Martin Rooney ja mentaalinen valmennus

22.4.2011

HENRI AALTO

Vartin sovitusta aikataulusta myöhässä paikalle astelee skarpin ja sporttisen oloinen kaveri kahden taustahenkilönsä kanssa. Lyhyiden alkuspiikkien jälkeen hän pääsee puheenvuoroon. Kämmenet hakeutuvat yhteen aloittaen määrätietoisen hieromisen pikkupoikamaisen innon ilmestyessä päättäväisyydestä kiiluviin silmiin. Mies edessämme on Martin Rooney, fyysisen ja mentaalisen valmennuksen huippu-osaaja ison meren takaa Yhdysvalloista, joka on paikalla tehdäkseen meistä edes hitusen itsevarmempia ja henkisesti vahvempia pelaajia.

Lue lisää…


El Clásico kertaa 4- Jalkapallo on maailman tärkein turha asia

15.4.2011

Kevättä rinnassa alkaa olla kulunut lausahdus, mutta tälle keväälle osuva. Keväällä tarkoitetaan tässä kirjoituksessa, joko Real Madridin kuninkaallista vaakunaa tai FC Barcelonan katalaaniväreille luotua tunnusta. Nämä seurasymbolit ovat vastakkain seuraavien viikkojen aikana neljä kertaa. Luvassa on syyttäviä sormia, jumalaisia suorituksia, kyynelehtiviä kannattajia ja toisen osapuolen valmentajan ristiinauliminen. Tämä 18 päivän ajanjakso on enemmän sota kuin yksi taistelu sodan keskellä. Tämä on sota Kuninkaallisen Madridin ja liittolaisten välillä (FC Barcelona ja UEFA). Lue lisää…


Futsaltietous kaukana Suomesta

13.4.2011

PANU AUTIO

Edellisessä tekstissäni käsittelin Suomifutsalin nykytilaa maajoukkueen ja kotimaisen liigan näkökulmasta. Esille nousi myös ongelma lajitietämyksen ja pätevien valmentajien puutteesta. Futsal on Suomessa suhteellisen nuori laji, mistä johtuen lajikulttuuri ja -tietämys on vielä monin paikoin hyvin ohutta. Monissa joukkueissa peliä opetellaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Jopa maamme huippujoukkueissa taktiikoita on luotu lähinnä kokeilemalla ja keskustelemalla, vailla sen suurempia esikuvia tai esimerkkejä. Suomalaisessa futsalissa ei olla osattu ottaa riittävästi oppia ulkomailta maista, joissa lajitietämyksessä ollaan valovuosia Suomea edellä. Lue lisää…


Mixu ja Erkka

9.4.2011

VESA SALMINEN

Mixu Paatelaisen valinta maajoukkueen perämiseen oli mainio, olosuhteisiin nähden luultavasti paras mahdollinen. Mixu voi onnistuessaan parsia kokoon maajoukkueen nuorten pelaajien itseluottamusta, rakentaa vahvempaa pelillistä identiteettiä maajoukkueelle ja sitä kautta pohjaa tuleville karsinnoille. Pitkä sopimus antaa viitteitä siitä, että Palloliitossakin on ymmärretty tilanne hyvin: vaikka tähtäimessä onkin laajennetut EM2016-kisat, pitää suomifutista kehittää paljon pidemmässä syklissä.

Suuressa kuvassa Mixun merkitys onkin hyvin rajallinen ja sen vuoksi kirjoitan seuraavaksi jostain ihan muusta – Erkka V. Lehtolan tämän päivän (9.4.2011) Hesarissa ilmestyneen kolumnin innoittamana.

Lehtola, tuttavallisemmin Erkka, kirjoittaa: ”Mixu Paatelaisen kiinnitys Huuhkaja-lauman johtajaksi on tärkeä pala suomalaista futista. Ratkaisevinta on kuitenkin päivittäinen työ seuroissa”.

En voisi olla Erkan kanssa enempää samaa mieltä. Suomifutiksen tulevaisuuden kannalta Mixun kokoonpanovalintoja paljon tärkeämpää on se, mitä tämän – ja seuraavan noin 520 – viikon aikana tehdään tuhansissa suomalaisissa junnujoukkueissa ympäri maan. Silti siitä ei kuitenkaan keskustella juuri lainkaan, vaan muka-keskustelua hallitsee Lauri Dalla Vallen passi tai Hetemaj’n veljesten pleikkarinpeluu Italiassa. Pallonkaikkeuden supervaihtopelaaja Joel Aaltonen kirjoitti tammikuussa mainion jutun liittyen tähän kysymykseen futisjournalismin tasosta.

