SUPERVAIHTOPELAAJA: We won’t give up!


LEENA PURANEN

Viimeksi kirjoitin suuren unelman särkymisestä ja nyt avaan oven putoamistaistelun keskellä kamppailevan joukkueen pukukoppiin. Ei kovin mieltä nostattavaa. Väliin on toki mahtunut myös hyviä futishetkiä, joista kirjoitan sitten, kun on aika nostaa ne esille. Tällä hetkellä suurin asia on kuitenkin säilymisen varmistaminen, hinnalla millä hyvänsä. Sijoituksemme viisi kierrosta ennen loppua on toiseksi viimeisenä putoamisviivan alapuolella.

 

 Ilmastopääkaupunki Tukholma

Hammarbyn naisten joukkueen talviharjoittelu kärsi viime talvena suuresti lumikatastrofin takia, kun ilmastopääkaupunki Tukholma päätti säästää lämmitettävien tekonurmikenttien lämmityksessä. Södermalmilla nähtiin eräänä talvisena iltana jopa paikallislehtiä kiinnostanut, ikävä kyllä epätoivoiseksi yritykseksi jäänyt episodi, kun satakunta Hammarbyn jäsentä kantoi lapionsa lumeen ja ryhtyi talkoisiin.

Pelaajat luomassa lunta treenikentältä

Talvi vierähti pahimmillaan vain kahden pallotreenin viikkovauhdilla, sillä suurimman osan treeneistä juoksimme intervalleja oksennukseen asti. Kun viimein tuli aika siirtyä omalle kentälle, talven ongelmat eivät suinkaan ratkenneet. Siinä vaiheessa ne vasta pulpahtivat pintaan. Valmentaja arpoi pelipaikkoja sarja-avaukseen asti eikä varmasti vieläkään tiedä, millä pelisysteemillä joukkueemme tulisi pelata.

Joukkuehenki rakoilee..

Kauden ensimmäisten hävittyjen pelien jälkeen joukkueessa oli perusruotsalaiseen tyyliin vielä toiveikas tunnelma. Olimme pelanneet suhteellisen hyvin ja hävinneet usein yhdellä maalilla tiukan väännön jälkeen. Ainainen häviäminen teki kuitenkin tehtävänsä ja tunnelma treeneissä kiristyi. Viikonlopun pelin jälkeen maanantai oli kuin myrkkyä. Piti suunnata katse tulevaan, vaikka mennyt painoi joka viikko enemmän mieltä.

Positiivinen kannustaminen vaihtui tiuskimiseen, kiukutteluun ja turhautumiseen. Epäonnistumisen jälkeen kukaan ei nostanut kaveria suosta, sillä omassakin tekemisessä oli tarpeeksi miettimistä. Häviöiden ja negatiivisen ilmapiirin vuoksi koko joukkueen itseluottamus laski peli peliltä. Emme luottaneet enää itseemme emmekä toisiimme.

Sana putoaminen ilmestyi pukukoppiin ensimmäisen kerran kesän alussa. Se oli kuitenkin vielä kuin jonkinlainen tabu, sillä eihän Hammarby voinut tippua! Kuin kohtalon ivaa, Hammarby Damfotboll juhlii juuri tänä vuonna 40-vuotista taivaltaan korkeimmalla sarjatasolla kertaakaan sieltä sinä aikana tippumatta.

Reconstruction

Joukkuehenki riutui parin kuukauden ajan omassa surkeudessaan. Tippumisuhka oli kuitenkin jo todellinen, joten koko joukkue oli saatava puhaltamaan yhteen hiileen. Siitä hetkestä lähtien olemme yrittäneet rakentaa uudelleen ilmapiirin, jossa jokainen pystyy tekemään parhaansa joukkueen eteen. Helppoa se ei ole ollut. 

Ongelmana joukkuehengen elvyttämisessä oli muun muassa tavoitteiden täydellinen uudelleenasettelu. Miten muuttaa kunnianhimoinen ”viiden sakkiin” -tavoite ”säilyä sarjassa” -tavoitteeksi? Yhteen hiileen puhaltamiseen ei riitä, että joukkueen pessimistisin pelaaja kääntää tavoitenappia pienemmälle, vaan koko joukkueen on muutettava ajattelutapaa samanaikaisesti. Nyt, kun kaikki tiedostavat tilanteen ja ovat hyväksyneet uuden, odottamattoman tavoitteen, yhteinen taival sitä kohti on mahdollinen.

Joka palloon täysillä!

Toivo elää taas!

Itse en ole ollut koskaan mukana putoamistaistelussa, joten kokemus sekin sinänsä. Kausi on ollut täynnä jännitystä, epäuskoa, uudelleenlatautumista, itsensä ja koko joukkueen keräämistä sekä suuria karvaita pettymyksiä. Joukkoon on mahtunut myös muutama makea voitto, joita muistelemme huumorityyliin ”silloin vuonna -74..”.

Kaikista kauden vaikeuksista huolimatta treeneissä on tällä hetkellä hauskaa ja teemme kaikkemme toistemme eteen, jotta uusi yhteinen tavoitteemme toteutuisi. Joukkueemme taistelutahdosta kertoo viimeviikkoinen derbyvoitto AIK:ta vastaan, jossa nousimme 2-0 tappioasemasta 2-4 voittoon. Jokainen piste on nyt kullan arvoinen ja kaikki on vielä omissa käsissämme.

Harvinaista mutta sitäkin makeampaa herkkua...

Ja mitä tästä opimme?

Häviämään ei kai kukaan kunnianhimoinen urheilija opi koskaan. Tietyn pisteen jälkeen opimme kuitenkin ottamaan häviämisen rennommin suojellaksemme itseämme liialta rypemiseltä. Kun valmentajamme piti kannustavaa puhetta valmistavissa treeneissä ja kysyi retorisesti ”muistatteko tytöt sen mahtavan voiton Kristianstadissa, kun taistelimme loppuun asti 1-0 johtoasemassa? Muistatteko sen mahtavan tunteen voiton jälkeen?” Joukkue silmäili hetken toisiaan ja naurahti yhteen ääneen, että ei kyllä muisteta.

Häviäminen on yksi ikävimmistä asioista, mitä tiedän, mutta toisaalta, maistuupahan jokainen voitto sitäkin makeammalta!

Kirjoittaja on naisten A-maajoukkuepelaaja, joka futaa Ruotsin Damallsvenskanin Hammarby IF:n riveissä. 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: