Mixu ja Erkka


VESA SALMINEN

Mixu Paatelaisen valinta maajoukkueen perämiseen oli mainio, olosuhteisiin nähden luultavasti paras mahdollinen. Mixu voi onnistuessaan parsia kokoon maajoukkueen nuorten pelaajien itseluottamusta, rakentaa vahvempaa pelillistä identiteettiä maajoukkueelle ja sitä kautta pohjaa tuleville karsinnoille. Pitkä sopimus antaa viitteitä siitä, että Palloliitossakin on ymmärretty tilanne hyvin: vaikka tähtäimessä onkin laajennetut EM2016-kisat, pitää suomifutista kehittää paljon pidemmässä syklissä.

Suuressa kuvassa Mixun merkitys onkin hyvin rajallinen ja sen vuoksi kirjoitan seuraavaksi jostain ihan muusta – Erkka V. Lehtolan tämän päivän (9.4.2011) Hesarissa ilmestyneen kolumnin innoittamana.

Lehtola, tuttavallisemmin Erkka, kirjoittaa: ”Mixu Paatelaisen kiinnitys Huuhkaja-lauman johtajaksi on tärkeä pala suomalaista futista. Ratkaisevinta on kuitenkin päivittäinen työ seuroissa”.

En voisi olla Erkan kanssa enempää samaa mieltä. Suomifutiksen tulevaisuuden kannalta Mixun kokoonpanovalintoja paljon tärkeämpää on se, mitä tämän – ja seuraavan noin 520 – viikon aikana tehdään tuhansissa suomalaisissa junnujoukkueissa ympäri maan. Silti siitä ei kuitenkaan keskustella juuri lainkaan, vaan muka-keskustelua hallitsee Lauri Dalla Vallen passi tai Hetemaj’n veljesten pleikkarinpeluu Italiassa. Pallonkaikkeuden supervaihtopelaaja Joel Aaltonen kirjoitti tammikuussa mainion jutun liittyen tähän kysymykseen futisjournalismin tasosta.

Erkka ansaitseekin erityismaininnan siitä, että hän on – ainoana Suomessa – tuonut junnufutisnäkökulmaa myös valtamedian palstoille. Erkan, omaan kenttätyöhön perustuvissa, kolumneissa hyvää on myös se, niissä on konkreettisia visioita suomalaisen junnufutiksen kehittämisestä. Usein ne visiot herättävät voimakasta vastustusta Kaikki Pelaa -fanaatikoilta. Sekin laskettakoon meriitiksi, sillä radikaaleja muutoksia tarvitaan, jos Suomi haluaa pysyä mukana futiksen kehityksen kelkassa.

Tämänpäiväisessä jutussaan Erkka visioi ”Sveitsin mallin” toteuttamista myös Suomessa. Mallin pohjana Sveitsissä oli huippufutiksen ja ruohonjuuritason puuhastelun erottaminen toisistaan ja alueellisten valmennuskeskusten luominen. Seurojen oli keskityttävä joko huippufutikseen tai ruohonjuuritason toimintaan. Rahaa pumpattiin huippufutikseen keskittyviin seuroihin, jotka velvoitettiin yhteistyöhön pienempien seurojen kanssa. Kuten Erkka toteaa, on tämän tyyppinen yhteistyö Suomessa hysteerisen vastustuksen kohteena.  Harrastetasolla pelaavat kyläseurat pitävät kynsin ja hampain kiinni superjunnuistaan ja toisaalta suurissa seuroissa katsotaan usein pienempiä kyläseuroja nenänvartta pitkin.

Myös Suomessa pitäisi tehdä valinta siitä, pirskotellaanko seuratukia joka niemeen ja notkoon vai keskitetäänkö niitä harvoille ja valituille tähtitehtaille. Ensimmäinen niemi- ja notko -malli on varmasti demokraattisempi ja sinänsä kannatettava, mutta uskon Erkan tavoin vahvasti siihen, että jälkimmäinen malli – parhaiden resurssien keskittäminen lahjakkaimmille (à la Ajax, Guy Roux ja kumppanit) – veisi Suomen nopeammin arvokisoihin.

Mutta ollaanko Suomessa valmiita hyppäämään näin kilpaurheiluvetoisiin vankkureihin? Vai pysytelläänkö nykymallissa, jossa kaikki pääsee pelaamaan, mutta tie maailman huipulle edellyttää toimimista suomalaisen yhteiskunnan normien vastaisesti – esimerkiksi itäeurooppalaisia valmennusoppeja noudattaen?

Liitto on tehnyt oman päätöksensä asiasta hissun kissun, mutta sen ”toteutus edellyttää merkittävää muutosta koko suomalaisen jalkapallokulttuurin orientoitumisessa. Se haastaa muutokseen niin valmentajakoulutuksen, päivittäisen seuratoimintakulttuurin, kotien ja koulujen välisen yhteistyön kuin toimintatavat ja rakenteetkin.”

Nyt kun Hetemaj-kortti on pelattu ja uusi päävalmentajakin valittu, niin pitäisikö siis keskustella siitä, miten tämä muutos saadaan aikaan? Vai halutaanko sitä todella?

Loppuun vielä vaalimainos: http://osa-aikaehdokkaat.blogspot.com

Advertisements

3 Responses to Mixu ja Erkka

  1. JK sanoo:

    Täysin mutu-pohjalta spekuloin seuraavaa.

    Suomalaisessa jalkapalloyleisössä on aika vahva ristiriita johtuen juuri tuosta nykyisestä ruohonjuuritason painotuksesta. Kun rahaa jaetaan tasaisesti pieniä määriä, johtaa se siihen, että junioriharrastelijoiden määrä on suhteellisen iso. Tämä tarkoittaa sitä, että on paljon ihmisiä, jotka on pelanneet seuroissa futista pitkään, mutta harjoittelun taso ei ole ikinä kehittynyt niin paljoa, että saataisiin niitä huippuja, jotka veisivät meitä arvokisoihin.

    Edelleen Suomessa on suhteellisen iso futisyleisö, joka osaa analysoida peliä ja odottaa maajoukkueelta suorituksia, joihin maajoukkuepelaajat ei taitojensa puolesta pysty, kiitos harjoittelusysteemin.

    Nyt jos systeemiä aletaan muuttaa ja rahaa vedetään pois ruohonjuuritasolta, myös pidempään harrastavien määrä laskee. Tästä seuraa, että myös kriittisen futisyleisön määrä pienenee, mutta maajoukkue mahdollisesti kasvaa ja kehittyy. Äärimmäisessä tapauksessa päästään samanlaiseen tilanteeseen kuin mäkihypyssä tai keihäänheitossa. Harrastajat ja valmentajat on maailman parhaimmistoa, mutta suuri yleisö ei ymmärrä asiantuntijoiden selostuksista tuon taivaallista.

    Tältä pohjalta haluaisin kysyä, onko jalkapallo kuitenkin liian tärkeä asia uhrattavaksi kilpa- ja ennen kaikkea penkkiurheilulle?

    P.S. Jos Sveitsin malliin siirtyminen tarkoittaa huippufutiksen tukemista nykyisen systeemin lisäks, niin tässähän ei ole mitään ongelmaa. Ongelma voi nousta, jos nykyisiä resursseja aletaan keskittämään.

  2. BL sanoo:

    Jälleen yhden turhauttavan junnufutisturnauspäivän viettäneenä on todettava, että Sveitsin mallille löytyy selvä tilaus. Liikaa on välimallin joukkueita, jotka pelaavat ikäluokan edustusjoukkueen statuksella, mutta toiminta on täysin ala-arvoista.

    Tasokkaat, vaatimustasoltaan korkealuokkaiset junnufutisjoukkueet ovat harvassa! Lahjakkaat ja motivoituneet pelaajat turhautuvat puuhastelun keskellä.

  3. Vesa Salminen sanoo:

    Kiitos hyvistä kommenteista!

    Ensin JK:n kommenttiin. Rupesin ihan miettimään, että mitä ne allokoitavat resurssit oikeastaan ovat. Mieleen tuli ainoastaan harjoittelupaikkojen rakentaminen ja niiden jakaminen. Käytännössä siis ainoastaan hyvien kenttävuorojen keskittäminen lahjakkaimmille ja puuhasteluosaston siirtäminen perunapelloille voisi vaikuttaa harrastajamääriin. Käytännössähän näin jo tehdäänkin, mutta kysymys kuuluu, pitäisikö sitä tehdä entistä enemmän?

    Valmentajat toimivat tällä hetkellä suurimmassa osassa seuroista vapaaehtoispohjalla, joten sieltä ei ole mitään ”resursseja siirrettävissä”. Kunnianhimoisimmat valmentajat hakeutuvat kuitenkin kunnianhimoisimpiin seuroihin.

    Jonkinlaisena johtopäätöksenä siis Suomessa kyse on mielestäni enemmänkin asenteesta ja ”arvoista” kuin varsinaisesti resurssien jakamisesta. Minkä ikäisenä ns. edaritoiminta pitäisi aloittaa ja kuinka kunnianhimoista harjoittelun halutaan olevan?

    Joissakin kunnissa kunta voi tietysti sponsoroida pienillä summilla urheiluseuroja, mutta tässäkin tapauksessa niiden merkitys on enemmän poliittinen ja moraalinen kuin taloudellinen.

    Sinänsä vertaus ”mäkihyppymalliin” on mielenkiintoinen, mutta pidän sitä kuitenkin hyvin kaukaa haettuna. Tilanne mm. harrastajamäärien osalta on kuitenkin ihan erilainen. Ja mäkihyppy on paljon ”resurssi-intensiivisempi” laji.

    BL:n viestiin liittyen. Ymmärrän turhautumisen. Pidän kuitenkin kriittisempänä toimenpiteenä keskisuurten seurojen tason nostamista esim. täysipäiväisiä valmentajia palkkaamalla. Etäisyydet on Suomessa kuitenkin suht pitkiä, joten kaikki lahjakkaat alle 15-vuotiaat eivät voi pelata maakunnan parhaassa joukkueessa (esim. Hollannissa voisi maan jokainen junnu pelata Ajaxissa – etäisyyksien puolesta siis :)). Tarvitaan siis lisää hyviä keskisuuria kasvattajaseuroja ja sitä kautta entistä enemmän parempia pelaajia. Tähän liittyen veikkausvoittovaroista jyvitettävä seuratuki on loistava käytäntö ja saanut jo paljon hyviä tuloksia aikaan.

    Tietysti suurissa kaupungeissa tilanne on eri. Pitäisikö Helsingissä esim. HJK:n ympärille rakentaa Helsingin ”Brommaa” eli jopa 20 joukkuetta/ikäluokka. Varsin mielenkiintoinen ajatus ja se varmasti Erkallakin oli taka-ajatuksena.. 🙂 Ja onhan Suomessa paljon kuntia, joissa ikivanhat kaunat voivat estää seurojen yhteistyön ja näin ollen kilpaillaan samalla ankkalammikolla samoista resursseista. Ei pieniin kuntiin mahdu kuitenkaan kuin yksi ”huippujoukkue”.

    Vanhempien junnujen kohdalla tarvitaan ainakin entistä enemmän resurssien keskittämistä. Silloin kysytään kuitenkin paljon erityisempää valmennusosaamista, jota pienemmissä seuroissa ei enää löydy. Missä ikävaiheessa tämä sitten pitäisi voimakkaammin tehdä? Varmaankin viimeistään isolle kentälle siirryttäessä. BL, olisikin ihan mielenkiintoista tietää, minkä ikäisten turnauksesta oli kyse?

    Tulipas sekava viesti, mutta Mestareiden liiga alkoi jo niin ei ehdi editoida..

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: