Peleistä suurimmat ja kauneimmat


HENRI AALTO

Jälleen yhdestä (koti)tappiosta toipuessa en jaksa syventyä mihinkään sen vakavampaan aiheeseen, joten päätin siirtää ajatuksia vähän muualle fiilistelemällä hieman erilaisella jalkapallon pelimuodolla. Olemme kaveriporukkamme kanssa tuoneet loppukesästä arki-iltoihimme muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen kauan kaipaamiani pihapelejä, peleistä kenties suurimpia ja kauneimpia. Synkkänä hetkenä tekee hyvää palata muistelemaan vähemmän vakavia pelejä ja antaa niille ansaitsemaansa kunniaa.

Pikkupoikana kesän ylivoimaisesti parhaat hetket olivat välitunneilla, koulun jälkeen ja iltaisin paikallisilla hiekkakentillä pelatut pihapelit. Sitä tunnelatauksen määrää ja nautintoa jota kavereiden kesken käydyistä elämää ja kuolemaa suuremmista väännöistä on vaikea kuvitella pelejä ikinä pelaamattomille.

Kaveriporukallamme pyhättönä on tänä kesänä toiminut Lauttasaaressa sijaitseva ”joga-kenttä”, arviolta n. 20x12m kokoinen puuhäkki, jonka päädyissä on maalit. Kenttää valaisevat hämärän saapuessa upeat iltavalot, jotka luovat lähes spektaakkelimaisen tunnelman vääntöjen ajaksi. Alustana on iltakosteen takia superliukas tekonurmi, jolla vauhti käy välillä loukkaantumisvaarallisen korkealla. Pelikenttä voi toki olla mikä tahansa tila johon mahtuu pienellä porukalla pelaamaan, ja maaleina voivat toimia vaikka vaatteista tehdyt tolpat.

Muutamina viime vuosina pelien järjestäminen on ollut vaikeahkoa. Kuten tuhansilla muillakin nuorilla, suomen ja monien muiden maiden uusi kansantauti – videopelit – on vallannut aivan liian paljon hyvää peliaikaamme. Muutenkin opiskelujen, työelämän, tyttöystävien ja jalkapallo- ym. harjoitusten takia aikatauluja on vaikeampi sovittaa yhteen.

Olen kuitenkin ikionnellinen, kun pihapelit tekevät vahvaa paluuta taas ainakin omaan kaveriporukkaani. Viimeisimmätkin 3v3 väännöt kestivät huomaamatta taas sen kaksi tuntia, ja jos aamulla ei olisi ollut treenejä ja muutamalla kaverilla pitkiä opiskelupäiviä, pelit olisivat varmasti jatkuneet reilusti yli puolenyön.

Sääntöjä pihapeleillä on yhtä paljon kuin pelaajia, mutta meillä ne ovat muodostuneet selkeiksi: maali pitää tehdä yhdellä kosketuksella vastustajan kenttäpuoliskolta, ottelu loppuu kun toinen joukkue tekee viisi maalia ja joukkueita vaihdetaan joka pelin jälkeen. Joukkueiden arpominen tapahtuu legendaarisella paitajaolla. Jokainen tietänee tämän menetelmän, pihalätkässä vastaava on mailajako.

Ainakin omissa peleissämme on usein noussut vahvasti esiin riitely siitä oliko äskeinen maali ”liian nössö” tai ”riittävän siisti” tullakseen hyväksytyksi. Sovimme lopullisesti, että maaleja saa tehdä niin rumia kuin sielu sietää ja viimeistelyä voi kokeilla pienimmänkin sauman koittaessa. Se oli loistava sopimus. Jos joku on kohdannut samoja ongelmia, suosittelen räkämaalien hyväksymistä. Ne ovatkin yleensä juuri niitä maukkaimpia.

Pihapeleissä  tuntee itsensä jotenkin taitavammaksi kuin tavallista. Pallo tottelee jalkoja, kantapääkikat onnistuvat kerta toisensa jälkeen ja no-look-läpisyötöt menevät lähes poikkeuksetta oikeaan osoitteeseen.

Yrittämisen vapaus ja luovuuden salliminen ovat pihapelien helmiä, jotka tuottavat usein suorituksia, joita ei ehkä muuten tule toteutettua. Toki saa kuittia jos alimpana hakee puikkoja ja menettää, mutta pelipaikkaa ei kukaan joudu luovuttamaan virheiden sattuessa.

Kisa-asustus on myös hyvä olla kunnossa. Itse pukeudun pihapeleihin aina johonkin pelipaitaan, viimeksi selkääni koristi Raúlin nimi ja numero 7. Tyylikkäin veto ihan vähään aikaan oli kuitenkin futsal-ammattilaisemme Panu Aution veljen Tuomaksen ylävartaloa komistanut ElPozo Murcian punainen paita. Tämä toi luonnollisesti vielä pienen lisämausteen pelikarkeloihimme.

Kuten jo hieman hehkutin, pelien synnyttämät ääritunteet ilon ja ärtymyksen välillä ovat käsittämättömät. Muutaman kaverin kesken pelattava peli ei minkään järjen mukaan pitäisi tehdä illastasi niin hienoa, että siitä jaksaa jauhaa koko seuraavan päivän. Eikä saada sinua niin huonolle tuulelle – kuten viimeksi kävi – että joku haluaa lähteä kesken pelien kotiin kun ottaa niin paljon päähän parin matsin häviäminen. Onneksi saimme turhautuneimmankin kaverin jäämään ja mainittakoon, että hän päätti ottelunsa voittoisasti ja leveä hymy huulillaan.

Mentaliteetti on kuitenkin aina selkeä: hävitä ei saa! Panoksena on maine ja kunnia kaveriporukan kesken ja voittajat voivat uhota ja pullistella päällikköinä aina seuraaviin taisteluihin asti. Adrenaliini virtaa ja intensiteetti nousee hämmästyttävän korkealle. Järki pitää aina pysyä mukana, etenkin laitojen lähellä kovassa vauhdissa, mutta liikoja ei sovi varoa.

Kirosanat lentelevät ja henkinen sodankäynti käy kuumana koko illan. Jokaisesta maalista ja tuomioista tekee aina mieli valittaa ja yrittää jollain koiruudella saada hyötyä omalle joukkueelle. Puikoista tai muista kahville vienneistä on kuitattava välittömästi ja kovaan ääneen.

Vääntöjä seuraa luonnollisesti pienet jälkipelit. Jalkojen ollessa pahasti maitohapoilla ja kropan kärsiessä nestehukasta kolmen vuodatetun hikilitran takia on hyvä istahtaa hetkeksi alas, nauttia kylmää juotavaa ja mehustella vielä hienoimmilla suorituksilla ja pahimmilla nöyryytyksillä. Lämpiminä kesäiltoina mikään ei ole yhtä tyydyttävää kuin heittäytyä ruohikolle kaikkensa antaneena hengittämään raikasta ilmaa ja kertailemaan pelien parhaita paloja.

Tässäkään vaiheessa huutelu ei tosin lopu kokonaan, mutta ilmapiiri muuttuu jo rennommaksi. Ketään ei yritetä tietenkään henkilökohtaisesti loukata pelienkään aikana. Jälkilöylyjen tuoksinassa häviäjät yleensä vaativat mahdollisimman nopeaa revanssia ja voittajat uhoavat perään jotain suht lapsellista, tyyliin: ”ihan koska vaan uusiks, sanokaa sit ku haluutte taas hävitä”, ottaen kaiken irti voitokkaasta illasta.

Nurtsilla makoillessa keho ja mieli ovat totaalisen uupuneet, mutta samalla rentoutuneet tavalla, jolla esimerkiksi videopelit, alkoholi tai leffojen katselu eivät ainakaan itseäni pysty vapauttamaan. Kuten eräs ystäväni viimeksi totesi: ”oli kyl ihan vi*****i parempi idea tulla pelaa ku mennä niihin koulun juhliin dokaa”. Näitä lisää.

3 Responses to Peleistä suurimmat ja kauneimmat

  1. dd sanoo:

    Hyvä ja nostalginen teksti! Luulen, että jonkin verran pihapeliaktiivisuuteen vaikuttaa myös maantieteelliset seikat. Jos pysytään suurinpiirtein pk-seudun sisällä, niin pohjoisemmassa moni on kirjaimellisesti vääntänyt pelejä kotien takapihoilla, kun taas etelän urbaanimmassa ympäristössä on enemmän puistoja ja niiden yhteydessä pieniä kenttiä, nurtsiplänttejä ja muita pienpeleihin soveltuvia alueita.

    Sikäli on kyllä sääli, että puistofutiskulttuuri on hiljentynyt ihan perusharrastajien keskuudessa ja kiire, kaupunkikulttuurin monimuotoisuus ja sen tarjoamat muut lukemattomat vaihtoehdot ovat vieneet epäviralliset puulaakiporukat mennessään.

  2. jj sanoo:

    hieno kirjoitus, teki mieli lähteä saman tien vääntämään pihapelejä!

  3. Henri Aalto sanoo:

    Kiitos kommenteista! On totta dd että olosuhteet ja pelimahdollisuudet vaikuttaa luonnollisesti pelaamisen aktiivisuuteen. Jos on vaikea löytää edes kunnon kenttää, into pelata laantuu helposti. Toisaalta intohimoiselle pelaajalle riittää enemmän kuin hyvin takapihan pläntti mihin väännöt saa pystytettä. Ja niinku tossa molemmat sanottiin, nykyään on niin paljon muutakin tekemistä, että kynnys lähteä pelaamaan on kasvanut merkittävästi. Se on monen mielestä niin paljon helpompaa vaan iskeä vaikka PES tai Fifa xboxiin ja hakata neljän tunnin iltaväännöt rennosti kotisohvalla koulu-tai työpäivän jälkeen. JJ:lle, hienoa jos teksti innosti lähteä pelaamaan, se oli toiveenakin että joku/jotkut löytää ehkä jo kadonneen pihapelikipinän uudelleen!

Jätä kommentti jj Peruuta vastaus