Futismatsi vaihtopelaajan näkökulmasta


HENRI AALTO

Joukkueena hävitään ja joukkueena voitetaan. Lause, joka pitää hyvin paikkansa. Antaessasi kaikkesi 90 minuutin + lisäajan verran rinnassasi komeilevan logon, fanien ja pelikaverien puolesta, tuntee sellaista yhteneväisyyttä joukkuekavereihin jota ei juuri muuten voi tuntea. Olet osa ylpeitä voittajia tai pettyneitä häviäjiä. Jos olet siis ollut itse kentällä. Edes osan ottelusta.

Tarkoitukseni ei nyt ole purkaa kiukkuani vaihdossa istumieni pelien takia tai hakea sääliä osakseni, vaan puhtaasti jakaa omia – ja joidenkin pelikavereideni kanssa jakamiani ajatuksia vaihtopenkiltä käsin vietetyn ottelun tunnelmista.

Inspiraation aiheesta kirjoittamiseen olen saanut vertaillessani tuntemuksia etenkin otteluiden jälkeen oltuani kentällä tai vaihdossa. Etenkin koko viime kauteen ja nyt parin viimeiseen viikkoon itselleni mahtuu molempia, joten ajattelin kirjoittaa asiasta ja katsoa löydänkö samoin – tai toisinajattelijoita.  Jalkapallo-ottelu on kuitenkin niin erilainen ollessasi itse kentällä tai penkin puolella.

Täydet minuutit tai edes osan pelistä tahkottuaan adrenaliini virtaa voimakkaasti kehossa pelin jälkeen ja vaikka kroppa saattaa olla aivan kuollut, on jotenkin tavallista eloisampi olo. Pelit kun ovat jalkapalloilijan hienoimpia hetkiä. Tapahtumia kertaa mielessään ja jakaa niitä vieressä istuvan kanssa kopissa, loppuverryttelyn aikana ja paluumatkalla vieraspeleistä. Illalla uni ei meinaa tulla silmään kun kertailee vielä antamaansa upeaa läpisyöttöä tai manailee sitä kun kaveri pääsi viemään itseltä helpot puikot.

Voitetun ottelun jälkimainingeissa tuntee suurta yhteneväisyyttä ja ylpeyttä vieressä ilakoiviin pelikavereihin ja kokee jotenkin olevansa osa jotain suurta ja yhteistä. Häviön jälkeen on sama juttu, tosin päinvastaisilla tunteilla, silloin tunnetaan kollektiivista surua epäonnistumisen jäljiltä. Voitetaan tai hävitään, ollaan vähän kuin yhtä suurta perhettä.

Penkkirivi, jota jokainen futari välttelee.

Vaihtopelaajana ei koe läheskään samoja ääritunteita surun tai ilon saralla. Tottakai sitä nauttii kun joukkue voittaa ja yhtälailla harmittaa kun hävitään. On kuitenkin mahdoton täysin samaistua joukkuekavereiden tunteisiin. Jos on voitettu ja kaikki hehkuttavat hienoa esitystä ja tulosta, sitä on iloinen, muttei onnellinen. Itse kun ei ole laittanut tikkua ristiin voiton eteen. Eikä ole saanut siihen edes mahdollisuutta. Treeniviikon huipentava kliimaksi on jäänyt itseltä kokematta. Sitä ei kävele samalla tavalla rinta pystyssä elämää täynnä kadulla matsin jälkeen, vaan pyörittelee hiljaa mielessään mitä voisi tehdä paremmin että saisi olla ensi kerralla mukana kentällä voittamassa.

Tappion jälkeen kaikkia ottaa päähän niin jumalattomasti, mutta itsellä on lähinnä tyhjä olo. Pelistä ei ole jäänyt mitään hyvää käteen. Sitä on allapäin kun ei saatu pisteen pistettä, eikä itse voinut tehdä asialle mitään. ”Jos mä oisin ollu kentällä, niin.. No ehkä ens pelissä..” Mutta vitutuksen määrä on pienempi kuin pelanneilla. Tai se on erilaista. Ärsyttää kun ei saanut pelata ja joukkue vielä hävisi. Turha matsi. Ei auta kuin antaa taputukset kavereiden olkapäille. Suihkun kautta himaan ja kohti huomisia treenejä. Ei siinä ihmeempiä. Tänään ei ollut riittävän hyvä päästäkseen kentälle. Ei auta kun parantaa treeneissä ja toivoa oman vuoron tulemista.

Kapteeni tai johtoportaan henkilö käy vielä ehkä kiertämässä ja kättelemässä kaikki pelaajat läpi. Voiton jälkeen pelanneet halailevat keskenään, oman vuoron tullessa reipas kädenpuristus ja myötätuntoisten katseiden vaihto riittää. Tappion jälkeen katseetkin saattavat jäädä vaihtamatta, kätellään kuitenkin.

Nämä ovat yleisiä tuntemuksia pelien jälkeen, poikkeuksiakin löytyy. Jokainen ottelu on myös aina erilainen, ja välillä odottaa enemmän ja välillä vähemmän ylipäänsä saavansa peliaikaa. Aina sitä ei jaksa harmitella kun ei pelannut, välillä se on maailman kauhein asia.

Julien Faubert nukahti viime kaudella vaihtopenkille.

Painotan myös vahvasti, että vaikka ei olisi yhtä onnellinen tai surullinen kuin muut, se ei tarkoita etteikö ottelu tai sen tulos kiinnostaisi itseään samalla tavalla kuin muita. Sitä se ei todellakaan tarkoita. On täysin normaali ja luonnollinen reaktio, että miettii enimmäkseen miksei päässyt itse pelaamaan. Tähän yhtynee varmaankin moni jalkapalloilija. Oman joukkueen voittoa toivoo kuitenkin aina. Eikä epätoivoon saa vaipua vaikka penkillä joutuisi välillä olemaan. On helppo manailla koutsia ja ottaa luovuttamisen mentaliteetti, mutta se ei pitkälle kanna. Hyvän treenimotivaation löytäminen on usein vaikeinta juuri silloin kun penkkiä joutuu kuluttamaan, mutta sekin on yksi pelimiehen mittari miten tällaisessa tilanteessa reagoi.

Kommentoi ihmeessä omia fiiliksiäsi penkiltä seurattujen ottelun tunnelmista! Uskon että moni on suht samoilla linjoilla kanssani, mutta erilaisiakin näkökulmia varmasti löytyy paljon.

Haluan vielä mainita positiivisena esimerkkinä penkillä olemisesta eilisen pääkaupunkiseudun derbyn. Olisi ollut upeaa saada osallistua tuohon onnellisen lopun saaneeseen jännitysnäytelmään, mutta HJK:n kaato oli aivan fantastista vaihtopenkiltäkin käsin. Tällaisia pelejä kun saisi parikymmentä lisää kauteen.. Aijai sentään..

http://www.iltalehti.fi/nettitv/?21309287

Yllä fiilistelyä klubi-matsista.

Mainokset

5 Responses to Futismatsi vaihtopelaajan näkökulmasta

  1. Panu Autio sanoo:

    Hienoa analyysia vaikeasta aiheesta Henkka! Kirjoituksen innoittamana myös FC Espoon bloggaava kippari Pauli Kuusijärvi intoutui juopottelujensa raportoimisen sijaan (tästäkin tekstistä tosin viittauksia lonkeroihin löytyy) kirjoittamaan vaihteeksi asiaan futiksesta ja nimenomaisesta aiheesta. Teksti löytyy linkin takaa: http://www.facebook.com/note.php?note_id=392167051482&id=230534444493#!/note.php?note_id=392167051482

  2. Pekka Puupää sanoo:

    Toivooko sitä salaa sisällään että oman pelipaikan jätkä pelaa paskan pelin, kuitenkin toivoen että oma joukkue voittaa? Sehän olisi ideaalitilanne omalta kantilta.

  3. Henri Aalto sanoo:

    Kiitti panu! Oli nasta huomata et pauli sai virikkeitä omaanki blogiinsa täältä.

    Pekalle, kyllähän mä valehtelisin jos väittäisin et toivon kaikkien aina onnistuvan. Tottakai sitä haluaa et oman paikan pelaaja jotenki epäonnistuu tai jotain muuta tapahtuu, että ite pääsee pelaamaan. Kenenkään en ikinä toivo loukkaantuvan enkä pelaavan aivan umpipaskaa matsia, mut oishan se outoa jos fiilistelis täysin rinnoin oman paikan kaverin nappisuoritusta.

    Paras vaihtoehto on just minkä sanoit, oman paikan jätkä ei onnistu mut joukkue voittaa, ja mä voin lyödä melkein hengestäni vetoa että näin ajattelee (lähes) kaikki jotka vaihtopenkkiä joutuu yhtään useemmin kuluttamaan. Oon melkein sitä mieltä et jos näin ei ajattele, ei oikeesti kiinnosta ees päästä pelaamaan. Paras tilannehan on olla kehissä siks ku on yksinkertasesti paras, mut toisaalt joskus on pakko olla kentällä vähä huonompanakin et voi kehittyä parhaaks.. Pelkät treenit ei vie läheskään riittävästi eteenpäin.

  4. Loukku sanoo:

    Näin MM-kisojen alla olisi mielenkiintoista tietää, onko menestyvien MM-joukkueiden vaihtopelaajilla kaikesta huolimatta hieman kollektiivisempi ote joukkueen jäsenenä olemiseen?

    Kaikki muistavat, kuinka Jens Lehmann pelasi 2006 huikeat kisat samalla kun Olli Kahn näytti nyrpeää naamaa penkillä. Tai mitenköhän Milito reagoi, jos Diegon vävypoika tosiaan vie pelipaikan nenän edestä?

    On kiva ajatella, että tuolla oltaisiin kunnon happy family -meiningillä, mutta veikkaanpa, että pinnan alla kyllä kuohuu!

  5. Henri Aalto sanoo:

    Mä luulen et MM-joukkueiden vaihtopelaajist suurin osa istuu tatti otsassa siel penkil ja toivoo et joku loukkaantuu tai munaa pahasti et pääsis pelaa. Onhan siel kuitenki sen tasosii pelaajii maailman hienoimmas turnaukses et ei varmaan vaihtopenkki kovin hyvin pelihalui tyydytä.

    Jos kysees ei oo joku esim. 17v walcott 2006 kisois ku se iteki ties ettei oo läheskään riittävän hyvä päästäkseen kentälle (ei oo mun silmis vieläkää), ni muis tapauksis varmasti vituttaa olla benchil.

    Eiköhän prinssi-Militolki ala vähä keittää yli jos ollu euroopan kuumimpii/kuumin hyökkääjä koko kauden eikä sit saa vastuuta vävypojan tai 44v martin palermon takia. Ja ton tason joukkuees lähes jokanen pelaaja pitää itteään (aiheestakin)ihan maailmanluokan palloilijana joka ansaitsee paikan maajoukkueensa avauksessa, eikä voi käsittää sitä et ite joutuis kattoo pelei kentän reunalta. Mun on vaikee nähä et ykskää vähänkin suuremman futismaan vaihtopenkillä lusiva tähti ois tyytyväinen tai hyväksyväinen oman roolinsa suhteen, eiköhän ne kaikki käy todella todella kuumana kulissien takana..

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: