Vaanivia futisunia


Tyttöystäväni on kova analysoimaan unia. Ja minä näen paljon unia – hyviä, pahoja ja kuolettavan keskinkertaisia. Kun aamuisin kerron niistä uniselle neidolle, hän useimmiten tuijottaa hetken hiljaa, sitten hymyilee, ja lopuksi tokaisee: ”Sä oot niin ilmiselvä.”

Itse en tiedä unien tulkinnasta mitään, joten tulen varmaankin möläyttäneeksi nekin, joiden symbolisia merkityksiä avattaessa selviää, että olen pohjimmiltani vinksahtanut konna ja kaiken lisäksi kiinnostunut naapurin kissasta. Mutta en voi olla siitä varma, sillä nainen ei kerro vaikka väittää tietävänsä, näkevänsä syvälle sieluuni.

Olen kuitenkin tehnyt vissin periaatepäätöksen: fudisaiheiset unet  pidän omana tietonani. Tälle on kaksi vankkaa perustetta: a) häntä ei voisi vähempää kiinnostaa, ja b) minua nolottaisi kertoa.

Uruguaylainen Eduardo Galeano on kirjoittanut minä-kuvastaan, että vaikka hän onkin yksi Etelä-Amerikan tunnetuimmista kirjailijoista, käsittää hän itsensä ennen kaikkea epäonnistuneena jalkapalloilijana. Hän halusi olla huikea harhauttelija, joka kissamaisin liikkein veisi pallon kolmen puolustajan ohi ja laukoisi pallon maalin kattoon poikkipuuta hipoen. Hän haluaisi sitä yhä, jopa enemmän kuin mitään muuta. Niin minäkin.

Minua ja Galeanoa yhdistää kokemus siitä, kuinka jalkapallo voi totellessaan tuottaa suunnatonta nautintoa – ja väärään suuntaan pomppiessaan nöyryyttää käskijäänsä kuin karkkihyllyn edessä itkevä kolmevuotias epätoivoista isäänsä. Minua ja Galeanoa yhdistää kokemus siitä, että jalkapallo on julmuuteen asti oikeudenmukainen. Se kunnioittaa vain sitä, joka aidosti antautuu sen palvomiselle ja omistaa aikansa sen kesyttämiselle.

Guy Roux

Auxerren legendaarinen valmentaja Guy Roux on joskus tokaissut: ”Anna elämäsi jalkapallolle, se maksaa kyllä monin verroin takaisin.” Minä annoin sille murrosikäni vaikeimmat vuodet ja vähän päällekin, mutta se ei ollut tarpeeksi. Teinipojan villit haaveet ammattilaiskentistä kaikkosivat. Jossain vaiheessa päätin, että nyt hienheitto loppuu ja alkaa musta blues. Ostin kitaran, kaljaa ja kasvatin tukan, parran ja orastavan olutmahan. Silloin luulin, että jos jätän fudiksen, myös fudis jättää minut.

Mutta jalkapallo ei jätä  rauhaan, vaan se vaanii minua melkein joka yö.

Unissani esiinnyn Emirates Stadiumilla Arsenalin tuulennopeana laitapuolustajana, joka Nasrin ja Arshavinin  kanssa seinäsyöttöjä pelaten puhkoo miehenmentäviä reikiä ManU:n puolustukseen. Liian usein herään aamuyöllä ja mietin, pitäisikö kaivaa nappulat naftaliinista, pumpata pallo ja hakata itsensä vielä kerran sellaiseen kuntoon, ettei kukaan pysyisi perässä. Ei ainakaan Kakkosen länsilohkossa.

Aamulla herään ja päätän taas olla kertomatta mitään tyttöystävälle. Kävelen kylpyhuoneen peilin eteen, katson itseäni syvälle silmiin.

Hengitän syvään ja mietin, että ehkä sitten ensi elämässä.

Advertisements

5 Responses to Vaanivia futisunia

  1. Otto sanoo:

    Voin hyvin samaistua tuohon Eduardo Galeanon kommenttiin. Mitä ikinä elämässä teenkään, tulen silti aina olemaan ennen kaikkea epäonnistunut jalkapalloilija.

  2. Jussi sanoo:

    Jalkapallounet saattaa helposti olla piinaavimpia kaikista. Mä näen usein erilaisia unia siitä, kuinka palaan takaisin pelikentille, mutta aina ne päättyy samalla tavalla. Helppoja pallonmenetyksiä, harhasyöttöjä, turhautuminen ja päätös lopettaa pelaaminen. Taas.

    Galeano on tolla lausahduksellaan selvästi onnistunut kuvailemaan itsensä lisäksi myös yhden aikamme keskeisen ihmistyypin.

  3. Martza sanoo:

    Ajan myötä unet ehkä monipuolistuvat :). Se mille uhraa aikaansa, tulee jollain tavalla uniinkiin. Mutta tuo voitontahto ja parhaana oleminen ovat varmasti jotain miehistä(?) ja ainakin kilpailuhenkistä.

    Itse vanhana kitaristina näen väliilä unia, joissa jännitän konserttia, jonka kappaleita en koskaan ehdi harjoitella. Vielä enemmän jännitän unissani soittotunteja: sitä, etten ole harjoitellut edellisen tunnin jälkeen tai olen unohtanut nuotit tai kitaran kotiin tai että unohdan koko soittotunnin. Oikeassa elämässä sain tutkinnoista ja esiintymisistä kiitosta mutta soittotunnit olivat piinaavia. Kärsin siis traumaattisista muistoista.

    Unistasi voinee päätellä, että valmentajasi ovat olleet lempeitä. Ehkä ne voivat olla metaforisia kuvia myös muusta elämästäsi. Ja ehkä ne voivat tosiaan kuvastaa myös täyttymättämiä toiveita.

    Mutta ehkä on myös vähän surullista ja turhaa jäädä haikailemaan sitä, mitä ei voi enää saavuttaa. Sitä paitsi epäilen Galeanon sanoja; kyllähän missä tahansa luovassa prosessissa voi tuntea samaa onnistumisen iloa, elämän hurmaa. Luin juuri Claes Anderssonin kirjasta Luova mieli, kuinka kirjoittaminen tuo hänelle suurta tyydytystä. Ja hän on myös pelannut futista, musisoinut, hoitanut ihmisiä ja politikoinut ja ennen kaikkea tuonut paljon ajatuksia suomalaiseen keskusteluun.

    Toisaalta tuollaisista unista herääminen pitää ihmisen nöyränä – nöyryys onkin mielestäni nykyään aivan liian vähän arvostettu hyve.

    Kiitos blogista, Tomi!

  4. Tomi Lounio sanoo:

    Hei kiitokset kommenteista!

    Otto&Jussi:
    Voisimmeko perustaa jonkun viikoittain tapaavan vertaistukiryhmän? AFU = Anonyymit futisuneksijat ???

    Martza:
    Olet varmasti oikeassa – minkä tahansa toiminnan suhteen ihminen laittaa sydämensä peliin, lienee sen pääsyä alitajuntaan mahdotonta tukkia.

    Hassua, että mainitsit juuri kitaransoiton.
    Soittelin toissailtana sormenpäät känsillä Suomi-rockin klassikoita (vaikken yhtään osaa), ja
    unessa soitin hämyisen klubin nurkassa katkoen kaikki kielet yksi toisensa jälkeen.
    Olin aidosti ihmeissäni, kun aamulla kielet olivatkin ehjät.

    Ja vielä: nöyryys on ehdottomasti hyve, mutta jos mietitään kotimaisia futaajiamme, niin aika usein sitä on ammennettu vähän turhankin isolla kauhalla 😉

  5. Martza sanoo:

    Joo, oikeasti en osaa analysoida näitä unia ollenkaan. Useimmiten näen juuri tuollaisia Jussin tapaisia epäonnistumisen unia, joten siksi onkin hauskaa, että futisunissasi olet sankari – nauti siitä!

    Musiikki on varmasti enemmän terapiaa, itseilmaisua ja jotain muuta kuin jalkapallo, jossa tuntuu niin helposti olevan mukana muille (vai ennnen kaikkea itselle?) näyttämisen halu.

    Suomalaisesta futiksesta en osaa sanoa muuta kuin että naisten viimekesäiset EM-futiskisat avasivat näin naisnäkökulmasta katsottuna suomalaiseen jalkapalloon aivan uuden näköalan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: