Junnufutispäiväkirja, osa 1: Kymmenen vuotta myöhemmin


Takana on ensimmäinen viikko uuden junnujoukkueen valmentajana. Edellisen kerran olin samassa tilanteessa vuoden 2000 kesäkuussa, hädin tuskin 16-vuotiaana keltanokkana. On vaikea uskoa, miten paljon on tapahtunut kymmenessä vuodessa paitsi henkilökohtaisessa valmentajaprofiilissani myös koko suomalaisessa juniorijalkapallossa. Viime viikolla nämä muutoksen tuulet olivat käsin koskelteltavissa Kirkkonummen uudenkarhealla tekonurmella.

Palataan kuitenkin ensin siihen kesäkuiseen päivään yli 10 vuotta sitten. Minä ja valmentajatoverini Kimmo (Pallonkaikkeuden supervaihtopelaaja muutaman viikon takaa) olimme molemmat silloin 16-vuotiaita. Päädyimme KyIF 94 -joukkueen ensimmäisiin harjoituksiin Gesterbyn hiekkakentälle puolivahingossa ja yllättäen. Alunperin tarkoituksena oli vain mennä jonkin joukkueen apuvalmentajaksi, mutta ovelat valmentajakonkarit haistoivat hyvän tilaisuuden ja sysäsivät meille ihan oman lauman 5-6 -vuotiaita vaahtosammuttimia. Joukkueesta ei voitu puhua vielä pitkään aikaan.

Yksi näistä valmentajakonkareista, ”Klasu” (nimi ei muutettu), oli paikalla ensimmäisissä harjoituksissa ja opasti meitä valmennuksen saloihin sen verran kuin noin tunnin aikana on ylipäätään mahdollista. Siitä eteenpäin kaikki olikin omaa tajunnanvirtaa, joka perustui hatariin muistikuviin omista pelivuosista. Minkäänlaista tukea tai opastusta ei seuralta tullut oikeastaan missään vaiheessa seuraavien 9 vuoden aikana. Treenisuunnitelmista ei ollut tietokaan eikä niitä olisi voinut toteuttakaan, sillä joka harjoituksissa oli noin 30 tenavaa sekä X-määrä uusia muumilippispäisiä Pokemon-faneja. Ensimmäisen vuoden harjoittelussa kyse oli enemmänkin selviytymistaistelusta.

Pari vuotta sitten ”Klasu” sanoi, että ei silloin ensimmäisellä kerralla uskonut näkevänsä meitä valmentamassa vielä vuosia myöhemmin. Tuskin uskoimme mekään.

Yllä oleva kuvaus sopisi suurimpaan osaan silloisista suomalaisista jalkapalloseuroista ja valmentajista eikä ole mitenkään harvinaista nykyisinkään. Usein ensimmäisinä valmentajina on vieläpä niitä innokaita isiä, joiden omista pelivuosista on 10-20 vuotta aikaa. (Tätä ei tule ymmärtää väärin, sillä näitä isiä (ja äitejä) tarvitaan ja ilman heitä ei suurin osa seuroista voisi toimia lainkaan. Monet heistä tekevät vieläpä erinomaista työtä ilman minkäänlaista korvausta). Kuvaavampaa onkin se, että näistä lähtökohdista – tai niistä huolimatta – joukkueemme menestyi seuraavien vuosien ajan paremmin kuin yksikään seuran joukkue pitkään aikaan ja pärjäsi hyvin jopa kansallisella tasolla. Haluan toki uskoa, että se johtuu enemmän meidän valmentajien onnistumisesta kuin suomalaisen juniorityön heikosta tasosta laajemmin. Valitettavasti jälkimmäisenkään tekijän osuutta ei voi ohittaa. Sen huomaa hyvin nyt kymmenen vuotta myöhemmin.

Ei tietenkään ole täysin reilua verrata 6-vuotiaiden uutta ”joukkuetta” nykyiseen, 4 vuotta koossa olleeseen 10-vuotiaiden vastikään perustettuun kilpajoukkueeseen, mutta ehkäpä se kertoo jotain siitä suunnasta, mihin Kirkkonummella on menty. ”Klasu” on päivitetty kokopäiväisellä valmennuspäälliköllä, Gesterbyn mopojälkien uurtama hiekkakenttä ja ”Taka-Wembleyn” perunapelto on päivitetty lämmitettyllä tekonurmella, lenkkarit on päivitetty Vaporeilla, 30-päiset laumat päivitetty 18-päisellä harjoitteluryhmällä ja, mikä tärkeintä, 16-vuotiaat luokiolaisklopit on päivitetty Palloliiton B-tutkinnon suorittaneilla, yhdeksän vuotta valmennuskokemusta omaavilla ja systemaattisia kausi- ja treenisuunnitelmia laativilla jalkapallovalmentajilla.

Jos edellinen valmentajapesti sujui kaikesta huolimatta hyvin ja monista Pokemon-faneista kehittyi jopa jalkapalloilijoita, niin mihin rahkeet riittävätkään nyt kymmenen vuotta myöhemmin? Fiilikset viime viikon jälkeen ovat väkisinkin korkealla.

Kehitys kehittyy ja Kirkkonummella se kehitys on ollut nopeaa. Samoja asioita on toki tehty jo aikaisemmin monissa hyvin hoidetuissa seuroissa, joista mainittakoon esimerkiksi KäPa esikuvaksi pienemmille kasvattajaseuroille. Viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalainen juniorivalmennus on mennyt isoja askelia eteenpäin. Valitettavasti kuitenkin iso osa suomalaisista futisjunnuista pelaa edelleen ympäristössä, jossa voi kehittyä hyväksi jalkapalloilijaksi tuosta ympäristöstä huolimatta, ei sen tuella.

Haluaisinkin kannustaa kaikkia Pallonkaikkeuden lukijoita ainakin harkitsemaan oman valmentajauran aloittamista. Varsinkin pienemmissä seuroissa on jatkuvasti kysyntää innokkaille, määrätietoisille futisihmisille, vaikka ei mitään valmentajakokemusta olisikaan. Lisäksi siitä voi löytää itselleen maailman antoisimman harrastuksen ja olla osa suomalaisen juniorijalkapallon evoluutiota.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: