonaisuudessaan näyttäisikin siltä, että pula jalkapalloon tarvittavista kentistä muodosti jonkinlaisen pullonkaulan 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kun jalkapallon olisi pitänyt vakiinnuttaa asemansa suomalaisessa urheiluperheessä. Oliko Helsingin kenttäolosuhteet kuitenkaan oleellisesti huonommat kuin vaikkapa samaan aikaan Ruotsissa? Tähän en osaa sanoa muuta kuin sen, että Anni Collaan lehtiartikkelikokoelmasta löytyneen aikalaiskirjoituksen mukaan suomalaiset olivat suorastaan hätkähtäneet ruotsalaisten jalkapallohulluutta vieraillessaan Göteborgissa 1920-luvun alussa. Kirjoittaja mainitseekin, että merkittävä ero Suomen ja Ruotsin välillä on se, että jälkimmäinen on täynnä kenttiä ja puistoja, jotka täyttyvät joka päivä innokkaista pallonpotkijoista. Samalla kirjoittaja tulee pohtineeksi myös sitä, liekö kenttäolosuhteissa syy Suomen heikkoon menestykseen kansainvälisessä jalkapallossa.

Lähteet:

Helsingin Urheilulautakunnan pöytäkirjat 1919-39

Anni Collan lehtileikkelekokoelmat palloilusta

Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1919-1939

Häyrynen, Manu: Maisemapuistosta reformipuistoon – Helsingin maisemapuistot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle, Helsinki-Seura, Turku 1994.

Itkonen, Hannu & Nevala, Arto (toim.): Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä, Gaudeamus, Helsinki 2007.

Lautela, Yrjö & Wallén, Göran (toim.): Rakas jalkapallo – Sata vuotta suomalaista jalkapalloa, Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki 2007.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: