Taktiikan tärkeydestä


JOEL AALTONEN

Aina on yksi. Yksi nero, joka ei vain voi sietää sitä että muita ihmisiä saattaa kiinnostaa jokin mikä häntä itseään ei. Jokaikinen jalkapalloromantikko varmasti tuntee ihmistyypin. Mielenkiintoinen keskustelu kotijoukkueen avauspelin variaatioista tai vastustajan heikon oikean laidan hyväksikäyttämisestä tyssää kuin seinään, kun kyseinen suuri ajattelija nostaa äänenvoimakkuutensa juuri niin kovalle, että jokaikinen huoneessa oleva varmasti kuulee hänen mielipiteensä: ”miten te jaksatte jauhaa jostain taktiikasta, ei sillä ole oikeasti mitään merkitystä”.

Ensinnäkin kommentti perustuu naurettavaan ajatukseen, jonka mukaan asioista joilla ei ole merkitystä ei saisi keskustella. Suurin ongelma tässä mielipiteessä kuitenkin on, että se ei pidä paikkaansa. Taktiikalla on merkitystä. Nämä vallankumoukselliset ajattelijat (jostain syystä he tuntuvat kaikki pitävän itseään ajatuksen ensimmäisinä esittäjinä) voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ihmiset, joita ei kiinnosta jalkapallo. Nämä henkilöt kaivautuvat koloistaan aina suurten otteluiden aattoina (arvokisoissa kaikkein pahimmillaan) ja tulevat kertomaan OMAN mielipiteensä tapahtumista ympäri vuoden obsessiivisesti kaikki mahdolliset ottelut katsoneille ihmisille. Jokaikinen mielipide joka heillä on perustuu joko ikiaikaisiin stereotypioihin (kaatuilevat liimaletit blaablaablaa) tai puoliaikastudioissa ja iltapäivälehdissä heidän päähänsä jankutettuihin ”uusiin” totuuksiin (brasilialaiset pelaavat nykyään tylsää jalkapalloa blaablaablaa). Toisen ryhmän muodostavat ihmiset, jotka väittävät olevansa kiinnostuneita jalkapallosta, mutta eivät oikeasti ole kiinnostuneita jalkapallosta. Ainakaan eivät siksi että se on nimenomaan jalkapalloa. Tätä ryhmää yhdistää usein kiinnostus muita lajeja kohtaan ja perimmäinen vaikeus ymmärtää millä tavalla jalkapallo muka voisi erota niistä. ”Parhaat pelaa ja sillä selvä”. Kolmannen ryhmän muodostavat jalkapalloilijat. Pelaajat ovat usein idiootteja, eivätkä ymmärrä omaa parastaan. Itseluottamus on se syy jonka takia he ovat päässeet sinne missä ovat, eivätkä he ole koskaan ennenkään tarvinneet ketään kertomaan missä päin kenttää pitää seisoa kun pallo on omalla joukkueella.

Taktiikan merkityksen selittäminen voi joskus olla vaikeaa. Todisteita on vaikea esittää. Paras tapa saada ihminen ymmärtämään on aloittaa aivan alusta. Väitteen ollessa, että kuka vain pystyisi valitsemaan kentälle 11 parasta pelaaja ja joukkue pärjäisi aivan yhtä hyvin kuin oikean valmentajan kanssa, kysymys on jalkapallon historian tuntemuksen huonoudesta. Jalkapallojoukkueet eivät ole pelanneet 4-4-2 muodossa (johon maallikko todennäköisesti joukkueen tunkisi riippumatta pelaajista) läpi vuosikymmenten. Joukkueen muoto ei yksinkertaisesti ilmestynyt kentälle kun pelaaminen alkoi. Sen takana on vuosikymmenten evoluutio, jonka ovat aikaansaaneet sekä luonnollinen kehitys että yksittäisten jalkapallonerojen ideat.

Alkuperäisissä jalkapallotaktiikoissa puolustajia oli kaksi. Peli ei perustunut pallon syöttelyyn ympäri kenttää, jota englantilaiset pitivät epämiehekkäänä, vaan yksittäisten pelaajien ravaamisen pallon kanssa kohti vastustajan maalia. Tämä saattaa vaikuttaa hölmöltä mutta olisi kenen vain, joka ei ole nähnyt nykyaikaista jalkapalloa, ensimmäinen ratkaisu. On totta että hyvin moni jalkapalloa jonkin verran seuraava pystyisi asettamaan Barcelonan samaan muotoon jolla se on voittanut mestaruutensa. Se saattaisi jopa onnistua jonkin aikaa (todennäköisesti tosin ei). Jalkapallo on kuitenkin kehittyvä eliö. Olisi vain ajan kysymys, koska pelityyli muuttuisi ja ajaisi ohi tämänhetkisen jalkapallon terävimmästä kärjestä. Ja se tosiaan muuttuu edelleen.

10 vuotta sitten lähes kaikilla joukkueilla oli kymppipaikan pelaajat. Nyt maailman parhaista joukkueista sellaista ei ole yhdessäkään. Claude Makelelen paikan pelaajat (puolustuslinjan edessä peliä ohjaavat, puhtaasti puolustavat keskikenttäpelaajat) ovat vakiinnuttaneet asemansa samassa ajassa. Puhtaat maalintökkijäkärjet ovat katoamassa. Laitapakit ovat kokeneet täydellisen muutoksen. Jos MM-kisojen trendeistä voidaan mitään päätellä, niin seuraava askel saattaa olla kaksi volantea (puolustavaa keskikenttää: Brasilia, Hollanti ja Uruguay harrastivat ainakin tätä parhaista joukkueista).

On myös tärkeää ymmärtää että taktiikassa ei ole kysymys ainoastaan ryhmityksen valitsemisesta. Kyse on pelitavan istuttamisesta joukkueeseen. Tämä tapahtuu lukemattomien treenikentällä vietettyjen tuntien aikana. Vain tietämätön väittää vastaan kun sanotaan, että jalkapallojoukkueen pelityyli kuvaa enemmän sen valmentajaa kuin sen pelaajia. Kukaan jalkapalloa katsova ei usko Suomen pelanneen samalla tavalla Antti Muurisen, Roy Hodgsonin ja Stuart Baxterin aikakaudella. Silti tämän kolmikon joukkueet koostuvat hyvin suurelta osin samoista pelaajista. Arrigo Sacchin legendaarinen AC Milan pelasi aikanaan otteluita näkymättömällä pallolla. Sacchi huusi kentän laidalta missä kohtaa kenttää pallo oli ja pelaajat liikkuivat omiin asemiinsa sen mukaisesti.

Jalkapallosta on tullut niin läpitaktikoitua, että pelaajien jokainen askel kentällä saattaa olla valmentajan ennalta suunnittelema. Jonathan Wilson kirjoittaa loistavassa (tämänkin kirjoituksen inspiraationa toimineessa) Pelien peli: jalkapallon taktiikan historia kirjassaan jalkapallon dualiteetista. Hänen mukaansa jalkapalloa jakaa aina oikein pelaamisen ja voittamisen välinen skisma. Suomalaiset uskovat oikein pelaamiseen. Tämä on johtanut tietynlaiseen anti-intellektualismiin sekä suomalaisissa jalkapallopiireissä että mediassa. Jalkapallon taktiikasta puhumiselle lähinnä naureskellaan ja sitä pidetään täysin toisarvoisena ottelun tapahtumista keskusteltaessa. Roy Hodgsonin ollessa Suomen valmentaja hän esitti usein tyytymättömyytensä toimittajien kysymysten tasoon pressitilaisuuksissa. En usko että kukaan koskaan kysyi Hodgsonilta tämän valitsemista taktiikoita. Toimittajia kiinnosti vain ja ainoastaan pelaako Litmanen.

 Tiukalla puolustuspelillä saavutettuja voittoja väheksytään Suomessa. Ne eivät ole oikeita voittoja. Upeilla taktisilla oivalluksilla saavutettu voitto ei ole oikea voitto. Kaikkein parhaiten tätä asennetta kuvastaa suomalaisten jalkapallovaikuttajien kuunteleminen. Suosittelen vahvasti lukemaan Jonathan Wilsonin upean teoksen ja peilaamaan sitä Jyrki Heliskosken Veikkausliigan sivuille kirjoittamaan tekstiin ”Kuinka tärkeä on peliryhmitys?” , jossa Heliskoski tyrmää peliryhmityksen merkityksen jalkapallo-ottelussa ja haluaa tukahduttaa sen vähäisen keskustelun joka Suomessa jalkapallosta käydään. Pitäkää tekstiä lukiessanne mielessänne että tämä henkilö on vielä 2000-luvulla valmentanut Suomen A-maajoukkuetta. Heliskoski kuuluu ryhmään numero kaksi.

Suomalainen jalkapallokeskustelu on läpimätää ja muutos vaatii tyhjää lätinää taktiikasta.

Vaatikaa saada keskustella taktiikasta.

Advertisements

10 Responses to Taktiikan tärkeydestä

  1. Rane sanoo:

    Hyvin kirjoitettu! Suomeen on jostain pesiytynyt käsitys, ettei valmentajalla ja taktiikalla ole mitään väliä. Jalkapallossa menestyvissä maissa tunnutaan olevan vahvasti eri mieltä ja hyvästä syystä. Toivottavasti suomessakin ennemmin tai myöhemmin aletaan arvostamaan taktiikkaa ja valmentajia.

  2. Kyninho sanoo:

    Loistava ja huolellisesti rakennettu kirjoitus! Jes!

  3. niilo sanoo:

    Wilsonin alkeisopukseen tutustuminen on näköjään luonut taas uuden lajitietäjän. Nyt blogisti kuitenkin vetää koko virhetäyteisen ja lapsenkenkäisen tekstinsä yhteen linkillä, jonka takana olevaa tekstiä hän ei ole ymmärtänyt alkuunsakaan. Jyrähän omassa kirjoituksessaan nimenomaan kehottaa pureutumaan taktiikkaan syvemmälle eikä ainoastaan tulkitsemaan peliä toissijaisiin numeroyhdistelmiin perustaen.

  4. Joel sanoo:

    Pahoittelut vähän myöhässä tulevasta vastauksesta, mutta en ollut tätä huomannut.

    Kieltämättä Heliskosken kritiikki on tekstissä kärjistettyä, mutta mielestäni Jyrä ei oikeasti tekstissään kehota pureutumaan mihinkään. Kirjoitus edustaa perinteistä suomalaista keskustelukulttuuria, jossa joku tulee ylempää kertomaan että ”te vaan ymmärrätte sen väärin”. Tämä ei ole keskustelua edistävää, vaan sitä tappavaa. Kukaan ei oikeasti puhu peliryhmityksestä minään yleispätevinä taktiikoina. Ne antavat vain viitekehyksen keskustelulle ja ovat sellaisina hyvä ja tärkeä osa jalkapallotaktiikoista puhumista. Tarkoitus ei niinkään edes ollut Jyrän ammattitaidon kyseenalaistaminen.

    Käytin tekstissä Wilsonin kirjaa, koska olin juuri sen lukenut ja pidän sitä parhaana sisäänpääsynä jalkapallotaktiikoihin koskaan. Virheistä kuulisin mielelläni lisää.

  5. Nimetön sanoo:

    Pahoittelut vielä vähän enemmän myöhässä tulevasta vastauksesta.

    Kehottaminen oli ehkä väärä sanavalinta. Paremminkin voisi sanoa Jyrän ohjaavan tavallista tallaajaa ja jalkapallon seuraajaa pohtimaan taktiikkaa syvällisemmin. Heliskoski myös perustelee, miksi pelijärjestelmäkeskustelu on käytännössä turhaa. Liekö kyse sitten ennakkoasenteesta Jyrää kohtaan, jos saa tekstin tuntumaan siltä, että Jyrä kertoo pilven reunalta idiooteille, etteivät he vain ymmärrä mitään jalkapallosta.

    Niin, ne virheet:

    ”Alkuperäisissä jalkapallotaktiikoissa puolustajia oli kaksi.”

    Varhaisissa pelijärjestelmissä puolustajia oli vain yksi.

    ”10 vuotta sitten lähes kaikilla joukkueilla oli kymppipaikan pelaajat. Nyt maailman parhaista joukkueista sellaista ei ole yhdessäkään.”

    En tiedä, miten kategorioit parhaat joukkueet, mutta kyllä maailman terävimmältä huipulta löytyy joukkueita, jotka käyttävät kymppipaikan pelaajaa. Kympin rooli on vuosien saatossa tosin muuttunut.

    ”Jos MM-kisojen trendeistä voidaan mitään päätellä, niin seuraava askel saattaa olla kaksi volantea”

    Kahta puolustusorientoitunutta keskikenttää ovat useat joukkueet käyttäneet jo kauan ennen viimeisiä MM-kisoja. Itse asiassa UEFT:n yhteenvedossa oletettiin tämän olevan tulevaisuuden trendi. Kuitenkin kyse oli tuolloin vuoden 2000 EM-kisojen analysoinnista.

    • Joel Aaltonen sanoo:

      Hei, hienoa että bongasin tämän taas. Ja tällä kertaa vähän nopeamminkin.

      Myönnetään. Ennakkoasenteilla on hyvin vahva vaikutus käsitykseeni Heliskoskesta. Edelleen olen jossain määrin sitä mieltä että tuo kirjoitus haiskahtaa lievästi ylimieliseltä. Sanotaan nyt kuitenkin, että jälkikäteen oma valitukseni asiasta tuntuu varsin tarkoitushakuiselta tekstin muokkaamiselta omiin tarpeisiini. Tekstin takana seison kuitenkin edelleen. Ainakin sen sanoman köyhästä suomalaisesta jalkapallokeskustelusta.

      Kaksi tai yksi puolustajaa ihan alunperin on tavallaan semantiikkaa, koska ajatuksena oli enemmänkin demonstroida sitä valtavaa muutosta joka jalkapallotaktiikassa on tapahtunut. Saatan ehdottomasti olla väärässä jolloin kyseessä on asiavirhe. Pahoittelen.

      Tarkoitin nimenomaan aivan maailman ehdotonta eliittiä. Puhtaita kymppipaikan pelaajia, linkkejä keskikentän ja hyökkäyksen välillä, ei mielestäni enää ole. Tilalla ovat kärjestä alaspäin putoavat pelaajat, kuten Rooney. Francesco Totin roolin muuttuminen Romassa on hyvin kuvaavaa tästä muutoksesta. Uskoisin että tarkoitat tätä kympin roolin muutoksella ja luulen että tulkitsit vain ajatuksiani eri tavalla.

      Tottakai monet ovat käyttäneet kahta puolustavaa keskikenttää aiemminkin. On kuitenkin täysin eri kokoinen askel pitää sitä jalkapallotaktiikoiden trendinä. Väitän etteivät kaksi linjan edessä kyttäävää pelaajaa yleistyneet 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Suurin osa joukkueista pelasi yhdellä box-to-box miehellä ja yhdellä puhtaan puolustavalla. Väitän että nyt kyseessä on erilainen ajatus, jossa kummallakaan ei ole vastuuta pelin tekemisestä.

  6. Niilo sanoo:

    Tällä kertaa pääsin itsekin paikalle ennen kuin edellisestä viestistä oli kulunut puoli vuotta.

    Jos puhtaita kymppipaikan pelaajia ei enää yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti ole, miten luokittelisit roolin, jota Allegrin Milanissa 4-3-1-2-pelijärjestelmässä pelasi alkuun Ronaldinho ja myöhemmin Robinho ja Boateng? Etkö myöskään laske Mesut Öziliä kymppipaikan pelaajaksi? Entä Interin Wesley Sneijderiä? Jos kerran Totti ja Roma kelpaavat esimerkkeinä maailman ehdottomaan eliittiin, eikö sinne kuulu myös Roman edelle sijoittunut Lazio, jossa mielestäni Hernanes on niin selvä kymppipaikan pelaaja kuin olla voi. Bayernin Thomas Müllerin roolia on niin ikään vaikea muulla tavoin kategorioida. Liverpoolissa Steven Gerrard on usein operoinut kymppipaikalla. Ancelottin Milanissa Kaká pelasi hyökkääjien takana roolissa, josta saapasmaassa käytettiin muun muassa nimeä ”trequartista mobile”. Myöhemmin Chelseassa italialaisvalmentaja yritti epäonnistuneesti istuttaa myös Anelkaa kymppipaikalle. Eikä siitä ole aikaakaan, kun Diego kirmaili Juventuksessa keskikentän ja hyökkääjien välisenä linkkinä. Arsenalissa puolestaan Nasri, Fabregas ja Rosicky on nähty tällä historiaan hukkuneella pelipaikalla, Valenciassa esimerkiksi Banega ja Manchesterin sinisellä puolella Toure.

    Kahden puolustavan keskikentän taktiikkaan liittyvän keskustelun jatkaminen vaatii ensin pienen esimerkein höystetyn selvityksen siitä, missä maailman ehdottomaan eliittiin kuuluvista joukkueista on keskikentällä kaksi pelaajaa, joilla ei ole vastuuta pelin tekemisestä?

  7. Joel Aaltonen sanoo:

    Oikeastaan yksikään antamistasi esimerkeistä ei ole pääsääntöisesti kymppipaikan pelaaja. Yksittäisiä otteluita joissa jotkut näistä on roolitettu pelaamaan linjojen välissä syöttölinjoja etsien löytyy toki, mutta kyseisiä roolituksia leimaa kaikkein selviten sen epäonnistuminen. Kaka on hyvä esimerkki roolin muuttumisesta. Hänellä ei ole niitä ominaisuuksia joita perinteisellä pelinrakentajalla on. Kakan tehtävä Ancelottin Milanissa ei ollut etsiä syöttölinjoja puolustuksen taakse tai hiipiä hyökkäykseen toisesta aallosta, vaan kuljettaa palloa ja juosta kohti puolustuslinjaa. Yhteistä on myös pallon hakeminen laidalta ja leikkaaminen keskustaan. Sama pätee moniin muihinkin mainitsemiisi pelaajiin. Lopussa mainitsemasi nimet pelaavat huomattavasti syvemmällä (Nasri menee ensimmäiseen kategoriaan) ja nimenomaan osallistuvat pelin avaamiseen/rikkomiseen.

    Aika loppuu, palaan puolustaviin keskikenttiin myöhemmin. Kyseessähän oli veikkaukseni alkavasta trendistä, esimerkkeinä tekstissä käyttämäni joukkueet käykööt vielä nyt. Brasilia ja Uruguay ovat varsin selkeitä tapauksia ja van Bommelinkin rooli oli hyvin suurelta osin pelata helppo syöttö omille.

    • Joel Aaltonen sanoo:

      Itseasiassa otetaas vähän takaisin tuota van Bommel-kommenttia. Hänen tehtävänäänhän ei niinkään ollut pelata lyhyttä syöttöä Sneijderille tai taaksepäin vaan ennemminkin antaa nopea syöttö laitaan Robbenille. Päätehtävänä kuitenkin ehdottomasti vastustajan pelin rikkominen nopeiden vastahyökkäysten luomiseksi.

      Niin ja piti antaa kiitosta palautteesta ja kanssani väittelystä. En usko missään nimessä olevani mikään guru tai jalkapallotietäjä, ennemminkin innokas oppimaan. Yritän taas saada jotain kirjoitettua kun syksy alkaa ja saan oman tietokoneeni toimimaan, toivottavasti pystyn innoittamaan lisää vastaavaa keskustelua.

  8. Niilo sanoo:

    Mitä tarkoitat pääsääntöisellä kymppipaikan pelaamisella? Kyllähän moni antamistani esimerkeistä on pelannut ihan pääsääntöisesti kymppipaikalla. Enkä nyt laskisi myöskään kovin pahoiksi epäonnistujiksi esimerkiksi hehkutettua Tourea, Real Madridiin ’uutena Zidanena’ vietyä Öziliä, uuden tulemisen Milanossa tehnyttä Robinhoa, uskomattoman nopeasti Serie A:ssa läpilyönyttä Boatengia tai Italiassa jopa ilmiöiksi nousseita Sneijderia ja Hernanesia. Listaanhan voisi vielä lisätä vaikka Van der Vaartin, jonka kehuttiin nostaneen Tottenhamin uudelle tasolle, nimenomaan kymppipaikalla. Muutenkaan tässä yhteydessä sillä ei ole väliä, vaikka joku pelaajista ei pääsääntöisesti pelaisi joukkueessaan kymppipaikalla, jos joukkue kuitenkin käyttää pelitapaa, jossa kymppipaikalla on siinä tapauksessa joku toinen pelaaja. Esimerkiksi Nasri pelasi viime kaudella pääsääntöisesti alemmalla pelipaikalla, mutta tällöin kymppipaikalla saattoi olla Rosicky tai Cesc.

    Kun vielä muiden muassa Mancini, Mourinho ja Allegri – pelaajansa roolittaneet jalkapallovalmennuksen huippuammattilaiset – toistuvasti puhuvat kyseisistä pelaajistaan ja heidän roolistaan trequartistana, on asiaa aika turha enää kyseenalaistaa. Se, että Kaká kuljettaa samassa tilanteessa, jossa Litmanen syöttäisi, ei tee hänestä vähemmän kymppipaikan pelaajaa. Fakta kuitenkin on se, että Ancelottin 4-3-1-2- ja 4-4-1-1-pelijärjestelmissä Kaká pelasi sekä puolustettaessa että hyökätessä pääsääntöisesti vastustajan puolustus- ja keskikenttä linjojen välissä ja oman joukkueensa hyökkäyksen ja keskikentän välisenä linkkinä – osallistuen peliin käytännössä 3/4 osalla kenttää (= tre quarti).

    Jos viittaat viime MM-kisoihin puhuessasi Van Bommelista tai Uruguayn ja Brasilian maajoukkueista, esimerkkisi ontuvat aika pahasti. Samalla ymmärrän paremmin, minkä vuoksi et varmaankaan suostu millään ymmärtämään Price Boatengia kymppipaikan pelaajana. Olisiko kyseessä taas ennakkoluulot ja kiinnittyminen stereotypioihin, joissa Van Bommel muistetaan vahvasti puolustavana ja häikäilemättömänä luunmurskaajan, joka taklaa ja riistää palloja. Fakta kuitenkin on se, että liukutaklaukset ja pallonriistot ovat Van Bommelinkin pelissä hyvin pieni osa kokonaisuutta. Ne toistuvat otteluissa kerran, kaksi tai ei ollenkaan. Hidastuksissa ja selostajien hehkutuksissa ne jäävät kuitenkin helposti elämään omaa elämäänsä kasvaen itseään suuremmiksi.

    Todellisuudessa Van Bommel, De Jong, Melo, Silva, Perez ja Pereira osoittavat aivan toista suuntaa jalkapallolle kuin yrität viestiä. Tietyiltä mailta löytyy vieläkin vahvemmin pelinrakenteluun osallistuvia ja roolitettuja pelaajia. Tämä kuitenkin korostaa sitä tosiasiaa, että jalkapallo ei ole menossa siihen suuntaan, että kentällä olisi useampia keskikenttäpelaajia, joilla ”ei ole vastuuta pelin tekemisestä”. Voidaan siis sanoa, että jopa Uruguayn ja Brasilian keskikenttäpelaajilla ja Van Bommellilla on nykyajan jalkapallossa tärkeä rooli pelin tekemisessä.

    Edellä nimellä mainitut pelaajat (Hollannin, Brasilian ja Uruguayn alemmat keskikenttäpelaajat) saavat toistuvasti eniten pallokosketuksia ja jakavat jatkuvasti eniten syöttöjä verrattuna muihin heidän joukkueidensa pelaajiin. Jos katsotaan vaikkapa 1994 MM-kisojen vastaavien pelipaikkojen pelaajia, kentältä löytyi usein yksi selkeästi puolustava keskikenttäpelaaja. Esimerkiksi finaalissa kohdanneista joukkueista Brasilian Mauro Silva ja Italian Dino Baggio eivät juurikaan päässeet palloon koskemaan, koska roolit oli jaettu keskikenttäparin kanssa niin selkeästi puolustus- ja hyökkäyspainotteisiksi. Nykyjalkapallossa näin selkeitä ääriviivoja ei pelaajille vedetä, vaan jokaisen on pystyttävä aktiiviseen pelaamiseen sekä pallollisena että pallottomana.

    Kiitokset myös keskustelusta. Tämä luullakseni on juuri sitä, mihin Jyräkin halusi kansaa ohjata – sen sijaan, että keskityttäisiin miettimään pelaisiko ManU paremmin 4-4-2:lla vai 4-3-3:lla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: