Suomalaiset jalkapalloseurat pelkäävät vaurastumista


LASSI SIMOLA

Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, jalkapalloseurat ovat vain harvoin taloudellisesti kannattavia. Urheilullisen menestyksen ja taloudellisen lisäarvon samanaikainen tuottaminen on vaikea yhtälö. Ja vaikka pieni osa seuroista onkin jatkuvasti kannattavia, on lisäarvon tuottaminen näissäkin tapauksissa sen verran marginaalista, että puhtaasti sijoitusmielessä seurat eivät ole kiinnostavia investointikohteita. Jalkapalloseuroihin ei yleensä sijoitetakaan pääomaa tuottomielessä. Yleisimmät motiivit jalkapalloseurasijoituksiin lienevät rakkaus lajiin ja seuraan, näkyvyyden hakeminen omalle yritykselle tai silkka sijoittajan oman egon nostattaminen. Tämä pätee ilmiöön maailmalla ja Suomessa.

Suomi ei ole jalkapalloyhteiskunta. Suomessa yksikään jalkapalloseura ei ole onnistunut luomaan kestävää liiketoimintamallia, jossa taloudellinen menestys – tai edes tasapaino – yhdistyisi menestykseen kentällä. Edes menestynein jalkapalloseuramme HJK ei pystyisi ylläpitämään nykyisenkaltaista toimintaansa ilman avokätistä mesenaattiaan Olli-Pekka Lyytikäistä. Olosuhteet jalkapalloliiketoiminnalle ovat Suomessa hankalat ja niiden taustalla on epäilemättä Otto Tahkopään tekstissään ansiokkaasti luettelemia jalkapallon yhteiskunnalliseen asemaan liittyviä syitä. Liiketoiminnalliselta kannalta suomalaisten jalkapalloseurojen toimintaolosuhteita tarkasteltaessa asiayhteyteen liittyy myös muita merkittäviä tekijöitä.


Hyvät mesenaatit

Suomen arpajaislaki kieltää lisenssittömien uhkapeliyhteisöjen mainonnan Suomessa. Tästä syystä arpajaislisenssin urheiluvedonlyöntiin yksinoikeudella saanut yhteisö, eli Veikkaus Oy, on toimialansa ainut yritys, joka saa vastikkeellisesti mainostaa toimintaansa suomalaisen urheilun yhteydessä. Muissa Pohjoismaissa on käytössä vastaava monopolilainsäädäntö (tosin ainakin Tanskassa monopolia on jo alettu purkaa). Sen sijaan Englannissa, Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja vaikkapa Virossa uhkapeliyritykset voivat vapaasti toimia jalkapalloseurojen yhteistyökumppaneina. Veikkausliigajoukkueiden budjeteista huomattavan suuri osa tulee yritysyhteistyösopimuksista (kaudella 2007 keskimäärin 70 % ). Puolueettomasta selvityksestä huolimatta , ottamatta asiaan kantaa sen laajemmin per se,  on selvää, että suomalaiset jalkapalloseurat menettävät vuosittain miljoonia euroja sponsorointikassavirtoja kansallisen monopolilainsäädännön vuoksi.

Myös Suomen korkea ansiotuloverotus heikentää Veikkausliigaseurojen kilpailukykyä. Esimerkiksi Ruotsissa urheilijoiden verotukseen sovelletaan monimutkaisia verosopimuksia, kuten rahastointioikeutta sekä niin sanottua artistisopimusta, jotka kokonaisuudessaan alentavat urheilijoiden marginaaliveroprosenttia huomattavasti. Siinä missä Tampere Unitedin maalivahti Mikko Kavén maksoi vuoden 2009 bruttoansiotuloistaan (56 266 €) 27 % veroja, selvisi Djurgårdenissa kaudella 2008 pelannut Toni Kuivasto vastaavansuuruisista ansioistaan rahastointioikeutensa avulla arvioni mukaan 5-10 prosenttiyksikköä matalammalla veroprosentilla. Maiden välisten verotuserojen vaikutuksesta on jo käyty näkyvää keskustelua jääkiekkopiireissä: SM-liigan silmäätekevien mukaan Elitserien on houkuttelevuudeltaan ylivoimainen edullisemman verotuksensa vuoksi. Aihetta on tutkittu myös tieteellisesti. Suhteellisen verotuksen vaikutus pelaajien päätöksentekoon siirtyä kansallisten sarjojen välillä on erinomaisesti esitetty vuonna 2009 ilmestyneessä artikkelissa ”Taxation and International Mobility of Superstars: Evidence from the European Football Market”.


Liiketoiminnallisesti olennainen asia suomalaisille jalkapalloseuroille on myös maantiede. Ensinnäkin, etenkin divarijoukkueille merkittävä taloudellinen rasite muodostuu pitkistä vieraspelimatkoista. Esimerkiksi ensi kauden Ykkösessä on joukkueita Etelä-Suomen lisäksi Porista, Jyväskylästä, Oulusta, Kemistä ja Joensuusta. Ykkösen seurojen keskimääräinen budjetti kaudelle 2010 oli 250 00 euroa. On selvää, että vieraspelimatkat kaikkine kuluineen vievät ainakin syrjäisimmiltä joukkueilta merkittävän osan budjetista. Toisekseen, maantiede vaikuttaa seurojen resurssien kulutukseen myös muin tavoin kuin matkustuskilometreinä. Suomen jalkapalloliiketoiminnallisesti epäsuotuisa maantieteellinen sijainti maapallolla pakottaa seurat  keväisin ja syksyisin merkittäviin panostuksiin ylläpitääkseen stadioneidensa ottelunjärjestämiskelpoisuutta. Lisäksi Veikkausliigan kärkiseurat panostavat talvisin ulkomaan leireihin saadakseen harjoituskausilleen kovia otteluita.

Miten sitten suomalaisten jalkapalloseurojen tulisi kehittää liiketoiminnallista kilpailukykyään tässä masentavassa liiketoiminnallisessa ympäristössä? Valittaminen ja itsesääli eivät ainakaan auta. Arpajaislakia tai ansiotuloverotusjärjestelmää ei yksikään Veikkausliigaseura – saati sitten liigahallitus – saa lobbatuksi haluamaansa suuntaan. Myös maantieteellisten tosiasioiden kanssa voi olla hankalaa taistella. Sen sijaan seurojen kannattaisi keskittyä varojen keruuseen. Jo pelkästään viimeiset kolme kuukautta ovat paljastaneet hälyttäviä esimerkkejä suomalaisten seurojen haluttomuudesta ottaa rahaa vastaan. Ensin marraskuussa vast’ikään Ykköseen nousseen HIFK:n seurajohto osoitti todellista puuhastelukykyä kohauttamalla olkaansa jalkapallofilantropisti Sedu Koskisen yhteydenotolle. Myöhemmin joulukuussa Haka leimasi singaporelaiselta sijoitusyhtiöltä saamansa yhteistyöehdotuksen ”liian hyväksi ollakseen totta”.

On ymmärrettävää, että suomalaiset jalkapalloseurat suhtautuvat avokätisiin mesenaatteihin epäilevästi. Mystisen Ye Zheyun metkut eivät ole unohtuneet seurapäättäjiltä. Moni näkee asiassa paralleelin suomalaisessa yrityselämässä vuosina 2007-2008 elostelleisiin islantilaissijoittajiin. Suomalaisella lehdistöllä on tämänkaltaisissa asiayhteyksissä myös tavallista viitata muihin epäonnisiin jalkapallosijoittajiin, kuten Harry Harkimoon, Sedun Haka-investointeihin sekä viimeisimpänä Seppo Sairasen panostuksiin Turun Palloseurassa. Mainittu kolmikko on lehdistössä, blogeissa ja keskustelupalstoilla saanut niskoihinsa täysin ansaitsemattoman määrän pilkkaa ja vihaa. Vaikka esimerkiksi Sedun Haka-liiketoimia ei voi millään perusteilla kehua suunnitelmallisiksi tai kilpailukykyä edistäviksi, olisi Haka tällä hetkellä suurella todennäköisyydellä jossain aivan muualla kuin valmistautumassa tulevaan Veikkausliigakauteen, jos Sedu ei olisi aikoinaan sijoituksiaan seuraan tehnyt.


Pahat mesenaatit

Suomalaisten jalkapalloseurojen toimintaolosuhteet ovat karut. Silti eteenpäin on pyrittävä. Seurojen on lähtökohtaisesti oltava halukkaita vastaanottamaan kassavirtoja halukkailta sijoittajilta – oli sitten kyseessä tuotteilleen näkyvyyttä hakeva aikakausilehtiyrittäjä, seurauskollisuutta uhkuva entinen pankkiiri tai omaa egonostatustaan hamuava yökerhoravintoloitsija. Sijoittajien taustat ja motiivit on selvitettävä perinpohjaisesti, mutta kuitenkin ennakkoluuloitta ja oikeudenmukaisesti.

Jalkapallomesenaatti Sedu Koskinen ei ehkä investoinneillaan aivan muuttanut Valkeakosken sameita tyrskyjä täyteläiseksi viiniksi, mutta edesauttoi kuitenkin kosken tyrehtyneet vedet uudelleen virtaaviksi.



Advertisements

10 Responses to Suomalaiset jalkapalloseurat pelkäävät vaurastumista

  1. Aleksi K sanoo:

    Lisää näitä!

  2. tuomas sanoo:

    yksi parhaista pitkään aikaan. siis todella hyvä.

  3. ilpo sanoo:

    ”Esimerkiksi ensi kauden [b]Ykkösessä[/b] on joukkueita Etelä-Suomen lisäksi Porista, [b]Jyväskylästä[/b], Oulusta, Kemistä ja Joensuusta.”

    Pieni virhe tainnut lipsahtaa.

    ”HIFK:n seurajohto osoitti todellista puuhastelukykyä kohauttamalla olkaansa jalkapallofilantropisti Sedu Koskisen yhteydenotolle.”

    Ei se HIFK ole tainnut vielä tätä täysin hylätä.

  4. Kynä sanoo:

    Joo, hyvä kirjoitus ja ehdottoman iso aihe suomalaisessa jalkapallossa!

    Tosiasiahan tuossa IFK:n ja Sedun vispilänkaupassa on, että neuvottelut ovat käynnissä. Lisäksi näissä täytyy aina muistaa, että mikään raha ei ole ilmaista. Seurana ja tuotteena IFK:n valtteihin kuuluvat vahva perheenomainen seurahenki sekä voisiko sanoa orgaaninen ja demokraattinen organisaatiorakenne. Veisikö Sedu liian suuren siivun saadessaan jotain näistä pois? Mikä on liian suuri siivu? Sisäistääkö Sedu nämä IFK:n valtit?

  5. pp sanoo:

    Erittäin hyvä kirjoitus. Silti Hakan singaporelaistarjouksen hylkäämisen kritisointi on aika outoa. Sijoitusmaailmassa on aina syytä kysyä toisesta osapuolesta seuraava kysymys: Mitä he siitä hyötyvät? Sijoitusyhtiö hakee rahoilleen tuottoa, jota ei normaaliteitse tämänkään jutun mukaan saa suomalaisessa jalkapallossa. Jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa, pelaajamyynti ja otteluiden manipulointi vedonlyöntiä varten. Ja kun tiedetään että näistä toinen on huomattavasti helpompaa kuin toinen ( Yen ”jengin” huhutut miljoonavoitot Allianssi-Haka-ottelun vedonlyönnistä vs suomalaisseurojen pelaajakaupat) oli Hakan päätös oikea.

    Yksi suuri ongelma on se, että suomalaisseurat eivät tiedä mitä tehdä jos joskus saavat rahaa enemmän kuin mitä kulubudjetti vie. Europelien ja pelaajamyyntien tuotot vain häviävät kilpavarusteluun ja kohta ollaan taas lähtötilanteessa. Positiivinen esimerkki on Rovaniemen PalloSeura. RoPS sai 20 vuotta sitten suuria summia europeleistä, jotka he sijoittivat vuokra-asuntoihin. Tämän pääoman tuotoista RoPS saa kassaan joka vuosi 10-15% pelaajabudjetista, joka mahdollistaa taistelun liigapaikasta. (vrt. Rauman Lukko jääkiekon puolella). Tarinan opetus on se, että juoksevia kuluja pitää kattaa vain juoksevilla menoilla eikä pääomalla ja että seurat tarvitsevat suunnitelman esim. pelaajamyynneistä saatavia rahoja varten.

  6. Pera sanoo:

    Veikkaus käyttää härskillä tavalla hyväkseen suomalaista urheilua.
    Esimerkkinä jalkapallo. Veikkaus käyttää suomalaisten veikkausliiga seurojen ahdingossa olevaa tilannetta ja ostaa veikkausliigan oikeudet sopimuksella, n.800.000e / 1 vuosi. Sopimus tuo jokaiselle liiga joukkueelle 15.000e. loput menevät liigatoimiston pyörittämiseen. Joka kaudella Veikkaus tekee kuitenkin vekkausliiga joukkueiden ansiosta ( lue selkänahasta ) 15-16milj euron tilin.
    Onko tämä todellista urheilun eteenpäin viemistä?

  7. ilpo sanoo:

    Kyllähän yksi selkeä etappi suomalaisen seurajalkapalloilun taloudellisen tilanteen parantamiseksi olisi pääsponsorin vaihtaminen.

  8. jj sanoo:

    pp:lle sen verran, että ajatus juoksevien kustannusten kattamisesta juoksevilla tuloilla on toki periaatteellisesti oikea. toisaalta liikevaihdon kasvamisen on lähdettävä liikkeelle ylimääräistä pääomaa vaativista investoinneista, ellei seura halua odottaa sitä yhtä kultaista joukkuetta, joka pystyy tuomaan seuraan huomattavia kassavirtoja sen yhden vuoden ajan ml. kauden jälkeen pelaajista saatava myyntihinta. aikaa tähän voi mennä vuosikymmeniä. RoPS on toiminut niin fiksusti kuin mahdollista, mutta liigamenestykseen nuo rahat eivät siltikään riitä.

    loppujen lopuksi kaikki riippuu sijoittajan sitoutumisasteesta. teesisi (pelaajamyynti vs. vedonlyöntivilppi) on ymmärrettävä nimenomaan lyhyellä aikavälillä. suomen jalkapallomarkkinoiden ei kuitenkaan pitäisi kiinnostaa sijoittajia nopean tuoton kannalta, sillä vilppi on helpompaa muualla ja rahakkaat pelaajakaupat ovat vähissä. täällä tarvitaan pitkän tähtäimen kehittäjiä, joilla on sydäntä/munaa investointeihin, selkeä visio ja pitkällä aikavälin näkokulma. ainakin sedun ja sairasen tapauksissa ensimmäinen vaatimus on täyttynyt, mutta jälkimmäisten ominaisuuksien puuttuessa usko on loppunut varsin nopeasti.

  9. Ville sanoo:

    Muuten hyvä kirjoitus, mutta Hakaan liittyvä kritiikki on melko sinisilmäistä. Singaporelaisten tarjous oli käsittääkseni mallia ”saatte X euroa, ja Y pelaaja, joita on pidettävä kentällä” ja tuo Y oli käsittääkseni 6-7 pelaajaa. Mitä kuvittelette olevan mahdollista tapahtuvan, kun 6-7 uutta kaveria on avauksessa? Entä jos tähän lisätään vielä agenda, jolla halutaan vaikuttaa tuloksiin? Lyhyensti sanottuna: Haka – Allianssi 8-0 ja Allianssi konkkaan.

  10. Yrjänä sanoo:

    Seurojen varainkeruumietinnöissä on ehkä liikaakin keskitytty yksittäisiin mesenaatteihin – niin hyviin kuin pahoihinkin. Sosiaalisen median nousukaudella yhä suurempia projekteja rahoitetaan sosiaalisella rahoituksella.

    Amerikassa sivustot kuten WePay ja Kickstarter ovat suuria ilmiöitä, Suomessakin esim. Puotilan tekonurmiprojekti kehityskulku tähän suuntaan.

    Voisiko tässä olla pohja suomifutiksen kestävälle kehitykselle?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: