Junnufutispäiväkirja # 3: ”Missä on tulos?”


VESA SALMINEN

Tehokkuusajattelu. Tulosvastuullisuus. Monille nämä termit edustavat kaikkea sitä, mikä nyky-yhteiskunnassa on vialla. Totta puhuen itsekin olen vankka lupsakkuusajattelun ystävä. Siitä huolimatta kaikenlaisessa tavoitteellisessa toiminnassa ei näiltä termeiltä voi välttyä. Mutta  ei kai sentään lasten juniorijalkapalloa pidä mennä näillä hauskuudentappajatermeillä pilaamaan? Palloliitto onnistui jo astumaan tälle alueelle mainiolla lajiprosessiraportillaan (joka ansiokkaasti mainittiin jo tässä Pallonkaikkeus-kollegani tekstissä). Kaikkien Kaikki pelaa -fundamentalistien järkytykseksi aion jatkaa tätä tietä vielä syvemmälle ja soveltaa lähes kaikessa muussa organisoidussa toiminnassa jo hyödynnyttävää vaikutusketjuajattelua juniorijalkapalloon.


Tavoitteet ja resurssit

Tulosvastuullisessa juniorijalkapallossa – kuten kaikessa muussakin tavoitteellisessa toiminnassa – on tavoitteiden määrittely kaiken toiminnan perusta. Onko tavoitteena tarjota a) lapsille jalkapalloaiheista puuhasteltavaa koulupäivien jälkeen, b) täyttää valmentajan mitalikaappia vai   c) kehittää kokonaisvaltaisesti parempia futaajia? Tässä vaiheessa tehtävä valinta vaikuttaa[1] olennaisesti siihen, minkälaisia panoksia toimintaan käytetään. [2]

Edelliset vaihtoehdot ovat tietenkin ääriesimerkkejä, mutta kysymys konkretisoituu, kun pohditaan sitä, halutaanko voittaa turnauksia 10-vuotiaina vai olla hyviä futaajia 20-vuotiaina. Vähän sama asia olisi, jos huonokalujen valmistajan tavoitteena olisi sahata kilpailijaa enemmän puita eikä valmistaa laadukkaampia huonekaluja. Parhaimmillaan nämä kaksi tavoitetta tietenkin yhdistyvät (mitä enemmän puita, sitä enemmän huonekaluja), mutta – kuten kaikki junnufutista läheltä seuranneet tietävät – pelaajien kehittämiseen tähtävää tie näkyy tulostaululla yleensä aikaisintaan vasta ”loppujalostusvaiheessa” C- tai B-juniori-iässä – ja silloin pelaajien onkin usein jo aika siirtyä pienistä kyläseuroista kohti uusia haasteita. On siis ymmärrettävää, että toimiminen 10 vuoden aikajänteellä voi kunnianhimoiselle valmentajalle olla mahdotonta – siis nimenomaan silloin kuin kunnianhimo kohdistuu naapurikylän joukkueen voittamiseen, ei pelaajien kehittämiseen.

Juniorijalkapallotoimintaa tulisi siis aina harjoittaa pitkän aikavälin tavoitteiden ehdoilla. Kuulostaa ehkä itsestään selvältä idiotismilta, mutta valitettavasti se ei sitä suinkaan ole, vaan kokemuksen rintaäänellä on hyvä sanoa, että toiminnan suunnittelu jää usein kausitasolle – tai joskus jopa viikkotasolle – ilman tarkkaa visiota siitä, missä pitäisi olla 10 vuoden päästä.

