SUPERVAIHTOPELAAJA: Sisäinen kipinä


VILLE HIRVONEN 

Heti alkuun tunnustus: olen jääkiekkomiehiä eli ”Kendojanari”, kuten jalkapallofanit hiukan ilkikurisestikin minunlaisiani kutsuvat. Jalkapallo on kuitenkin aina tietyllä tapaa kiehtonut ja uskallanpa väittää siitä jotain tietävänikin. Kuningaslaji sytyttää ainakin kerran neljässä vuodessa minussa sisäisen kipinän, josta voi syntyä lajia kohtaan suurikin palo.

On kesä 1998. Olen 9-vuotias. Ranskassa pelataan jalkapallon MM-kisojen lopputurnaus. Meillä on hyvä kolmen hengen kaveriporukka, josta kaksi muuta ovat minua pari vuotta vanhempia. He hehkuttavat päivästä toiseen kisoja, enkä oikein jääkiekkofanina ymmärrä toisia poikia. Uskallaudun kuitenkin jopa idolin asemassa olevien vanhempien poikien esimerkin mukaisesti seuraamaan kisoja. Ja sitä päätöstä en ole koskaan katunut.

Ranskan isännöimät MM-kisat ovat jääneet ikuisesti mieleeni. Pelit olivat viihdyttäviä, ja toisaalta tuona kesänä kaveriporukassani vietettiin muutenkin niitä kuuluisia ”huolettomia lapsuudenkesiä”. Pelipäivänä katseltiin matsit kotona, jonka jälkeen tie vei nopeasti talomme takana olevalle nurmikentälle, jossa sitten oltiin vuoronperään ”Ronaldoja” tai ”Sukereita”. Maalissa oli luonnollisesti ”Köpke” tai ”Schmeichel”.

Oranje

Kaveriporukkani kaksi muuta aktiivijäsentä olivat molemmat vahvasti Brasilian veneessä. Nuori Ronaldo ja tuiman vasurin omaava Rivaldo tekivät kavereihini tuolloin huikean vaikutuksen. Itsekin ihailin Brasilian iloista ja taitavaa jalkapalloa, mutta oma suosikkini löytyi kuitenkin kisojen loppupuolella, kun kauniissa oransseissa peliasuissa pelaava Hollanti tiputti dramaattisella tavalla Argentiinan jatkosta. Etenkin oranssipaitojen kärjessä viilettävä Patrick Kluivert ihastutti pientä pojan nassikkaa siinä määrin, että marssin tyynen itsevarmasti seuraavana päivänä takapihalla olevalle nurmelle ”Patrick Kluiverttina”. Olin salaa ylpeäkin siitä, että uskalsin uhmata noiden isompien poikien mielipiteitä ja kannattaa rohkeasti Hollantia. Isot pojat eivät tietenkään pitäneet siitä, kun ”uhmasin” heitä, mutta antoivat fanitukselleni kuitenkin siunauksen.

Kisojen välierissä kohtasivatkin – kuinkas muutenkaan- Brasilia ja Hollanti. Olin toiveikas. Brasilia oli toki pelannut siihen mennessä vakuuttavasti, mutta uskoin, että oma sankari, Kluivert nostaisi Hollanin jatkoon. Ottelu eteni kuitenkin brassien johdossa aina 90. minuutille asti, kunnes Kluivert sai loistavan Overmarsin keskityksen päähänsä ja tasoitti pelin.

Rangaistuspotkukilpailu oli piinaava. Brasilia laittoi vuoren varmasti kaikki pallot ohi Van Der Sarin, mutta Taffarel torjui kaksi rankkaria ja vei Brasilian finaaliin. Pettymys oli kova, ja taisi pienen pojan silmäkulmasta muutama kyynelkin vierehtää.

Kisoista jäi kuitenkin sisälleni kipinä jalkapalloon. Seuraavana kesänä pelasin jo junnuissakin fudista, mutta aivan harrustukseksi asti jalkapallo ei koskaan päätynyt. Jääkiekko oli jo silloin se tärkein juttu, vaikka en sitäkään itse pelannut seuratasolla.

Lätkän suuresta roolista huolimatta rakastan hyvää jalkapalloa. Ja mikäpä olisi sen seuraamiseen parempi kanava kuin jalkapallon MM-kisat?

12 vuotta myöhemmin olen tavallaan samassa tilanteessa kuin tuona tarunhohtoisena kesänä -98. Jalkapallon seuraaminen on jäänyt jo vuosia hiukan paitsioon; tiedän kyllä kovimmat joukkueet, pelaajat ja managerit, mutta aivan täysin kartalla tämänhetkisestä futiksesta en voi sanoa olevani. Onneksi on kuitenkin MM-kisat. Kipinä lajia kohtaan on olemassa. Oikein itseänikin jännittää kuinka suuren palon se tällä kertaa saa aikaan.

Advertisements

One Response to SUPERVAIHTOPELAAJA: Sisäinen kipinä

  1. Joo-o sanoo:

    Isäni on kannattanut Hollantia 70-luvulta lähtien, joten syntyessäni minulle ei annettu paljoa valinnan varaa. Ensimmäisen Hollanti-paitani muistaakseni sain jo kaksivuotiaana eli isäni vain kylmäverisesti päätti, että sinä kannatat Hollantia. En edes uskalla ajatella mitä olisi käynyt, jos olisin murrosiässä alkanut glooryhuntata esimerkiksi Belgiaa.

    Todellinen fanius alkoi minulla viisi kuusi vuotta sitten. Kuten sanoin niin Hollanti on ollut suosikkini jo pikkupojasta lähtien, mutta ei se ollut samanlaista kuin tänä päivänä. Kannattaminen on muuttunut rakkaudeksi ja intohimoksi. Nuoresta iästä huolimatta olen ehtinyt seurata joukkuetta kuitenkin jo aika kauan, mutta vuosi vuodelta mielenkiintoni ja rakkauteni joukkuetta kohtaan vain voimistuu. Kyllä voi sanoa, että Hollanti on iso osa elämääni, jota ilman en osaa, enkä halua elää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: