Hyökkäävän taitojalkapallon juhlaa


VESA SALMINEN

Etelä-Afrikan MM-kisoja on haukuttu tylsän ja puolustavan jalkapallon näyttämöksi. Suuri yleisö on ollut pettynyt pelien vähämaalisuuteen ja YLE:n studiossakin joudutaan lähes pyytelemään anteeksi, jos puoliajalla peli on 0-0.

Omasta mielestäni MM-kisat ovat olleet merkki jalkapallon muuttumisesta suuntaan, jossa tarvitaan tiiviin puolustuspelin lisäksi taktista monipuolisuutta ja rohkeaa hyökkäyspeliä. Sen on saanut huomata kankeat ja taktisesti jälkeenjääneet eurooppalaiset dinosaurukset.

On toki selvää, että kisojen kaikki ottelut eivät ole olleet mitään klassikkokamaa – osa jopa varsin tylsiäkin. Jos se on tuottanut pettymyksen niin voi kuitenkin syyttää vain itseään epärealistisista odotuksista. Toinen selvä asia mielestäni on, että ensimmäisen kierroksen ottelut ovat väistämättä tarkkaa pelaamista. Mitä muutakaan se voisi olla, jos lähtökohtana ovat valtavat menestyspaineet, suuret panokset ja takana pitkä sarjakausi ja lyhyet valmistautumisjaksot?

Nähdäkseni kisoja onkin tarkasteltava kokonaisvaltaisemmin. Silloin huomio kohdistuu hyökkäävien, taitavien ja taktisesti monipuolisten joukkueiden menestykseen.

Ennen kisojen alkua kysyin Pallonkaikkeuden sivuilla, mihin maanosaan mestaruus matkaa. Maanosakohtainen tarkastelu onkin hedelmällinen tapa jatkaa kisojen analysointia, sillä – stereotyyppistä tai ei – eri maanosista tulevien maiden pelitavoissa on selviä eroja.

Ylivertainen Latinalainen Amerikka

Latinalaisen Amerikan joukkueet ovat pärjänneet loistavasti. Uruguay, Paraguay, Brasilia, Argentiina ja Chile eivät ole hävinneet kisoissa ainuttakaan ottelua!  Meksikokin hävisi vain Uruguaylle. Brasseilla ja Chilellä vielä kovimmat pelit toki jäljellä.

Tulosten ohella esitykset ovat olleet vakuuttavia. Kaikki ovat pelanneet ennen kaikkea taktisesti monipuolista ja ”epäeurooppalaista” jalkapalloa. Amerikan mantereen hyvää edustusta täydentää täysin ansaitusti lohkonsa voittanut Yhdysvallat, jolla on nyt tie auki jopa välieriin asti.

Meksiko ja Chile, sekä oikeastaan myös Brasilia ja Argentiinakin, ovat pelanneet rohkeasti kolmella hyökkääjällä. Usein hyökkäyksiin osallistuu aktiivisesti myös laitapuolustajat ja kaksi pelaajaa keskikentän kolmikosta. Yhteensä siis 7 hyökkäävää pelaajaa.

Yllättävintä Latinalaisen Amerikan joukkueissa ei kuitenkaan ole hyökkäyspelin monipuolisuus vaan myös tiivis puolustuspeli ja sen epäeurooppalainen organisointi.

Hyviä esimerkkejä tästä ovat juuri Chile, Brasilia ja Meksiko, jotka pystyvät pelin aikana muuttamaan neljän miehen puolustuslinjan kolmen miehen linjaksi pudottamalla keskikentän ainoan selvästi puolustavan pelaajan kolmanneksi toppariksi ja nostamalla laitapuolustajat aina ylimmiksi hyökkääjiksi asti.

Näyttää siis siltä, että aina taidossa eurooppalaisia edellä olleet eteläamerikkalaiset ovat monessa mielessä edellä myös taktisesti. Ne ovat onnistuneet sopeutumaan moderniin jalkapalloon, jossa vaaditaan tiivistä ja organisoitua puolustuspeliä, mutta myös monipuolista, taitoa vaativaa ja yllättävää hyökkäyspeliä.

Olisiko tässä kyse siitä, että eteläamerikkalaisten parempi henkilökohtainen taito mahdollistaa monipuolisemman taktiikan? Onko eurooppalaisten puukoipisuus syynä taktiseen köyhyyteen? Pelaisiko Kreikka kuin Chile, jos kreikkalaiset olisivat yhtä taitavia ja nopeita? Vai onko sittenkin kyse siitä, että tietynlainen pelifilosofia ja pelitapa tuottaa taitavampia pelaajia? 

Aasiastakin paljon hyvää

Aasian ja Oseanian joukkueet ovat niin ikään olleet enimmäkseen positiivisia.

Etelä-Korea oli isosta Argentina-tappiostaan huolimatta lohkon selvästi toiseksi paras joukkue ennen Nigeriaa ja surkeaa Kreikkaa. Japani suoriutui urakastaan myös pirteästi. Pohjois-Korea, puolustavampi versio etelänaapuristaan, yllätti myös terävillä vastahyökkäyksillään Brasiliaa vastaan.

Australia oli heikko Saksaa vastaan, mutta voitti helposti oman mustan hevoseni, surkeaksi osoittautuneen Serbian. Kisojen pahimmaksi heittopussiksi kaavailtu Uusi-Seelanti on jo ylittänyt kaikki odotukset kovalla taistelullaan.

Vanhentunut Eurooppa…

Eurooppalaisten joukkueiden taaperrus on huomioitu laajasti. Syiksi on esitetty ainakin a) Euroopan kuluttavammat sarjapelit ja väsymys, b) superrikkaiden pelaajien kylläisyys, c) muiden maanosien joukkueiden pidemmät valmistautumisjaksot. Itse en sulata täysin ainuttakaan näistä selityksistä. 

Mielestäni olennaisin selitys eurooppalaisten joukkueiden ”yllättävän” heikolle menestykselle on  vanhentunut ja yllätyksetön pelitapa, joka ei tarjoa hyökkäyssuuntaan juuri mitään erikoista.

Urheilulehti povasi Englantia mestariksi ennen kisoja. Uusimmassa lehdessä syntipukiksi löytyy maalivahtipeli. En väitä, etteikö maalivahtipeli olisi Englannin surkein osa-alue, mutta suurimmat ongelmat ovat kuitenkin keskikentän onnettomassa pelinrakentelussa ja koko joukkueen mielikuvituksettomassa hyökkäyspelissä. Ranskan katastrofiin en viitsi tässä kirjoituksessa edes puuttua.

Kuvaavaa on, että ensimmäisessä ottelussa vakuuttavasti pelanneen Saksan sanottiin pelanneen ”epäsaksalaisittain”. Tähän liittyen syitä Saksan menestykselle pohdin jo aikaisemmassa kirjoituksessani.

Euroopassakin tietysti pelataan monenlaista eri futista. Ei lienekään sattumaa, että parhaiten esiintyneet eurooppalaiset ovat Hollanti ja ”Euroopan Brasilia” Espanja (sekä varauksin Portugali), joiden liikkuva, hyökkäävä ja monipuolinen pelitapa muistuttaa eniten Etelä-Amerikan joukkueita. Espanja onkin edelleen vahva mestariehdokas, mutta sen poikkeuksellisuus vain korostaa tiiviin joukkuepelin nimeen vannovien maiden surkeutta.

Mitä muistetaan Italian, Serbian, Slovenian, Slovakian, Sveitsin, Tanskan ja Kreikan otteista? No ehkäpä se, että Sveitsin yllätysvoitto Espanjasta on ainoa puolustamalla saatu voitto kisoissa. Muuten kovin tasapaksua nuhjaamista.

Eurooppalaistunut Afrikka

 Afrikan joukkueisiin kohdistui kovat odotukset, olihan kyseessä heidän ”kotikisansa”. Nuo odotukset olivat kuitenkin pahasti ylimitoitettuja.

Isäntä Etelä-Afrikka pelasi kohtalaisesti saaden pisteen kovalta Meksikolta voittaen surkuhupaisen Ranskan. Ghana oli ainoa jatkoon päässyt Afrikan maa, mutta se ansaitsi jatkopaikkansa vain muiden huonommuuden ansiosta. Hyvin organisoitu joukkue teki vain kaksi rankkarimaalia. Nyt todella vähän esittänyt Ghana on kuitenkin ehdolla jopa välieriin asti.

”Fyysinen ja hyvin organisoitu” pätee myös materiaaliltaan selvästi parhaimpaan Afrikan joukkueeseen eli Norsunluurannikkoon. Sen taival päättyi jo ennen kisoja huonoon arpaonneen.

Kovin hyvää kuvaa ei norsutkaan itsestään silti jättäneet. Mieleen tulee lähinnä turhautuneet sukitukset ja filmaamiset Brasiliaa vastaan.

Ennen iloisesta ja yllättävästä pelistään tunnetut Afrikan joukkueet ovat vähitellen omaksuneet ”eurooppalaisten pelitavan” ja pelasivatkin järjesteän hyvin organisoitua puolustuspeliä – eurooppalaisten valmentajien johdolla. Herää kysymys, olisiko sittenkin kannattanut hakea mallia ja osaamista Etelä-Amerikasta?

Lopuksi: Jalkapallojumalan ylistys

Kisojen valovoimaisimman persoonan palkinto menee ilman muuta Diego Maradonalle, joka on jo tässä vaiheessa ansainnut kaikki mahdolliset papukaijamerkit.

Täytyy tunnustaa, että kuuluin itsekin niihin skeptikoihin, jotka epäilivät Maradonan epäpätevyyden tuhoavan Argentiinan mestaruushaaveet. Viimeistään Cambiasson jättäminen pois kisakoneesta näytti olevan varma merkki siitä.

Jo tässä vaiheessa on tunnustettava, että arvio meni vähintään yhtä paljon metsään kuin Serbian veikkaaminen välieriin. Maradona on näyttänyt mallia kaikille maailman jalkapallovalmentajille, miten oman persoonan laittaminen peliin voi luoda joukkueeseen ainutlaatuisen ilmapiirin.

Maradonan man management on ollut muutenkin täydellistä. Maradona on myös saanut median huomion itseensä ja luonut joukkueelleen työrauhan. Samaa taktiikka on tunnetusti käyttänyt Jose Mourinho.

Superhidastukset Maradonan eleistä kentän laidalla ovat olleet koko kisojen tähtihetkiä. Maradonan lausunnot ovat olleet paitsi huikeaa viihdykettä, myös sisältäneet monia hyviä ajatuksia. Yhdessä mainiossa lausunnossaan Maradona sanoi, että hänen tehtävänään on tuoda iloa Argentiina kansalle. Hienosti sanottu.

MM-kisoissa todellakin on parhaimmillaan kyse suurista kansallisista tarinoista. Jos Maradona onnistuisi johdattamaan joukkueensa MM-kultaan toistamiseen, kaikesta vuosien 1986-2010 välillä tapahtuneesta huolimatta, olisi se uskomaton käänne jo tähänkin mennessä uskomattomassa tarinassa.

Advertisements

3 Responses to Hyökkäävän taitojalkapallon juhlaa

  1. Iso Mestari sanoo:

    Hyvä pointti tuo, että Etelä-Amerikkalaiset voivat pelata taktisesti monipuolisempaa peliä korkeamman taitotasonsa ansiosta. Eurooppalaisissa joukkueissakin on toki taitavia yksilöitä, mutta keskimääräisesti Etelä-Amerikkalaiset, ja jopa aasialaiset ovat taitavampia pallonkäsittelijöitä, joka tuo varmuutta ja nopeutta näiden maanosien joukkueiden syöttöpeliin. Esimerkiksi Englannin on vaikea nostaa laitapuolustajia samalla tavalla hyökkäyksiin mukaan kuin esimerkiksi Meksikon, sillä pallo hukataan usein niin nopeasti ettei laitapuolustajilla ole mitään saumaa ehtiä hyökkäykseen mukaan, tai toisaalta järkeä lähteä sinne koska joukkue ei ehdi pallonhallintajaksonsa aikana ryhmittymään tarpeeksi tasapainoiseen muodostelmaan voidakseen puolustaa tehokkaasti pallonmenetyksen sattuessa.

    Itse kirjoitin ennen kisojen alkua (http://punteracademyblog.wordpress.com/2010/05/31/voiko-mm-kulta-menna-lansi-euroopan-ulkopuolelle-nyt-tai-seuraavina-50-vuotena/), että jalkapallon kehityksen etujoukkoja johtaa Eurooppa, ja nimenomaan Länsi-Eurooppa, mutta nyt näyttää siltä, että suurinosa on lähtenyt kehittämään jalkapalloa väärään suuntaan.

    • Vesa Salminen sanoo:

      Kieltämättä ihan hyvää argumentointia tuossa tekstissä. Tuo verkostoitumispointti varsinkin on hyvä ja mielenkiintoinen. Siinä olen kuitenkin eri mieltä, että tämä verkostoitumiskehitys välttämättä pelaisi Euroopan pussiin, vaan kyllä samanlaista verkostoitumista varmasti on Etelä-Amerikassakin yhtä saman verran. Ja merkittävää verkostoitumista myös näiden mantereiden välillä.

      Euroopassa lähivuosien vaarana voi olla jämähtäminen vanhoihin malleihin. Sen ei tietenkään tarvitse tarkoittaa sitä, että kyse olisi pitkäaikaisesta lamakaudesta. En epäile, etteikö Ranska, Italia ja kumppanit ponnahda taas muutamien vuosien päästä maailman huipulle. Juuri tällä hetkellä Eurooppan maajoukkuefutis (Espanja poislukien) näyttäisi kuitenkin olevan pahassa lamassa. Mutta tämmöisissä sykleissähän se jalkapalloherruus on aina mennytkin.

      Väittäisinkin, että ottakseen sen ”punaisen liivin” kunnolla itselleen, pitää Euroopan dinosaurusten uudistaa rajusti jalkapalloaan. Saksassa tämä aloitettiin jo ja tulokset ovat mielestäni jo nyt nähtävissä.

      Pitkällä tähtäimellä voi toki olla, että taloudelliset ja muut resurssit voivat kääntyä Eurooppan eduksi. Vai onko jalkapallovaltikka 50-vuoden päästä sittenkin Kaukoidässä? Siellä ainakin on valtaisa potentiaali.

  2. Edgar Allan Tollo sanoo:

    Afrikka on helvetin paljon vaikeampi paikka eurooppalaiselle kuin e.amerikkalaiselle. Läntiset, ns sivistysvaltiot kyntää, kuten italia ja ranska, saksa ja englanti komapstelee. ainoastaan hollanti on näyttänyt kyntensä, mutta niillä nyt on outo meininki muutenin, kuten esim. huorat ja pajauttelu on sallittua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: