Kokemuksia Helsinki Cupista

VESA SALMINEN

Lauantaina saatiin päätökseen jo 35. Helsinki Cup, maailman kolmanneksi suurin juniorijalkapalloturnaus. Suomen lisäksi mukana oli 19 muuta maata, yhteensä noin 14 000 pelaajaa ja 750 joukkuetta. Kuluneen viikon aikana eri medioista sai lukea entisten Hesa Cup –konkareiden turnausmuistoja ja fiiliksiä, joten ajattelin kantaa oman korteni tähän kokemusten kekoon.

Laskujeni mukaan tämä oli itselleni jo kahdeskymmenes (tai 19.) Helsinki Cup. Niistä kymmenen/yhdeksän ensimmäistä meni pelaajana, kahdeksan seuraavaa valmentajana ja kaksi viimeisintä kisaturistina.

Pelaajana Helsinki Cupit olivat aina mukavia kokemuksia. Mitä muuta kesäiset futispelit ja niiden väliset uimareissut voisivatkaan olla? Olihan Helsinki Cupilla myös sen tarunhohtoinen maine. Kukapa ei olisi fiilistelly pihapeleissään sitä, miltä tuntuisi vetää ratkaiseva pilkku Hesa Cupin finaalissa?

Valmentajana suhtautumiseni turnaukseen muuttui hieman kyynisemmäksi: turnaus oli kallis, huonoilla kentillä jossain Helsingin nukkumalähiöissä. Joukkueiden epätasaisuus takasi sen, että hyvät joukkueet saivat kunnon sparraajan vastaansa vasta jatkopeleissä ja huonot joukkueet pääsivät nauttimaan maalinteon riemusta vain tuurilla tai vieläkin huonompien kustannuksella. Mutta mihin suuntaan turnaus on muuttunut kuluneiden vuosien aikana, ja mitä se kertoo suomalaisen juniorijalkpallon muutoksista?

Jos karsitaan pois monenmoiset yleiset  muuttujatekijät, jotka heijastuvat erityisesti turnauksen visuaaliseen ilmeeseen, näyttäytyisi turnaus 1990-luvun alun ja vuoden 2010 keskiverto-osallistujille (keskitasoisen pk-seudun joukkueen keskivertoharrastajille ja heidän keskiluokkaisille vanhemmilleen) luultavasti hyvin samanlaisena: Paljon eritasoisia joukkueita, joiden erinäköiset ja eritasoiset pojat ja tytöt vanhempineen täyttävät viikoksi Helsingin nurmikentät. Paljon suuria ja vilpittömiä tunteita – ja autossa istumista. Kova tsemppi, pallo maaliin ja torstaina voikin jo keskittyä uimarantoihin. Siitä Helsinki Cupissa on suurimmalle osalle kyse nyt ja oli myös 20 vuotta sitten.

Itse pelasin Suomen tasolla hyvin pärjänneessä joukkueessa. Pärjäsimme niin hyvin, että lähes joka vuosi jäi jossiteltavaa, kun tie nousi pystyyn yleensä ensimmäisessä jatkopelissä tulevaa finalistia vastaan. Valmentajana ”menestys” oli suurin piirtein samaa tasoa, vaikka kilpailukykyinen joukkue olikin kyseessä. Ehkäpä suuren kaupungin humu oli aina liikaa kehyskuntien kasvateille?

Jossain vaiheessa valmentajavuosien aikana ”vähemmän pelanneiden poikien” (tarpeellista retoriikkaa kaikille kyläseurojen junnuvalmentajille) vanhemmat alkoivat kypsyä turnausformaattiin. Enkä kyllä ihmettele, kun ajattelee, mitä Helsinki Cup heille (vanhemmille) tarjoaa: kallis osallistumisaksu, perheen lomasuunnitelmien pilaaminen, kolme päivää suhaamista Kirkkonummelta Myllypuroon, Ala-Malmille, Siltamäkeen.. kahdesti päivässä. Pelillisenä saldona yksi voitto, pari tiukkaa tappiota ja kaksi murskatappiota HJK:ta / Honkaa / TuPSia / PK-35:ta vastaan. Pojat toki haluavat aina mukaan seuraavana vuonna – ehkä naiivisti uskoen, että silloin ollaan HJK:ta parempia. Valmentajan näkökulmasta Helsinki Cup ei yksinkertaisesti tarjonnut juuri mitään niille ”vähemmän pelanneille pojille”. Turnauksen kansainvälinen tunnelmakin oli kovin kaukana, kun pelattiin piirisarjasta tuttua jengiä vastaan jossain Kehä I:n takaisilla parin kentän perunapelloilla.

Tästä on aikaa siis noin 5 vuotta. Sittemmin turnausformaattia on muutettu paljon mielekkäämmäksi, kun 12-15 -vuotiaiden ikäluokat on jaettu yleislohkoihin ja eliittilohkoihin. Yleislohkoista mitalipeleihin pääsevät vain lohkovoittajat, eliittilohkoista vain pari viimeistä jää rannalle. Näin ollen lohkopelit tasoittuvat, kun kyläseurojen kakkosjoukkueet eivät kohtaa metropolin mahtijoukkueita alkulohkojen peleissä, jotka eivät palevele yhtään mitään. Pienempien ikäluokissa (8- ja 9-vuotiaat) sarjataulukoita ei ole laskettu enää moneen vuoteen.

Toinen positiivinen Helsinki Cupin henkeä parantanut muutos on myös kaverisarjojen lopettaminen. Hassutteluneppailu on toki lystikästä ja kannatettavaa touhua, mutta sen paikka ei ole Helsinki Cupissa. Ehkä hieman negatiivisena puolena on B- ja A-junnujen sarjojen näivettyminen Suomen parhaiden loistaessa poissaolollaan. Toisaalta kovatasoisten B- ja A-sarjojen ylläpitäminen olisi täysin mahdotonta. Parhaat suomalaiset superjunnut pelaavat jo SM-sarjaa ja muita kansainvälisiä kutsuturnauksia tai miesten divaripelejä. Peleissä keskitason kyläseuroja vastaan kiireisen kesän keskellä ei olisi yksinkerstaisesti mitään järkeä. Tätä menetystä korvaamaan Helsinki Cup järjesteti vuosi sitten erillisen kutsuturnauksen parhaille suomalaisille joukkueille Euroopan huippuseuroja vastaan. Toivttavasti ensi vuonna jatkoa on luvassa.

Kolmas ja kaikkien mukanaolijoiden kannalta mielekkäin muutos on pelien siirtyminen entistä enemmän laadukkaille keskustan kentille. Töölön hyvät tekonurmet ja Käpylän futispyhättö saivat tänä vuonna rinnalleen myös todellista stadilaista väriä, kun Brahen kenttä oli käytössä ensimmäistä kertaa ainakin oman Hesa Cup -urani aikana. Jo viime vuonna pelattiin joitakin pelejä Kampin Narinkkatorilla. Kehä I Cupista on viimeisten vuosien aikana tullut vihdoin Helsinki Cup.

Helsinki Cupin profiilinnosto kulkee käsi kädessä koko suomalaisen jalkapallon kehityksen kanssa. Kehitys varsinkin suurimmissa seuroissa on ollut viimeisen noin 10 vuoden aikana hurjaa. Paljon toki on edelleen tehtävää ja parannettavaa, mutta se tapa, jolla pääkaupunkiseudulla esimerkiksi HJK, Honka ja uusimpana tulokkaana etenkin KäPa (kaikkia maakuntakeskusten joukkueita unohtamatta) ovat systemaattisesti kehittäneet junioritoimintaansa antaa lupauksia paremmasta.

Ja hyvä työn tulokset näkyvät kentällä, varsinkin jos sattui katselemaan 11-vuotiaiden poikien erittäin korkeatasoisten suomalaisjoukkueiden pelejä. Ainakin KäPan, KyIF:n, TuPS:n, HJK:n ja Hongan joukkueet pelaavaat upeaa ja pelaajia kehittävää jalkapalloa ja saavat jatkuvasti kutsuja koviin kansainvälisiin turnauksiin. Käpylän Pallo sai joukkueen finaaliin kahdessa poikien ja yhdessä tyttöjen ikäluokassa. Simo Valakari oli varmasti katsomon ylpein isä, kun hänen poikansa voittivat KäPan riveissä samanaikaisesti pelatut 13- ja 11-vuotiaiden finaalit. Se menee eteenpäin, sanoisi eräs Tanoke-valmentaja.

On toki kylmä fakta, että poikien sarjoissa suomalaisjoukke vei voiton ainoastaan kahdessa sellaisessa ikäluokassa, jossa oli mukana ulkomaalaisjoukkueita. Eilen Hesarin toimittaja Ville Heinonen nosti esiin saman asian ja totesi, että kyse ei voi olla sattumasta. 17-vuotiaiden sarjan finaalin 3-0 voittaneen ecuadorilaisjoukkueen menestysreseptiksi Heinonen nimesi voitontahdon ja halun kehittyä. Finaalipelit nähneenä en lähtisi tekemään liian synkkiä johtopäätöksiä.

14-vuotiaiden sarjassa rankkareille finaalin voittanut Jockey oli hieman parempi kuin hermostuneesti pelannut PK-35, mutta brassitkaan eivät esittäneet juuri mitään pitkien avausten ja yhden hyvän hyökkääjän lisäksi. Sen sijaan 12-vuotiaiden sarjassa Honka oli pelillisesti toista Jockeyn joukkuetta edellä, vaikka hävisikin rankkareilla. 17 –vuotiaiden sarjan finaalia ei kannata edes ottaa mukaan laskuihin, sillä finaalissa pelasi HJK:n 94-ikäluokan kakkosjoukkue, joka toki ansaitsee kunniansa kakkosijasta, vaikka pelaakin ihan eri sarjoissa kuin Suomen kovimmat joukkueet. Finaalitulosten tuijottelu antaa väärän kuvan myös siinä mielessä, että esimerkiksi 14-vuotiaiden sarjassa ainakin Honka oli mukana kakkosjoukkueillaan. Helsinki Cup ei kelpaa mittariksi suomalaisjoukkueiden todellista tasoa määriteltäessä.

Ei Suomessa silti missään nimessä ole varaa vielä liiaksi innostua, sillä kehitys pitäisi suhteuttaa muiden maiden toimintaan. Valitettavasti sielläkin mennään eteenpäin vähintään yhtä kovaa. Mojovan muistuksen Suomen paikasta maailman jalkapallokartalla tarjosi 15-vuotiaiden sarjassa turkkilaisjoukkue Bucaspor loisteliaalla 6-0 finaaliesityksellään Honkaa vastaan. Suomifutiksen onneksi kyseessä oli kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaista Helsinki Cupissa pelanneista joukkueista, joka voitti taannoin myös Nike Premier Cupin (epävirallisen 15-vuotiaiden seurajoukkueiden MM-kisojen) karsintaturnauksen (lisää Bucasporista ja kyseisestä turnauksesta tässä 90min –lehden numerossa).

Sen sijaan, että surkuteltaisiin suomalaisten voitontahdon puutetta rankkaritappioissa melko keskikertaisia Jockeyn joukkueita vastaan, pitäisi yrittää ottaa opiksi Bucasporin toiminnasta.

En kiistä, etteikö suomalaisjunnujen voittamisen kulttuurissa ja kehittymishalussa olisi eroa ecuadorilaisiin nähden. Nämä ovatkin erittäin tärkeitä tekijöitä varsinkin vanhempien junnujen kohdalla, kun kuvaan tulee mopot, tytöt ja jokaperjantaiset kotibileet. Mutta ei 15-vuotiaiden Bucasporin pelaajien silkinpehmeitä pallokosketuksia ole hankittu sillä aikaa, kun suomalaispojat ovat lukeneet matikankokeisiin tai huristelleet mopoilla kylänraitilla. Työ on paljon pitkäjänteisempää ja systemaattisempaa. Suomikin on pulollaan esimerkkejä siitä, miten pienelläkin paikkakunnalla laadukaalla toiminnalla voi saada aikaan ihmeitä.

Kolumninsa lopuksi Heinonen esitti hyvän kysymyksen: ”Jos mielii pärjätä, täytyykö karsia persimmäisen viattomasta pelaamisen ilosta?” Mielestäni ei missään nimessä. Harvassa ovat sellaiset huippufutarit, jotka ovat päässeet huipulle hampaat irveessä –meiningillä. Ainoa tie huipulle kiteytyikin hyvin tämänfutisessa Helsinki Cupin motossa: ”Love the ball”. Sen lisäksi tarvitaan ”vain” sopivaa sosioekonomista ympräistöä siten, että näiden rakkausuhteiden syntyminen on mahdollista. Ne vaaditut 10 000 tuntia valuvat hukkaan, jos aitoa halua vakavaan parisuhteeseen ei ole (pelaajan puolelta siis, palloltahan ei onneksi tarvi kysyä) tai ympäristön tuki puuttuu. Seurojen ja valmentajien lisäksi tärkeässä roolissa tämän parisuhteen vaalimisessa ovat etenkin vanhemmat – onhan Romeon ja Julian tarina jo kaikille tuttu.

Monissa seuroissa turnauksien lopuksi kolmelle joukkueelle jaettavat metallinpalaset sokaisevat niin pahasti, että toiminnan laatua arvioidaan vain ja ainoastaan otteluiden tulosten ja kaappiin kertyneen rihkaman perusteella. Vanhempien roolista oksettavin tapaus oli eräs vaimonhakkaajapaitaan pukeutunut kervalaisisä, jonka kommentit hävityn ottelun jälkeen joukkueen pojille olivat masentavaa kuunneltavaa: ”Saatana se yks puoliks svedu rappas koko ajan napit edellä jaloille”.

No kaiken tämän jälkeen selvää on ainakin se, että Helsinki Cup on  mennyt eteenpäin ja tarjoaa hienoja tunnelmia, muistoja ja suuria tunteita – eikä enää vain voitosta taisteleville vaan entistä paremmin myös kyläseurojen kakkosjoukkueille ja heidän vanhemmilleen.