Laadukasta olutta, laadutonta ruokaa ja maailman mehevintä fudista

TOMI LOUNIO

Suomalainen fudiskausi on vihdoin taputeltu. Vaikka taas kerran puuduin loppua kohti omaan potkiskeluuni kolmosdivarissa, on loka-marraskuun saunailloissa mahtavaa jauhaa vuoden kiihkeimpiä matseja jengikaverien kanssa. Vuoden 2010 saldoksi jäi kovan työn kautta taisteltu sarjapaikka, monta liki raakalaismaista liukutaklausta laitapakin tontilla, satumaisen monta mokattua maalipaikkaa ja yksi omalta kenttäpuoliskolta lauottu käsittämätön tuurimaali. Penkkiurheilun puolella olin kai MM-kisaväsymyksen turruttamana vähän laiskanpulskeassa kunnossa. Kaikkien agitaatiopuheideni vastaisesti eksyin Veikkausliiga-katsomoon ehkä vain viidesti, Ykkösen pelejä en nähnyt yhtäkään. Silti maistui makialta, kun ”Mursu” ja ”Ägä” saivat taas kannun kantaakseen ja etenkin se, kun eräs isopäinen lohjalainen piti byyrillään JJK:n liigassa. Pienen mutustelutaon jälkeen on siis todettava, että liekki futikseen palaa yhä kiivaana. On taas se aika vuodesta, kun navigaattoriin naputellaan: London N5.

POLTTELEE, POLTTELEE…

Kirjoitan tätä tekstiä lentokoneen ikkunapaikalla. Pilvet ja Pohjanmeren laineet lipuvat allani, intialainen herrasmies nukkuu vieressä ja nojaa aina välillä olkapäähäni. Matkan lähestyessä tutut oireet ovat ottaneet vallan. Sähköpostien lukeminen vaihtuu kuin huomaamatta Tykkimiesten fanisivujen silmäilyyn; R-kiskalla tulee vetäistyä vakiot sisään, vaikken tietäisi League 2 –joukkueista kuin nimen; painajaisunessa näen jonkun Stoken länkisäären sukittavan Jack Wilsheren loppukaudeksi lasarettiin. Vaikka pystyn arkielämässäni ajoittain jopa hämmästyttävän tehokkaasti unohtamaan englantilaisen palloilukulttuurin merkityksellisyyden, on vuotuinen matka paikan päälle jotain sellaista, joka saa ison miehen tärisemään innosta.

LIPUT KIVEN ALLA

Matsilippujen metsästys on aina ihan oma savottansa, jonka  haasteellisuutta eivät taida tyttöystävä tai työpaikan pomo oikein ymmärtää. Tällä kerralla flaksi on kuitenkin käynyt niin lujasti, että sopuhintaan irtosi piletit peräti neljään matsiin viikon sisällä. Povitaskussa polttelee flabarit huomiseen Mestarien Liiga –matsiin Chelsea – Spartak Moskova, lauantaiseen Valioliiga-vääntöön Fulham – Aston Villa, sunnuntain klassikkoon Arsenal – Newcastle sekä ensi tiistain Championship-peliin Millwall – Norwich. Kiitokset vaan kaikille hankinnoissa jeesanneille!

VÄKEVIÄ ELÄMYKSIÄ

Odotukset ovat siis korkealla, mutta harvoin näillä reissuilla tulee pettymään. Kun kyse on fudisromantikon jalkapallomatkailusta, syntyy kokonaisvaltainen elämys paljon muustakin kuin yhdestä osatekijästä. Se, että näkee vaivaa jo monta viikkoa ennakkoon, tutkii pelaavien seurojen historian ja nykyisen pelaajamateriaalin, hehkuttaa kaikille kavereille minne sitä onkaan menossa ja hekumoi syvimmissäkin aatoksissa tulevaa, on jo itsessään suurta. Viikon matka luo elämälle sisältöä melkein koko syksyksi, ja tuo kuumeinen odotus tiivistyy huurteisiksi pisaroiksi pari tuntia ennen matsia stadionin läheisessä pubissa tilatun stout-tuopposen kylkeen. Itse matsi ei ole missään nimessä merkityksetön, mutta loppujen lopuksi on aika epäolennaista montako maalia kotijoukkueen viekas venäläislaituri tällä kertaa tekee. Toki muistan myös tuloksia (Tottenham – Everton 0-0 syksyllä 1995, Arsenal – Liverpool 0-1 talvella 1997 jne…), mutta olennaisempaa on valmistautuminen, metron liukuportaissa käyvä tuuli, kävely stadionille väkimassojen keskellä, hodarikiskan myyjän outo murre, hevospoliisin tuottamien lantakasojen väistely ja katsomon uniikki tuoksu. Tartun tunnelmaan kuin lapsi, hypnotisoidun, ja kuten aina (Arsenalin pelatessa), toiveikkuus ja epätoivo käyvät karhunpainia syvällä sielussa.

VARIKSENPESÄ JA LEIJONALUOLA

Pelaavat joukkueet ovat tosiaan jo brittilehtien nettiartikkelien ja YouTube-pätkien kautta tuttuja, mutten ole vielä ole uhrannut sen isompia ajatuksia tulosveikkauksille. Hienointa on päästä käymään uusilla stadioneilla. Emiratesilla olen toki vieraillut monesti ja viime kaudella ehdin ensi kertaa Stamford Bridgelle, joka oli tunnelmaltaan erittäin iloinen yllätys. Fulhamin Craven’s Cottagen ja Millwallin Lion’s Denin olen kuitenkin aiemmin nähnyt vain ulkopuolelta. Pallonkaikkeuteen vakuuttavia vieraskyniä kirjoitellut Leppälahden Jussi on pauhannut Craven’s Cottagen kotoisesta atmosfääristä jo pitkään, eikä Lion’s Denin maine sen rinnalla kalpene. Millwallin fanithan tunnetaan ehkä saarivaltion hurjimpina ja myös ilman muuta rasistisimpina, vaikka Timo Soini muuta väittäisi. Toivottavasti ei tule kaltaiselleni pitkätukalle niin sanotusti dunkkuun. Muistan, että vielä viime vuosituhannen puolella Aurinkomatkat varoittelivat opaskansioissaan, että Millwallin kotimatseihin ei kannata viedä naisia tai lapsia. Lupaan raportoida siitä surmanpesästä lisää heti kun kerkeän.

LOPUKSI

Jos hankkisin tatuoinnin, siinä ei olisi filosofiaa kiinalaisilla kirjaimilla, ei nakuja naisia, eikä ainakaan suttuisia pääkalloja tai leijonavaakunaa. Rakkautta puolisoonikin osoitan mieluummin muilla tavoin kuin tuhrimalla nimikirjaimia vääjäämättömästi löystyvään nahkaani. Jo pienenä poikana tiesin, että siinä lukisi Victoria, Concordia, Crescit. Sunnuntaina siis saavat Harakat kyytiä!