Resurssit – ennen kaikkea pelaajien lahjakkuus – puolestaan ohjaavat osaltaan tavoitteita. Jos pelaajamateriaali ja -motivaatio ei selvästikään tarjoa edellytyksiä kilpajoukkuetason toimintaan, kannattaa tavoitteita suhteuttaa sen mukaan. Toisaalta, jos vanhemmilla ei riitä intoa lastensa kuskaamiseen, voi viisi tapahtumaa viikossa olla liikaa (näin ei tietenkään usein käy koko joukkueen kohdalla, mutta yksittäisten pelaajien kohdalla vanhempien panostuksen rooli on merkittävä). Jos taas seuralla ei ole mahdollisuutta järjestää toimintaa tavoitteellisimmille pelaajanaluille, on ehkä parempi keskittyä suosiolla harrastetoiminnan kehittämiseen. Tietysti myös valmentajan osaaminen määrää sitä, minkälaista toimintaan ylipäätään on mahdollista järjestää.

Panoksista tuotoksiin

Tavoitteiden määrittely ohjaa sitä, miten ja kuinka paljon panoksia toimintaan laitetaan. Jos kyse on kunnianhimoisesta kilpajoukkueesta, pitäisi valmentajien, pelaajien, vanhempien ja seuran oltava valmiina ”panostamaan” toimintaan riittävästi aikaansa ja osaamistaan. Jos taas kyse on harrastetoiminnasta, voi panos olla välillä jopa nollassa (esim. tauon pitäminen talvella muiden harrastusten vuoksi).

Juniorijalkapallotoiminnan tuotoksia ovat puolestaan erityisesti harjoitus- ja pelitapahtumat, joiden määrä (ja laatu) riippuu panoksista ja resursseista. Toisaalta tulosten saavuttaminen edellyttää tuhansia toistoja, toisaalta toistojen on oltava myös laadukkaita. Eli pitäisi tehdä enemmän asioita entistä paremmin. Tässä olennaista osaa näyttelee – motivaatio- ja resurssitekijöiden lisäksi – valmentajien osaaminen. Tarkemmin sanottuna harjoitusten organisointikyky, pedagogiset kyvyt ja itse lajiosaaminen. Ensimmäisen osalta valmentajien osaamista voidaankin mitata ”k/h-indikaattorilla”: Kuinka monta pallokosketusta (k) valmentaja saa yhteen harjoitukseen (h)? Toiseksi, tulosten kannalta olennaista on tietysti se, miten asiat opetetaan (pedagoginen osaaminen) ja, kolmanneksi, opetetaanko oikeita asioita oikeassa vaiheessa (lajiosaaminen).

Tulokset ja vaikutukset

Tuotosten pohjalta päästään – toivottavasti – tuloksiin. Tulokset tulee ymmärtää lyhyen aikavälin ”saavutuksina” ja niiden erottaminen pidemmän aikavälin vaikutuksiksta on koko mallin avainkysymys. Havitellaanko lyhyen aikavälin tuloksia (esim. turnausmenestystä) vai pitkän aikavälin vaikutuksia (pelaajakehitystä)? Tässä yhteydessä on tärkeää huomata  toiminnan pitkäjänteisyys, sillä vuosikin tulee ymmärtää vielä lyhyen aikavälin toimintana.

Mielenkiintoinen ristiriita liittyy ottelutulosten merkitykseen. Huonossa toiminnassa pelien voittamiseen pyritään oikotietä tuloksia maksimoivan pelitavan avulla, kun taas hyvässä toiminnassa pelien voittamiseen edetään pelaajakehityksen kautta.

Toki tuloksia voidaan käyttää toiminnan lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutusten mittaamisessa, mutta vähintään yhtä tärkeitä ovat myös mm. taitokisatulokset, fyysisten testien tulokset, harjoitusaktiivisuus tai vaikkapa pelaajien lukumäärä piirijoukkueessa. Jälimmäiseen tosin liittyy sama ongelma kuin ottelutulosten käyttöön, sillä ottelutulosten parantuminen tai piirijoukkuepelaajien määrän kasvaminen voi selittyä pelkästään muiden lähialueiden joukkueiden heikentymisenä.

Vaikutusten kohdalla on syytä säästää muutama ajatus myös toiminnasta aiheutuville kielteisille, ei-aiotuille tai suunnittelemattomille vaikutuksille. Pahimmillaan valmentaja voi sammuttaa orastavan jalkapallokipinän;  pienemmän lajin paikallisen joukkueen kuihtuminen voi puolestaan olla seurausta jalkapallotoiminnan panosten kiristymisestä, vaikka tätä ei kukaan varsinaisesti tavoittelisikaan (toki näinkin voi olla, jos valmentaja on joku ääriliikkeen mies ja se toinen laji sattuu olemaan jääkiekko. Katso lisää esim. tästä Panu Aution kirjoituksesta ja sen aiheuttamasta keskustelusta).

Itse tykkään ajatella, että valmentamisen taustalla on ajatus myös toiminnan laajemmista yhteiskunnallisista vaikutuksista liittyen ensisijaisesti koko Suomen pelaajatuotannon parantamiseen tai vaikkapa jalkapallokulttuurin kehittämiseen (harvoista pelaajista tulee edes puoliammattilaisia, mutta jokainen junnu on potentiaalinen jalkapallofani). Kenttätyössä Suomen pelaajatuotannon mielessä pitäminen voi näkyä esimerkiksi siinä, että kaikkia lahjakkaimpia poikia ei laiteita keskiakselille, vaan laitapaikeiksi ja -hyökkääjiksi, joita Suomessa on huipputasolla liian vähän. Tietenkin myös ns. ”nuorisotyöllä” voi olla merkittäviä laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Tärkeänä osana tavoitteellista toimintaa on tietysti myös oman toiminnan arviointi ja reflektointi sekä tämän arviointitiedon käyttäminen hyväksi tulevaa toimintaa suunniteltaessa. Esimerkiksi jos osallistumisaktiivisuus harjoituksissa romahtaa, kannattaa valmentajan miettiä uudestaan toiminnan tavoitteita – tai omia valmennusmenetelmiään.

Lopuksi: hyvää ystävänpäivää!

Lopun korulauseena todettakoon, on juniorijalkapallon (kuten aikuisjalkapallonkin) oltava hauskaa, iloista leikkiä kavereiden ja pallon kanssa. Tehokkaampi ja parempiin tuloksiin pyrkivä toiminta ei kuitenkaan ole sen kanssa ristiriidassa. Päinvastoin, hauskuus on edellytys tuloksille ja toisaalta asioiden osaaminen ja oppiminen tekee asioista yleensä entistä hauskempaa. Ja tietysti kaikki tämä vaikutus- ja tulospohdinta tulee tapahtua vain valmennusjohdon tasolla. Kokonaan toinen asia on se, mitä, millä tavoin ja missä kehitysvaiheessa oleville pelaajille tämän pohdinnan tuloksia esitetään.

Ja jotta suomalaisen juniorijalkapallon realiteetit eivät pääsisi unohtumaan, kerrottakoon, että loppuviikon harjoitukset on peruttu pakkasen vuoksi eikä tänään päästy harjoittelemaan, kun koulun liikuntasalissa oli ala-asteen ystävänpäiväbileet, joista tieto allekirjoittaneelle tuli salin ovella – noin tunnin matkustamisen jälkeen.  Eikä tänään ole edes ystävänpäivä.

No onneksi edes tv:stä tulee kohta futista...


[1] Disclaimer 1: Käytän tässä tekstissä termejä ”vaikutus” ja  ”vaikuttaa” tavalla, jota en historioitsijana täysin allekirjoita ja joka saattaa ärsyttää joitakin tuntemiani henkilöitä.

[2] Disclaimer 2: On toki paljon sellaista juniorijalkapallotoimintaa, jonka tärkeimpänä tavoitteena on ”vain” harrastustoiminnan mahdollistaminen tai ”nuorten pitäminen pois kaduilta”. Tämän tyyppinen toiminta ansaitsee tietysti valtavan respektin, mutta keskityn tässä kuitenkin toimintaan, jonka ensisijaisena tavoitteena on pelaajien kehittäminen.

Edit. 16.2.2011 (VS): Kieliasua korjattu ja pieniä lisäyksiä sisältöön.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: