Maalitolpan juurella – Keino Siemenkosken tarina


Keino Pub Taikakoskettimen tuulikaapissa

Tällä viikolla Pallonkaikkeuden ”supervaihtopelaajana” sanaisen arkkunsa aukaisee Idän sumuisten kuppiloiden salaperäinen palloilija, Keino Siemenkoski.

Hänen ulkomuodossaan on jotain sportahtavaa. Pohkeiden uhkeus tuo mieleen television rantavahtinaaraat. Pimenevässä illassa kiiltelee teryleeni. Verkkari ei anna vaihtoehtoja, on käytävä tulvalahkein. Keskivartaloa koristaa sixpäck – telineessä kuusi pulloa Dexalia. Runko keinuu kuin kulmalippu vastatuulessa. Puhuri on vienyt hiukset ympäri maailmankaikkeuden vihreitä veroja. Poskiparta on tiukasti kalkittu kohdilleen.

Selvästi iltalenkillä? Otsa hohkaa kosteutta ja edellään hän tuuppii lastenvaunuja. Hän kurvaa ostoskeskuksen koleille käytäville ja etsii lämpöä. Pub Taikakosketin. Piltin nelipyöräinen jää narikkaan ja kuski lipuu baaritiskille.

Hän valloittaa yksinäisen pöydän ja nostaa maljakon janon hiomille huulilleen. Keskikeimola puraisee heti. Ajatuksen aallot keinahtavat liikkeelle. On aika palata olennaisen äärelle.

Keino Siemenkoski, mistä kaikki sai alkunsa?

– Syvällä sisimmässäni se on elänyt aina. Synnytys vain oli hidas ja vaikea. Ensimmäinen pysähdys oli joskus 1980-luvun alussa. Olin urheilukentällä ulkoiluttamassa marsuani, kun näin elämäni ensimmäisen jalkapallo-ottelun. Mutasarjaa, hiekkapölyä, ohipotkuja, tuhti valmentaja söi nakkikukkaroa ja noitui. Sitten, kesken kaiken sohimisen vihreäpaitaisten kärkäs sentteri oli yksin kuudellatoista. Maalivahti tuli oikea-aikaisesti vastaan, mutta hänen koordinaationsa petti: nyrkkiin puristettu näppylähanska livahti Mitren ohi ahnaan keskushyökkääjän nahkakuulille. Seurasi korviavihlovaa korkeaa veisua ja konklaavi, jonka tiimellyksessä annettiin tukkapöllyä, katkaistiin sääriluu ja lausuttiin monta rumaa sanaa. Pilkun veti se, jonka takakäkkärä lainehti eniten. Muovitossun kärjellä hän tyrkkäsi peliväliin eleettömästi verkon helmaan. Vastustajat ryntäsivät tuomarin kimppuun: Eikö tämä tunne jaliksen kirjoittamattomia sääntöjä? Pallon päällä ei saa istua ettei se mene soikeaksi ja kärsällä ei saa vetää ettei pallo puhkea!

– Maali! Minun katseeni oli kiinnittynyt maaliin. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista: Kaksi jykevää pystypuuta, ja ylähirsi, joka heidät yhdisti. Kuin rakastavaiset, valkeudessaan viattoman puhtaat, jotka kohtalo liittää yhteen. Verkko silmäilee heidän lempeään ja suojaa iankaikkista onnea keskellä kylmää maailmaa, loputonta autiota erämaata, Saharaa… Kuinka monta pisaraa siihen onkaan vuodatettu, kuinka monta pisaraa siihen onkaan hukkunut, ohimolta, taivaalta, silmäkulmasta…

Keino Siemenkoski, tule takaisin!

– Maali, se oli ensirakkauteni. Saavuttamaton, mutta aina mielessä. Aamulla saatoin herätä märiltä petivaatteilta. Olin varttunut mies ja mielessäni oli vain maali.

Hän alkaa päästä vauhtiin. Janoinen lohi öljyää ruotoaan ja särjen harmaisiin silmiin on syttynyt liekki. Keino Siemenkoski on täällä tänään, monen eilisen jälkeen.

– Emme ikinä kohdanneet. Liikuin eri piireissä, maali pysyi tolpillaan. Ja niin minä unohdin kaiken. Tai yritin unohtaa. Mutta minua vasta johdateltiin.

Keino Siemenkoski laskee huurteista loputtomaan viemäriinsä. Matka mielen sameisiin syövereihin jatkuu.

– Seuraava pysähdys oli joskus 1990-luvun alussa. Olimme maalaamassa laamanni Reisilehdon kesämökkiä, kun huomioni kiinnittyi hänen pihalla pallon kanssa leikkivään poikaansa. Poika teki pallon kanssa mitä tahtoi: piti sitä ilmassa kaikin mahdollisin raajoin, harhautteli, temppuili ja leikitteli. Pallonkaikkeus oli hänen rajansa, rajoja ei ollut. Kun laamanni Reisilehto huomasi telani pysähtyneen hän hymyili ja sanoi: ”Poika alkaa oppia. Mutta maalata se ei vaan osaa.”

– Minut valtasi jokin kummallinen takautuma. Jokin outo tunne syleili rinnanalaani, mutta johtuiko tinnerihöyryistä, etten kyennyt tulkitsemaan tuota sydämessäni kytevää lämpöä. Joka tapauksessa, poikaa en voinut kuin ihailla.

Keino Siemenkoski vaikenee. Hän huljuu jossain kaukana muistojensa laineilla, eikä kullan kimallus lasissa lakkaa. Huurteinen kantaa eteenpäin, vaikka päätylippu horjuu tuulessa.

Nesteen pinnasta heijastuu hänen oma kuvansa. Keino, kerro lisää!

– Se oli vuonna 2000, hän aloittaa, mutta vaikenee kesken.

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän raapaisee keinokuituverkkarinsa vetoketjun auki ja käärii yltään alemman kerroksen vaimonhakkaajan. Sitten hän kääntyy selin. Hänen nahkaansa on tatuoitu kokoselän kuva. Siinä vekkuli nuorukainen iskee silmää, ruumiinaan jalkapallo, ja narrin helkkähatun ympäriltä voi lukea tekstin:

”FC Jokrut, Helsinki, 2000”.

Baarimikko astelee Keino Siemenkosken tykö ja tekee tiettäväksi, että kaikki päättyy aikanaan. Keino nousee, tekee tarpeelliset askelharhautukset ja suuntaa kohti narikkaa. Matkalla hän toteaa hiljaisella mutta varmalla äänellä:

– Mutta minä en antautunut, minä en ollut vielä päätepysäkillä. Sillä ei yksikään ihminen voi olla suurempaa kuin rakkaus.

Hän ottaa lastenvaunut narikasta ja astuu ulos. Mustassa yössä hänen hahmonsa loittonee pimeyteen, kunnes hän pysähtyy, kurottautuu vaunujen ylle ja tarkastaa sisällön. Siellä uinuu nahkakuula.

Mainokset

One Response to Maalitolpan juurella – Keino Siemenkosken tarina

  1. Yussuf sanoo:

    kerrassaan loistavaa. Lauantaiaamun kevyt kohmelo kääntyy hymyksi tätä lukiessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: