Kenttäpula jalkapalloyhteiskunnan pullonkaulana – Helsingin jalkapallokentät 1919-1939

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Viimekertaisessa kirjoituksessani pohdin sitä, miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Kysymyksellä viittasin oikeastaan siihen, miksi jalkapallo ei jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosina vakiinnuttanut Suomessa samanlaista asemaa maan kiistattomana ykköslajina kuin vaikkapa Ruotsissa. Kirjoitus poikikin monia vastauksia ja vilkasta keskustelua suomalaisen jalkapalloyhteiskunnan tilasta ja historiasta. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan pyri ottamaan kantaa kaikkiin esille tulleisiin selitysmalleihin, vaan keskityn  tarkastelemaan asiaa vain yhdestä, kenttäolosuhteiden näkökulmasta. Tarkastelemalla Helsingin jalkapallokenttien kehitystä vuosina 1919–1939 pyrin hahmottelemaan jonkinlaista yleiskuvaa siitä, minkälaiset edellytykset jalkapallon laajamittaisella harrastamiselle ja leviämiselle vallitsivat maamme pääkaupungissa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Samalla pyrin pohtimaan hieman laajemmin sitä, minkälainen merkitys kenttäolosuhteiden kehittymisellä on ollut jalkapalloyhteiskunnan myöhemmille vaiheille koko Suomessa.

Miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?

OTTO TÄHKÄPÄÄ

Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi ja Venäjä – mikä ei kuulu joukkoon? Mahdollisia  vastauksia on moniakin, mutta tämän blogin  yhteydessä vain yksi on oikea. Se kuuluu näin: edellä mainituista vain Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Vain Suomi ei ole jalkapallon arvokisojen vakiovieras ja vain Suomessa jalkapallo ei ole kansallisesti suosituin ja seuratuin urheilumuoto. Tämä on yleisesti tunnettu tosiasia ja tylsien itsestäänselvyyksien toistamisen sijaan mielenkiintoisempaa onkin pohtia syitä siihen miksi näin on; miksi Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta?