Parin vuoden piina


MARKUS PAATELAINEN

Markus "Mörri" Paatelainen

Tällä kertaa Pallonkaikkeuden supervaihtopelaajana toimii FC Hongan keskikentän luottomies Markus Paatelainen. ”Mörri” on tuttu nimi Veikkausliigasta suomalaisjalkapallon ystäville jo useamman vuoden takaa, mistä tie jatkui Skotlantiin isompiin ympyröihin. Paha polvivamma oli kuitenkin katkaista loistavan pelimiehen uran aivan liian lyhyeen. Pitkän taistelun jälkeen suomen kentille palattuaan hän on nyt valmis avartamaan avoimesti tunteitaan saatuaan vihdoin ja viimein – toivottavasti lopullisesti – onnellisen lopun loukkaantumiselleen.


Terveen jalkapalloilijan arki on suhteellisen leppoisaa eikä kiirettä tarvitse pitää. Kärjistetysti riittää, kun muistaa mihin aikaan on treenit, mitä syödä harjoitusten jälkeen ja milloin on seuraava matsi, niin homma toimii. Koppiin voi tulla hieman aikaisemmin heittämään läppää joukkuekavereiden kanssa, ehkä kuppi kahvia ja sitten kentälle futaamaan. Harjoitusten jälkeen lähdetään lounaalle porukalla, tunti istuskelua kahvilassa ja päivä onkin jo pulkassa. Matsipäivän odottava tunnelma on jotain ainutlaatuista ja voitetun ottelun jälkeen mies on yhtä hymyä.

Kaikki muuttuu sillä hetkellä kun loukkaantuu. Treenit ja pelit loppuvat seinään, fiilis laskee ja pukukoppielämä maistuu puulta. Itselleni kävi näin reilut kaksi vuotta sitten, ja vasta hiljattain olen saanut takaisin sen tunteen minkä takia tätä lajia niin paljon rakastan.

Toukokuu 2008, Inverness Caledonian Thistle Fc, Skotlanti. Kauden viimeisen viikon ensimmäiset treenit olivat kovaa vauhtia käynnissä. Fiilis oli hyvä, kausi oli sujunut hyvin ja uudesta sopimuksesta oli väännetty jo tovi. Peli kulki ja lähestyin jalkapalloilijan parasta ikää, olin tuolloin 26-vuotias. Loppupelissä syötin normaalin sisäterän kaverille, samalla polvesta kuului napsahdus, kaaduin ja homma oli paketissa.

Ensimmäinen ajatukseni nurmen pinnassa oli, että eipä tässä mitään, missaan vain yhden pelin ja kesän jälkeen taas takaisin tositoimiin vetämään hyvä pre-season. Väärin. Lekuri kokeili polvea ja arveli ristisiteen olevan poikki. Mieleni valtasi epätietoisuus. Mitä, miksi, miten?! Kuvat osoittivat arvion oikeaksi ja edessä oli puolen vuoden tauko. Onneksi olin henkisesti valmistautunut pahimpaan, mutta puoli vuotta, ei helv…

Eipä siinä sitten auttanut muu kuin aloittaa loma sauvakävelyn parissa ja odottaa Juhannukseen asti leikkausta. Inverness osoitti hienoa ymmärrystä ja tarjosivat uuden puolen vuoden jatkopaperin, jota tarkistettaisiin sitten loppusyksystä kun olisin takaisin harjoitusvahvuudessa. Sain kuntouttaa jalkaa Suomessa perheeni parissa, mikä oli henkisesti erittäin tärkeää.

Honka tuli kuvioihin syksyllä, tehtiin parin vuoden diili ja harjoitukset alkoivat marraskuussa. Asiat oli hienosti, uusi seura, uusi haaste, takaisin Suomessa pitkästä aikaa ja polvi oli kuntoutunut aikataulun mukaisesti. Toisin sanoen motivaatio oli huipussaan. Loppuvuodesta pääsi maistamaan jo joukkueharjoituksia, ja täytyy sanoa, että parempaa fiilistä saa hakea! Monen kuukauden tauon jälkeen jengin mukana treenaamaan pääseminen on raskasta, kun on niin innoissaan, että säntäilee joka paikkaan, vaikka mihinkään ei ajoissa ehdi.

Hyviä aikoja Skotlannissa ennen loukkaantumista

Pari kuukautta siinä sitten treenailin, mutta aivan täyteen terään jalka ei tahtonut kuntoutua, vaikka mitä teki. Helmikuussa Turusen Tuomon kanssa vedettiin ylimääräisiä 1v1 tilanteita kun polvessa rasahti, TAAS! Tästä alkoi kuukausien ihmettely ja erilaisten uusien hoitomuotojen kokeileminen. Katsastelua ja ”toivotaan nyt että se siitä” mentaliteettia kesti neljä kuukautta ennen kuin jalka päätettiin leikata heinäkuun alussa.

Nämä kyseiset 4 kuukautta ovat olleet ylivoimaisesti urani raskaimmat. Koska olin ollut Hongassa vasta kolmisen kuukautta, aina välillä treenaten, välillä lepuuttaen, välillä vesijuosten, useimmiten punttisalilla fillaria polkien, en ollut päässyt joukkueeseen sisälle samalla tavalla kuin normaalisti. Kun jalka meni uudestaan, tiesin, ettei muutosta edelliseen ollut tulossa. Melkein joka päivä tunsin itseni ulkopuoliseksi kuunnellessani pelikavereiden läpänheittoa asioista, joita oli tapahtunut kentällä, lounaalla, kahvilla tai jossain muualla siellä, mistä itse olin jäänyt paitsi. Mielentilaani ei ainakaan auttanut ne paineet, joita itselleni keräsin päivittäin ajattelemalla, että mitähän nuo kaikki muutkin ajattelevat minusta… Täällä se vain käy vähän salilla nostamassa punttia ja polkemassa fillaria… Tämän päälle kun lyö vielä kaikki ne pettymykset tuloksettomista hoidoista, niin noidankehä oli valmis.

No sitten tuli heinäkuu ja leikkaus oli onnistuneesti takana. Tulevaisuus näytti pitkästä aikaa hieman valoisammalta, kun tiesin, että nyt jalalle oli tehty jotain konkreettista. Enää ei tarvinnut toivoa mitään ihmettä, vaan vika oli korjattu ja polvi tulisi kuntoon. Kuntoutusjakso edessä näytti jälleen pitkältä ja kivikkoiselta, mutta motivaatiota riitti. Ajattelin, että nyt kun kerta on tänne asti vetkuteltu, niin katsotaan loppuun asti mihin jalasta on. Yksinäistä touhua se vieläkin oli, mutta nyt tiesin kokoajan lähestyväni pelikuntoa.

Marraskuussa lomaillessa aloitin lenkkien juoksemisen. Se oli ensimmäinen kerta yhdeksään kuukauteen kun pääsin kunnolla juoksemaan. Ei hassumpi fiilis! Siitähän se treeni-kipinä sitten leimahti oikein tosissaan ja halu kentille kasvoi. Valitettavasti halusin sinne liiankin nopeasti ja jouduin pettymään moneen otteeseen, kun kuntoutus venähti aina helmikuun lopulle asti.

Tuo talvi oli melkoista tunteiden vuoristorataa. Treeneihin oli pitkästä aikaa mukava tulla, kun joukkuekaverit tuntuivat jo tutuilta, rutiinit olivat selvät, enkä tuntenut itseäni enää ulkopuoliseksi. Positiivista meininkiä lisäsi pelikunnon siintäminen aivan lähitulevaisuudessa. Toisaalta pienikin takapakki ja treenien väliin jättäminen sai ajattelemaan, että ei tämä p***a lopu ikinä!

2010 maaliskuun alussa pääsin vihdoinkin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti pelaamaan Pallohongan kanssa treenimatsin. Olimme sopineet fysion kanssa, että pelaan vain 45min alusta, ettei tule ylilyöntiä. Peli meni hyvin, polvi kesti hienosti ja kondista riitti. Puoliajalla teki mieli heitellä juomapulloja seinille kun tulin vaihtoon. Kahdenkymmenen kuukauden taistelun jälkeen 45 minuutin sykkiminen matsissa ei kyllä mitenkään riittänyt tyydyttämään kertyneitä pelihaluja! Kevään aikana pelasin vielä muutamia Pallohongan harjoituspelejä, mutta aivan Veikkausliigan alkuun en ehtinyt.

Toukokuun 1. päivä se sitten tapahtui. Paluu first-team footballiin oli ovella. Kotiottelussa MIFK:ta vastaan pääsin irti viimeisiksi 30 minuutiksi ja tuloksena upea 3 – 0 voitto! Sitä tunnetta ei pysty sanoin kuvailemaan. Kyyneleet meinasivat tulla silmiin, kun juoksin vaihdosta kentälle yleisön taputtaessa ja huutaessa!! Parin vuoden taistelussa oli saavutettu iso voitto ja pitkästä aikaa sain nauttia futiksesta tavalla, joka on terveelle pelaajalle arkipäivää.

Nyt on edustusjoukkueen matseja takana jo reilu kymmenkunta ja elämä maistuu makoisalta. Ura Hongassa lähti käyntiin puolitoista vuotta myöhässä, mutta hei, parempi myöhään kun ei milloinkaan! Aivan täyteen kuntoon ja ennen kaikkea paluu samalle tasolle, jolla olin ennen kuin ensimmäisen kerran loukkaannuin, kestää vielä tovin, mutta isoin duuni on jo takana.

Iso kiitos tästä kuuluu ennen kaikkea Mika Lehkosuolle, joka oli käsittämättömän ymmärtäväinen minun suhteeni. Moni muu valmentaja olisi varmasti heittänyt minut pellolle aikapäiviä sitten. Hän sanoi usein, että hänen uransa lopettaneet vaivat ovat ehkä osaltaan lisänneet hänen ymmärrystä ja uskoa minua kohtaan. Toinen kiitos lähtee tietysti Hongan johdolle, jotka ovat olleet erittäin kärsivällisiä kanssani. Kolmas ja suurin tekijä onnistuneelle paluulleni futispiirien ulkopuolella kuuluu koko perheelleni, erityisesti kihlatulleni, joka on joutunut kuuntelemaan valitustani, itsesääliäni ja hermoilujani koko tämän ajan. Ilman hänen tukeaan tästä hommasta ei olisi tullut yhtikäs mitään!

Siinä oli pähkinänkuoressa viimeiset pari vuotta futis-elämästäni. Toivotaan ettei samanlaisia kirjoituksia enää tarvitse kirjoittaa, vaan voin tehdä juttuja jostain iloisemmista asioista. Niitä odotellessa duuni jatkuu kentällä ja Esport Centerin kuntolaitteet saavat minun puolestani pölyyntyä kaikessa rauhassa!

Advertisements

2 Responses to Parin vuoden piina

  1. gosse sanoo:

    Hieno teksti! Mikäs polvessa lopulta sitten 1. vamman jälkeen oli vikana vai selvisikö ikinä?

  2. […] seuraavia tunnetiloja ja turhautumista on käsitelty blogissamne ainakin Leena Purasen ja Markus Paatelaisen vieraskynissä, joten en rupea tässä nyt sen enempää tilittämään tunteistani. Tässä […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: