Vaanivia futisunia

Tyttöystäväni on kova analysoimaan unia. Ja minä näen paljon unia – hyviä, pahoja ja kuolettavan keskinkertaisia. Kun aamuisin kerron niistä uniselle neidolle, hän useimmiten tuijottaa hetken hiljaa, sitten hymyilee, ja lopuksi tokaisee: ”Sä oot niin ilmiselvä.”

Itse en tiedä unien tulkinnasta mitään, joten tulen varmaankin möläyttäneeksi nekin, joiden symbolisia merkityksiä avattaessa selviää, että olen pohjimmiltani vinksahtanut konna ja kaiken lisäksi kiinnostunut naapurin kissasta. Mutta en voi olla siitä varma, sillä nainen ei kerro vaikka väittää tietävänsä, näkevänsä syvälle sieluuni.

Olen kuitenkin tehnyt vissin periaatepäätöksen: fudisaiheiset unet  pidän omana tietonani. Tälle on kaksi vankkaa perustetta: a) häntä ei voisi vähempää kiinnostaa, ja b) minua nolottaisi kertoa.

Uruguaylainen Eduardo Galeano on kirjoittanut minä-kuvastaan, että vaikka hän onkin yksi Etelä-Amerikan tunnetuimmista kirjailijoista, käsittää hän itsensä ennen kaikkea epäonnistuneena jalkapalloilijana. Hän halusi olla huikea harhauttelija, joka kissamaisin liikkein veisi pallon kolmen puolustajan ohi ja laukoisi pallon maalin kattoon poikkipuuta hipoen. Hän haluaisi sitä yhä, jopa enemmän kuin mitään muuta. Niin minäkin.

Minua ja Galeanoa yhdistää kokemus siitä, kuinka jalkapallo voi totellessaan tuottaa suunnatonta nautintoa – ja väärään suuntaan pomppiessaan nöyryyttää käskijäänsä kuin karkkihyllyn edessä itkevä kolmevuotias epätoivoista isäänsä. Minua ja Galeanoa yhdistää kokemus siitä, että jalkapallo on julmuuteen asti oikeudenmukainen. Se kunnioittaa vain sitä, joka aidosti antautuu sen palvomiselle ja omistaa aikansa sen kesyttämiselle.

Guy Roux

Auxerren legendaarinen valmentaja Guy Roux on joskus tokaissut: ”Anna elämäsi jalkapallolle, se maksaa kyllä monin verroin takaisin.” Minä annoin sille murrosikäni vaikeimmat vuodet ja vähän päällekin, mutta se ei ollut tarpeeksi. Teinipojan villit haaveet ammattilaiskentistä kaikkosivat. Jossain vaiheessa päätin, että nyt hienheitto loppuu ja alkaa musta blues. Ostin kitaran, kaljaa ja kasvatin tukan, parran ja orastavan olutmahan. Silloin luulin, että jos jätän fudiksen, myös fudis jättää minut.

Mutta jalkapallo ei jätä  rauhaan, vaan se vaanii minua melkein joka yö.

Unissani esiinnyn Emirates Stadiumilla Arsenalin tuulennopeana laitapuolustajana, joka Nasrin ja Arshavinin  kanssa seinäsyöttöjä pelaten puhkoo miehenmentäviä reikiä ManU:n puolustukseen. Liian usein herään aamuyöllä ja mietin, pitäisikö kaivaa nappulat naftaliinista, pumpata pallo ja hakata itsensä vielä kerran sellaiseen kuntoon, ettei kukaan pysyisi perässä. Ei ainakaan Kakkosen länsilohkossa.

Aamulla herään ja päätän taas olla kertomatta mitään tyttöystävälle. Kävelen kylpyhuoneen peilin eteen, katson itseäni syvälle silmiin.

Hengitän syvään ja mietin, että ehkä sitten ensi elämässä.