Erkka ansaitseekin erityismaininnan siitä, että hän on – ainoana Suomessa – tuonut junnufutisnäkökulmaa myös valtamedian palstoille. Erkan, omaan kenttätyöhön perustuvissa, kolumneissa hyvää on myös se, niissä on konkreettisia visioita suomalaisen junnufutiksen kehittämisestä. Usein ne visiot herättävät voimakasta vastustusta Kaikki Pelaa -fanaatikoilta. Sekin laskettakoon meriitiksi, sillä radikaaleja muutoksia tarvitaan, jos Suomi haluaa pysyä mukana futiksen kehityksen kelkassa.

Tämänpäiväisessä jutussaan Erkka visioi ”Sveitsin mallin” toteuttamista myös Suomessa. Mallin pohjana Sveitsissä oli huippufutiksen ja ruohonjuuritason puuhastelun erottaminen toisistaan ja alueellisten valmennuskeskusten luominen. Seurojen oli keskityttävä joko huippufutikseen tai ruohonjuuritason toimintaan. Rahaa pumpattiin huippufutikseen keskittyviin seuroihin, jotka velvoitettiin yhteistyöhön pienempien seurojen kanssa. Kuten Erkka toteaa, on tämän tyyppinen yhteistyö Suomessa hysteerisen vastustuksen kohteena.  Harrastetasolla pelaavat kyläseurat pitävät kynsin ja hampain kiinni superjunnuistaan ja toisaalta suurissa seuroissa katsotaan usein pienempiä kyläseuroja nenänvartta pitkin.

Myös Suomessa pitäisi tehdä valinta siitä, pirskotellaanko seuratukia joka niemeen ja notkoon vai keskitetäänkö niitä harvoille ja valituille tähtitehtaille. Ensimmäinen niemi- ja notko -malli on varmasti demokraattisempi ja sinänsä kannatettava, mutta uskon Erkan tavoin vahvasti siihen, että jälkimmäinen malli – parhaiden resurssien keskittäminen lahjakkaimmille (à la Ajax, Guy Roux ja kumppanit) – veisi Suomen nopeammin arvokisoihin.

Mutta ollaanko Suomessa valmiita hyppäämään näin kilpaurheiluvetoisiin vankkureihin? Vai pysytelläänkö nykymallissa, jossa kaikki pääsee pelaamaan, mutta tie maailman huipulle edellyttää toimimista suomalaisen yhteiskunnan normien vastaisesti – esimerkiksi itäeurooppalaisia valmennusoppeja noudattaen?

Liitto on tehnyt oman päätöksensä asiasta hissun kissun, mutta sen ”toteutus edellyttää merkittävää muutosta koko suomalaisen jalkapallokulttuurin orientoitumisessa. Se haastaa muutokseen niin valmentajakoulutuksen, päivittäisen seuratoimintakulttuurin, kotien ja koulujen välisen yhteistyön kuin toimintatavat ja rakenteetkin.”

Nyt kun Hetemaj-kortti on pelattu ja uusi päävalmentajakin valittu, niin pitäisikö siis keskustella siitä, miten tämä muutos saadaan aikaan? Vai halutaanko sitä todella?

Loppuun vielä vaalimainos: http://osa-aikaehdokkaat.blogspot.com


OSA 2. Ulos kaapista: Anton Hysén

30.3.2011

TANELI HEINONEN

Ruotsin 2 divisioonassa pelaavan göteborgilaisseura Utsiktens BK:n Anton Hysén on ensimmäinen ruotsalainen huippujalkapalloilija, joka on avoimesti kertonut olevansa homo. Seuraava pohjaa paljolti ruotsalaisen mediakentän kruununjalokiven Offsiden artikkeliin, jossa Anton Hysén kysyy ”Var fan är alla andra?” Pallonkaikkeuden Ruotsin toimitus pohtii ja reflektoi asian äärellä.

Kasiluokalla ajauduin kiivaaseen väittelyyn biologian opettajani kanssa, siitä kuka on Liverpoolin kaikkien aikojen skandinaavitoppari. Sain kovan oppitunnin. Seurasi luokasta poistamisia ja osumia taulusienestä, eräs auto sai muutamia lumipalloja kylkeensä. Lahden tälle puolelle muutettuani olen ymmärtänyt opettajan järeähkön jätkämäisillä otteillaan tavoitteleman metatason: Glenn Hysén on karski jalkapallolegenda. Juuri sellainen perinteinen pukukoppien äijä, joka heittää hurttia herjaa kuten vain 80-luvun valioliigapelaajalle sopii. Hysén on myös huhujen mukaan heittänyt seinään vaimoaan vikitelleen miehen ja vuonna 2001 häntä syytettiin homofobiasta, kun Frankfurtin lentokentän vessassa kourimaan alkanut ennalta tuntematon mies sai maistaa göteborgilaisnyrkkiä.

Kuusi vuotta myöhemmin Glenn Hysénin nimi Pride-juhlan pääpuhujana herätti närää ja sitä pidettiin ennakkoon provokaationa. Hysén kertoi oman versionsa Frankfurtin tapahtumista ja puhui homofobiasta urheilussa. Esimerkinomaisesti hän mainitsi, ettei 16-vuotiaan jalkapalloilijapojan ole helppo tulla ulos kaapista ja kertoa olevansa homo. Pukukopin rajujen herjan heittäjien edessä on pelottavaa paljastaa seksuaali-identiteettinsä, jos se ei sovi yhteiseen linjaan.

16-vuotias Anton Hysén pelkäsi. Ennen kuin hän kertoi isälleen, hän soitti parhaalle kaverilleen ja varmisti voivansa tulla tarvittaessa yöksi. Hän pelkäsi epäonnistuvansa isänsä silmissä. Epäonnistumisen pelko on yksi urheilijan pahimmista vihollisista. Usein se iskostetaan ulkopuolelta. Itse pelkäsin neuvostoliittolaisen valmentajani raivonpurkauksia F-junnuissa siinä määrin, että saatuani kehut raivokkaasta liukutaklauksesta neppasin pallon vain suoraan sivurajasta ulos välttääkseni mahdollisesta surkeasta avauksesta tulevan kirosanojen höystämän huutomyrskyn. Pelko estää urheilijaa kehittymästä. Pelko estää onnistumasta.

Anton Hysénin pelko osoittautui turhaksi. Perheen tuki on aina ollut hänen takanaan ja Offsiden haastattelussa Glenn Hysén on äärimmäisen ylpeä pojastaan, joka uskaltaa puhua asiasta nyt avoimesti. Ei Anton ole aiemmin homouttaan erityisesti piilotellut, mutta ei ole myöskään tuntunut luontevalta huutaa pukukopissa ”Hei kaikki! Kai tiedätte, että olen homo!”. Läheisemmät joukkuekaverit ovat kyllä tienneet ja nyt Offsiden jutun jälkeen tietää koko Ruotsi. Kysymykseen, miksi juuri nyt, Anton vastasi vain, ettei kukaan toimittaja ollut aikaisemmin kysynyt. Lisäksi hän halusi herättää keskustelua siitä, missä kaikki muut ovat ja miksi. Tilastojen mukaan Ruotsissa pitäisi olla noin 10 000-20 000 aktiivista homojalkapalloilijaa, jos käytetään laskukaavaa, jonka mukaan homoja on väestöstä noin 5-10 %.

Eivätkö pojista tykkäävät pojat jostain syystä yksinkertaisesti välitä pallon potkimisesta? En oikein usko biologiseen syy-seuraussuhteeseen. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että lajikulttuurissa on sellaisia tekijöitä, jotka joko ajavat homoseksuaalisia miehiä pois lajin parista tai pitämään homoseksuaalisuutensa salassa jalkapallomaailmassa. Joukkue on ryhmä, jossa hyvä yhteistyö ja yhteishenki ovat äärimmäisen tärkeitä. Pahimmassa tapauksessa hyvä koheesio voi kuitenkin johtaa myös siihen, että mielipiteet ovat jyrkkiä ja poikkeavuuksia suvaitaan huonosti. Perinteinen käsitys miesjalkapalloilijasta on melko stereotyyppinen: naistenmies, joka lauantain pelin jälkeen suuntaa pubiin tai vähän ammattimaisella tasolla kotiinsa pleikkarin ääreen. Odotukset urheilijan muottiin sopimisesta voivat olla hyvinkin jyrkkiä. Urheilu ei tosiaankaan aina ole niin suvaitsevaista kuin Olympiakomitean juhlapuheissa. Useimmiten vallankahvassa ovat vanhan liiton jyrät, joiden asenteet saattavat olla hyvinkin nuutuneita. Marcelo Lippi latasi Italian maajoukkuevalmentajana ollessaan, ettei todellakaan kävisi päinsä, että hänen joukkueessaan olisi homoseksuaalinen pelaaja.

Anton Hysénin tapauksesta on uutisoitu vuolaasti. Itse näen tämän merkittäväksi ennen kaikkea siksi, että se laajentaa käsitystä, siitä minkälainen jalkapalloilija voi olla. Jos aikuiset miesjalkapalloilijat uskaltavat Hysénin esimerkin myötä tulla kaapista ulos, se on tietysti loistavaa, mutta niin jalkapallon kuin yhteiskunnankin tulevaisuuden kannalta vielä tärkeämpää on se, että nuoret seksuaali-identiteettinsä löytäneet pelaajat uskaltaisivat ja voisivat pysyä lajissa mukana omina itsenään. Toimittajien huomion kohteeksi päätynyt Anton Hysén toivoo, että ihmiset ymmärtäisivät, ettei hän tullut ulos huomion takia. Hän haluaa vain näyttää, ettei homoudella ole jalkapallon pelaamisen kanssa mitään tekemistä. Jalkapallossa ei ole mitään merkitystä, rakastutko kentän ulkopuolella miehiin vai naisiin. Parhaimmassa tapauksessa esimerkki ravistelee kategorisia käsityksiä. Jalkapalloilija voi olla homo­  ja – ennen kaikkea – homo voi olla jalkapalloilija. Hysén sanoo, että kaikki eivät välttämättä halua homoa joukkueeseensa, mutta hän ei murehdi siitä, koska ei voi vaikuttaa siihen. Kauden aikana kuuluvista mahdollisista pilkkahuudoista hän ei välitä, vaan uskoo vain saavansa lisää energiaa. ”Om någon ropar jävla bög så, ja, vadå, jag är ju det.”


HOMOJA KOPISSA – eli modernin jalkapallon vaietuin salaisuus, osa 1.

28.3.2011

TOMI LOUNIO

Pallonkaikkeus aloittaa lyhyen juttusarjan, jossa pohditaan seksuaali-identiteetin ja jalkapalloilun välistä suhdetta.

Scorpionsin pateettinen pehmoheviballadi ”Wind of Change” oli erään kirkkonummelaisen ala-asteen limudiskojen
kestovalinta illan viimeiseksi hitaaksi. Saksalaisrokkarit tunnelmoivat taustalla, kun Veikkolan Veikkojen
kymmenenvuotiaat fudisjannut sopivat jumppasalin hämyisessä kulmassa tanssitusvuoroista rehvakkain sanakääntein. Ryhmän sisäinen hierarkia saneli oman varausnumeron suuruuden, eikä järjestelmää ollut helppo kiertää.

Oman vuoron koittaessa joka jannu hiippaili tärisevin askelin ja hikoavin kämmenin oman draftauksensa  luo ja mumisi epämääräisen kysymyksentapaisen. Useimmiten tuloksena oli jäätävät pakit, jonka jälkeen alkoi vielä menomatkaakin tuskallisempi ”walk of shame” salin halki. Lyhyen manailun ja ehkä suruun juodun jaffalasillisen jälkeen draftitilaisuus käynnistyi uudestaan, aiempaakin kiihkeämpänä. Yleensä jokainen ehti kuitenkin ennen illan päättymistä (tai mutsin kanssa sovittua kotiintuloaikaa) löytää ainakin yhden tanssitettavan pikkuprinsessan.

Ja Wind of Change soi:

”The world closing in
Did you ever think
That we could be so close, like brothers
The future’s in the air
I can feel it everywhere
Blowing with the wind of change”

Biisi on nyky-ymmärrykseni mukaan tulevaisuudenuskoa uhkuva tuokiokuva kommunistisen järjestelmän kaatumisen ajoilta, ja lisäksi aikamoista sontaa jos nyt musiikillisista ansioista puhutaan. Kukaan meistä ei ala-asteella tajunnut biisin sanomasta mitään, mutta näin jälkikäteen ajatellen se sopii taustaksi tuollaiseen säännönmukaista solidaarisuutta kuvaavaan tilanteeseen. Me olimme kuin veljiä, hyvässä ja pahassa. Sellaista keskinäistä luottamusta ei helposti nykymies koe muualla kuin urheilujoukkueessa.

Mutta esi-puberteettisessa jätkäporukassa voi olla tasaveroinen jäsen vain, jos ymmärtää ryhmän hierarkian, koodiston ja säännöt. Jos joku ei niistä piitannut, hänen koettiin halveksivan koko porukkaa. Sellaisesta sai aika herkästi nekkuunsa. Tästä kirjoittamattomien (siis pyhien) sääntöjen kunnioittamisesta Urheilulehden Petteri Sihvonen ja loputtoman monet muut hokijanarit jauhavat, kun ulkopuoliset ”kukkahattutädit” haluaisivat siistiä (kunnia-)väkivaltaa jääkiekosta, sen laajempiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin vedoten.

Becks toi muodin futikseen

Perinteiset äijälajit, kuten jääkiekko ja nyrkkeily, ovat tästä räikeimpiä esimerkkejä, mutta myös fudiksen piirissä vaaditaan tiettyjen käyttäytymismallien omaksumista, myös kentän ulkopuolella. Vaikka David Beckham, Cristiano Ronaldo ja muut metroseksuaaleiksi kutsutut tyyliniekat ovat tuoneet huippufudikseen uudenlaista väriä ja fäshöniä, ei normeista poikkeamista tai varsinkaan seksuaali-identiteettiin liittyvää erilaisuutta vieläkään sallita. Maskuliinisuus ymmärretään hyvin traditionaalisella, metsäläisellä tavalla, jonka normit ovat Ronald F. Levantin (1995) analyysin mukaan:

a) feminiinisiksi ymmärrettyjen tapojen piilottaminen,

b) rajoitettu tunteellisuus,

c) läheisyydestä irroitettu seksi,

d) saavutusten ja statuksen tavoittelu,

e) itsenäisyys,

f) voima ja aggressio ja

g) homofobia.

Olen usein miettinyt, mitä olisi seurannut, jos Veikkolan limudiskossa veskarimme Niilo olisikin pyytänyt väkivahvaa keskushyökkääjä-Harria tanssimaan? Miten Ve-Ve:n junnujoukkue olisi reagoinut, jos joku meistä olisi kertonut olevansa homo? Olen itse asiassa miettinyt samaa jokaisen niin juniori- kuin aikuistasolla edustamani joukkueen suhteen, vaikka omakohtaista panosta ei nyt tässä suhteessa olekaan pelissä.

Karkean päässälaskun perusteella minulla on 19-vuotisen jalkapallourani aikana ollut noin 400 joukkuetoveria. Kun Wikipedia kertoo, että tutkijoiden mukaan noin 2-13 prosenttia länsimaiden miesväestöstä on homoja, olisi miehiin suuntautuneiden pelikaverien määrä jotain kahdeksan ja viidenkymmenkahden väliltä.

Ajoittain kiertäneistä huhuista huolimatta en tunne yhtään satavarmasti homoa futaajaa, eikä kukaan heistä ei ole tullut kaapista. Miksi ei? Muuten kaveripiirini on varsin monenkirjava, ja sateenkaaren  kaikki värit taitavat olla edustettuina. Mutta mitkä syyt pakottavat suomalaisen futaajamiehen salaamaan seksuaalisuutensa?

Scorpionsin nahkahousuisten hevimiesten sanoja mukaillen muutoksen tuulet puhaltavat Euroopassa. Myös suomalainen yhteiskunta on muuttunut nopeasti aiempaa avarakatseisemmaksi, ja esimerkiksi kristillisen Nuotta-mediapajan homovastainen Älä alistu -kampanja herätti laajaa paheksuntaa jopa kirkon sisällä. Jopa Yhdysvaltain armeija luopui ”Don’t Ask, Don’t Tell” -säännöstään Obaman johdolla ja toivottaa kaikki tervetulleiksi suuntautumisesta riippumatta. Olisiko siis jo korkea aika tuulettaa myös fudispiirien luutuneita asenteita, jotta väkinäinen salailu saataisiin loppumaan?

Vierailin viikonloppuna kalliolaisessa kuppilassa, jonka käymälän seinään oli kirjoitettu: ”Ei voi olla homomies, ellei ole mies.” Voisiko 2010-luvun Suomi-futis kenties uudistaa mieskäsitystään vessakirjoituksen opein?


Suomalainen jalkapallo – höpinää joka päivä

24.3.2011

JUSSI LEPPALAHTI

Pallonkaikkeuden supervaihtomies Kynä Leppälahti on palannut Torinossa viettämänsä tovin jälkeen takaisin Stadiin ja paikallisen futiksen pariin HIFK:n verkkareihin.  Kotiinpaluu ei ole sujunut täysin ongelmitta ja miehen rakas intohimon kohde onkin aiheuttanut jo paljon päänvaivaa. Täman kertaisessa tekstissään Kynä purkaa tunteitaan ja turhautumistaan Suomifutiksen haasteiden keskellä.  

Pari kuukautta takaperin tein hullun teon. Se oli juuri ennen Suomeen paluutani. Yritin muistuttaa itseäni ja lukijoita suomalaisen jalkapallon positiivisista puolista. Nyt, kuukauden Suomessa taas oltuani ja hirveän työmäärän paiskineena, olen täydellisen vakuuttunut, että emme ole Euroopan Top-20:ssä 2020 tällä menolla. Siihen tarvitaan paljon enemmän. Siihen tarvitaan täydellistä ajattelutavan muutosta. Siihen tarvitaan uusia ihmisiä. Siihen tarvitaan ennen kaikkea intohimoa. Jos joku löytää tästä tekstistä intohimoa, lupaan tarjota oluen. Kauden jälkeen.

Viesti liikuntaviraston sivuilla on selvä:hakemus sisään ja kenttävuorot käsitellään, jonka jälkeen kenttävuorot jaetaan seurojen käyttöön. Hakemuksen väsäämme seuran valmennuspäällikön kanssa intoa puhkuen, vaihtoehdot ovat selvät. Haluamme ’Brakulle’, koska siellä pelaa edustusjoukkueemme myös kauden sarjapelit. Olisi seuran yhteisen hengen ja identiteetin vahvistamisen kannalta hienoa järjestää seuramme kesäleirit samalla areenalla. Tämä helpottaisi myös logistiikkaa valtavasti. Kakkosvaihtoehto on sitten ’Bollis’. Haluamme kehittää toimintaamme, haluamme tehdä.

Menee viikko, menee toinen. On jo maaliskuu. Soitan liikuntavirastoon, sillä haluan kentän selväksi, jotta markkinointi saadaan käyntiin. Tässä vaiheessa olen jo valmistellut markkinointisuunnitelman, sekä ensimmäiset mainosvideot kesäleiristä on netissä. Vastaus liikuntavirastossa on jaarittelevan mitäänsanomaton. Seuraavalla viikolla tulevat päätökset vuorojenjaosta. Tässä maassa on hyvin vaikeaa tehdä jotakin jalkapallon eteen, kun aina joku yrittää jarruttaa.

Tässä vaiheessa mainittakoon, että järjestäisimme oitis leirin seuramme omalla kentällä, mutta sellaista ei tälle seitsemän Suomen mestaruuden seuralle ole mistään herunut. Näin on siis toivottava liikuntavirastolta tukea. Sitä ei heru. Menee edellisestä puhelinsoitosta kaksi viikkoa ja mitään ei ole kuulunut. Tässä vaiheessa olen jo saanut puheluita vanhemmilta, jotka ihan oikeasti haluaisivat lisätietoa leiristä. Niin haluaisin minäkin. Leirin sijainnista riippu moni käytännön asia, joita olisi nyt jo ollut pakko alkaa organisoimaan. Soitan uudestaan liikuntavirastoon. Tilanne on edelleen epäselvä. Brakun oli varannut Stadi Cup, mutta he peruuttivat varauksen, joten nyt liikuntavirasto voi kuulemma jakaa vuorot seuroille. Tiedon he lähettävät ”ensi viikon alussa”. Luonnollisesti näistä samoista kentistä ja viikoista taistelevat keskustan muutkin seurat, joten hyvin epätodennäköistä on, että saamme toivomamme vuorot käyttöömme kaikille viikoille.

Edellinen tarina liikuntaviraston sähläämisestä vain vahvistaa sitä mielikuvaa, että niille, jotka tässä maassa ovat kriittisiä ja haluavat tehdä jalkapallon eteen asioita, näytetään vain persettä tai keskisormea. Tai ensi viikkoa. Onko todellakin niin, ettei mikään tai kukaan voi järjestää liikuntaviraston toiminnassa muutosta, jolla saataisiin kyseinen virasto dynaamisemmaksi ja intohimoisemmaksi jalkapalloa kohtaan? Ymmärrän maailmassa olevan muitakin urheilulajeja. On kuitenkin tajuttava, ettemme voi jalkapallokansana kehittyä ja kasvattaa taiturimaisia pelaajia liikuntaviraston jarruttaessa seurojen ja niiden tekijöiden kenttätyötä. Asenteen pitäisi olla mallia:”Jos haluatte kentän, niin me järjestämme sen teille, heti!” Nyt se on enemmänkin mallia:”Ai, taas yksi hakemus käsiteltäväksi ja lisähommia. No, ensi viikon alkuun menee.”

Kerron toisen minitarinan suomifutiksesta. Seuraan aktiivisesti Yle:n Mestareiden Liigan lähetyksiä. Viimeisen lähetyksen seuraaminen oli sellaista shokkihoitoa, että lopetan lähetysten seuraamisen tähän Bayern Munchen-Inter-otteluun. Lähetys alkaa kymmenen minuuttia ennen ottelua, itse olen jo hekumoinut ystävieni kanssa jalkapallosta toista tuntia. Kymmeneen minuuttin ei paljon syväanalyysiä mahdu, ehkä puoliajalla mennään asiaan, ajattelen. Ja tarkoitan nyt syvälle menevää analyysiä joukkuen heikoista kohdista, sekä Interin uudehkon valmentajan Leonardon kykenemättömyydestä organisoida joukkueensa puolustuspeliä ja tämän vaikutuksia ottelun kulkuun. Käydään ehkä läpi viime kauden taktisia ja mentaalisia menestystekijöitä ja verrataan niitä tämän kauden Interiin. Ehkä puoliajalla analysoidaan tarkkaan joukkueiden pallonhallinnan jakautumista keskikentällä ja löydetään syitä kenttäryhmityksestä tai Bayernin laitapelaamisesta.

Ei. Puoliajalla suurimman huomion saa ”jokuperhanan” FC Odense, FC Kööpenhamina ja sen mahdollisuudet menestyä tulevaisuudessa Mestareiden Liigassa. Tämä on intohimon puutetta ja epäolennaisiin asioihin keskittymistä. Keskiössä tulisi olla peli ja sen analysoiminen, onhan heillä siellä herranjumala varmasti Suomen pähein fläppitaulukin! Itse otan vastaan lahjoituksen kyseisen fläpin, seurani toimistossa on varmasti enemmän käyttöä sille, kuin Ylen Mestareiden Liiga-studiossa. Helsingin keskustassa sijaitsevan opiskelijaravintolan työntekijälläkin on enemmän tekemisen meininkiä pastakastikkeen jakamisessa kuin suomalaisen jalkapallon johtohahmoilla ja johtavan televisioyhtiön urheilusta päättävillä tahoilla. Onneksi internetissä voi lukea ulkomaisten sanomalehtien analyysit pelistä seuraavana päivänä.

Samaan aikaan Sonera-stadionin päädyssä maamme jalkapallon kattotoimistolla pitää kiirettä. He tekevät linjauksia junioripelaajiemme profiilista, millaisia pelaajia Suomen maajoukkueessa pelaa kymmenen vuoden päästä? Nämä linjaukset ja ajatukset kootaan lajiraportteihin ja nämä linjaukset tulisi selkeyttää ja istuttaa maan jalkapallon kenttätyöntekijöille, eli juniorivalmentajille. Mitään muuta konkretiaa ei allekirjoittanut ole vielä havainnut, kuin netistä printattavan kieltämättä ansiokkaan teoreettisen kuvauksen lajista ja tulevaisuuden jalkapalloilijoista.

Raportista puuttuu muutama ihan pieni yksityiskohta ja konkretiaa. Ensiksikin, paperille voin minäkin tältä istumalta piirrellä vaikka minkälaisia kuvioita ja profiileja, mutta yhtään pelaajaa se ei kasvata. Fokuksen siirtäminen ruutupaperilta ja neuvottelupyödästä niihin tekijöihin, jotka ihan oikeasti haluavat tehdä kentällä töitä, on äärimmäisen tärkeää. Ja niitä tekijöitä on paljon. Niitä tekijöitä tapaan joka päivä Helsingin Pallokentällä, niitä tekijöitä tulisi siirtää oikeisiin rooleihin ja niitä tekijöitä tulisi arvostaa. Milloin edustamani seuran 02-joukkueen valmentajalta on Palloliiton virkamies kysynyt, että:”uskotko oikeasti ajatuksiimme ja näkisitkö joukkueesi pelaavan linjaustemme mukaisesti ja jos et niin mitä kehitysehdotuksia antaisit meille?” Vastaan: ei ole kysytty. Uskonko minä näkeväni Ilkka Mäkelän, herra Laurikaisen tai Petri Jakosen kysyvän? En.

Toiseksi. Miten ihmeessä Suomessa voi tehdä yhtäkään jalkapalloilijaa, kun ei ole kenttiä, missä harjoitella? Helsingin kenttätilanteesta kertoo paljon seuraava esimerkki. HIFK seurana vihaa kilpailijaansa HJK:ta enemmän kuin mitään. Ja niin pitääkin olla. Mutta, HIFK:n juniori- ja edustusjoukkueet harjoittelevat HJK:n omistamalla kentällä. Koska ei ole vaihtoehtoja. Pystytkö kuvittelemaan AIK:n harjoittelevan Djurgårdenin kotikentällä? En minäkään.

Seitsemän kuukautta sitten, ennen lähtöpäivääni, olin seurannut tiiviisti espoolaisen FC Hongan juniorijaoksen toimintaa. Kaikki näytti hyvältä: uusi valmennuspäällikkö, riittävästi positiivista hulluutta akatemian kehittämiseen ja vahvan identiteetin omaavat edustus- ja reservijoukkue. Voisiko enempää Palloliiton linjausten mukaisesti seura kehittää toimintaansa? Talven aikana saan kuitenkin surullisen uutisen. Seuran ehkä lahjakkain juniorijoukkue, Nike Premier Cupiin valmistautuva alle 15-vuotiaiden joukkue, on eronnut akatemiatoiminnasta ry:n puolelle. En ota tässä kantaa ratkaisun hyvyyteen. Mielestäni on erittäin hälyyttävää, että maamme yhdellä suurimmista seuroista ja keulakuvista on junioripuolella ikään kuin kaksi seuraa. Jotka eivät edes tee yhteistyötä. Kuka jarruttaa ja ketä? Näihin asioihin Palloliiton pitäisi ehdottomasti puuttua ja luoda konkreettiset linjat ja toimenpiteet, jotta kaikki tieto, taito ja osaaminen saataisi kyseisessäkin seurassa puhaltamaan yhteen hiileen. Jos se vaatii rajuja toimenpiteitä, ne pitää tehdä. Nähtäväksi jää, löytyykö liitoltamme rohkeutta kääriä näissäkään asioissa hihoja. Koska tuntien suomalaisten jalkapalloseurojen tekijöitä, tämä ei varmasti jää viimeiseksi erimielisyydeksi suomalaisen jalkapalloseuran sisällä seuran toimintatavoista.

Viime viikkojen tapaus AC Oulu on tapaus erikseen, ikään kuin kirsikka suomifutiksen kakun päälle. En puhu tässä yhteydessä asian taloudellisesta puolesta, koska siihen en ole perehtynyt. Mietin vain periaatteellisella tasolla muita Ykkösen seuroja. Muut Ykkösen seurat ovat varmasti varanneet kentät ja tehneet muitakin ottelujärjestelyjä kyseisille pelipäiville ja olleet yhteistyökumppaneiden kanssa yhteydessä kyseisistä pelipäivistä. Nyt, kuukausi ennen sarjan alkua, sarjaan saatetaan liittää yksi joukkue lisää. Mitä se saa aikaan, on otteluohjelman uudistaminen. Näin kaikki kyseisten pelipäivien eteen tehty työ valuu hukkaan ja monen seuran on aloitettava kotipelien järjestelyt uusille päiville ikään kuin nollasta. Ja lähetettävä lisää hakemuksia liikuntavirastolle. Ja vaikkei liitettäisi, kaikki tämä höpinä vie mielenkiintoa pois ytimestä, eli itse sarjasta, pelistä ja ennakkoasetelmista peleihin lähdettäessä.

Suomalaisesta jalkapallosta ja kaikesta sen ympärillä puuttuu intohimo. Intohimoa eivät yhtään lisää Palloliiton satasivuiset raportit. Intohimoa lisäävät ihmiset ja niiden kohtaamiset. Intohimoa lisää konkreettisuus ja tekeminen. Se, mikä jokaisesta maailman suuresta jalkapallokansasta löytyy taustalta, on intohimo. Intohimo lajia kohtaan. Jos maamme jalkapallon suunnannäyttäjillä ei sitä ole, neuvon vaihtamaan ammattia. On täysin naurettavaa vain jakaa viraston lämpimistä intohimoisille faneille sakkoja, kun juuri intohimo ja tekemisen meininki on sitä, mitä tarvitsemme. Emme tarvitse jaarittelua, ja nyt on jo teoreettiset raportitkin laadittu. Nyt tarvitsemme tekoja ja intohimoa.

Tästä intohimon puutteesta huolimatta tämä soturi jatkaa suomifutiksen tekoa ja suuntaa taas illalla Bollikselle tekemään pelaajia ja rakentamaan joukkueelleen selkeää pelitapaa ja identiteettiä. Jos se ei onnistu, niin ainakin valmentajan hulluuden ja intohimon tarttuessa suomifutis saa taas 20 uutta tekijää. Ehkä heidän vartuttuaan liitolla on heille jotain konkreettista tarjottavaa. Tai he ovat siirtyneet viraston lämpimästä sinne kentälle, sillä virastosta ei suomalaista jalkapalloa kehitetä. Sen tekevät tänäänkin pakkasessa kaikkensa antavat tekijät. Ilman Suomen Palloliiton konkreettista tukea.


%d bloggers like this: