Suuren unelman särkymisestä


LEENA PURANEN


Tämän viikon ”Supervaihtopelaajamme” on 23-vuotias Hammarby IF:n ja Suomen naisten maajoukkueen laituri, joka loukkaantui vakavasti viime vuoden EM-kisojen kynnyksellä.

I am the best!

Kevät 2009 oli futisurani parasta aikaa. Pelasin ensimmäistä kauttani Ruotsin Damallsvenskanin Hammarbyssa ja nautin futiksesta enemmän kuin koskaan. Itseluottamukseni oli huipussaan, onnistumisia tuli kuin liukuhihnalta. Nauroin epäonnistumisille, koska tiesin, että seuraavalla kerran onnistun.

Nautin vastuusta, 1v1 -tilanteista, täydellisistä keskityksistä ja jopa siitä järkyttävästä juoksumäärästä, jonka tein joukkueen eteen puolustussuuntaan. Sen kevään takana oli vuosien työ, josta vihdoin sain ansaitsemani palkinnon. Peli kulki juuri oikeaan aikaan, sillä EM-kotikisat odottivat elokuussa.

Huh, ei mitään vakavaa. Eipä.

Kova treenaaminen alkoi yhtäkkiä näkyä myös toisella tavalla, kun eräänä aamuna sydämeni hakkasi kuin Rolling Stonesin rumpali. Olin varma, että tässä se nyt sitten oli – ylikunnossa ja puoli vuotta lepoa. Selvisin kuitenkin säikähdyksellä, sillä pulssi normalisoitui juuri ennen harjoitusmaaottelua Italiaa vastaan.

Pelin 80. minuutilla maailma sitten pysähtyi. Se oli hetki, jolloin unelma EM-kisoista mureni oikean eturistisiteen sanoessa sopimuksen irti. Saatuani varmistuksen magneettikuvista istahdin ratikkaan ja löysin itseni Ruoholahdesta, vaikka tarkoitus oli päästä Kamppiin. Aika ja näköjään paikkakin menettivät sillä hetkellä merkityksensä.

Maailma ei kuitenkaan pysähtynyt – ikävä kyllä – sillä EM-kisat olivat edelleen tulossa. Minä vain en olisi mukana. Samaan aikaan oma maailmani pyöri kuperkeikalla Mount Everestiltä alas.

Epäuskossa meni vain ensimmäiset pari päivää, minkä jälkeen iski sellainen suru, jota en pystynyt käsittelemään tulematta hulluksi. Puoliksi vahingossa jätin asian sitten käsittelemättä ja keskityin nauttimaan kesästä Suomessa. Suru ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan.

Kamala ihminen?

Suru, tuska ja katkeruus seurasivat minua mitä oudoimmilla tavoilla koko kesän ennen kisoja. Koin kaikki lohdutuksen sanat tyhjäksi puheeksi, vaikka läheiseni olivat oikeasti pahoillaan puolestani. Elin omassa pienessä kuplassani, mikä ilmeni välinpitämättömänä käyttäytymisenä muita kohtaan. Erään ystäväni kommentti herätti minut lopulta todellisuuteen. ”Sit kun sul on taas polvi niin mitään muuta sul ei sit enää ookaan”.

Joskus myös säikähdin omia ajatuksiani, sillä olin yhtäkkiä vihainen laitureille, jotka pelasivat ”minun” pelipaikkaani, enkä pystynyt iloitsemaan heidän onnistumisistaan. En todellakaan halunnut ajatella niin itsekkäästi, mutta menetettyäni itse unelman, jonka eteen olin tehnyt töitä monta vuotta, ei ollut helppoa istua katsomossa ja iloita niiden puolesta, jotka sen unelman saavuttivat.

Kisoissa huomasin kuitenkin helpotuksekseni, että toivoin sentään Suomen voittavan. Olin ehkä jollain tavalla hyväksynyt kohtaloni, sillä pianhan kisat olisivat jo ohi! Iloitsin Suomen menestyksestä, mutta edelleenkään en hihkunut laitureiden onnistumisista.

Muuten kyllä hihkuin senkin edestä, sillä omalta osaltani pelit alkoivat muutama tunti ennen alkuvihellystä ja loppu häämötti jossain seuraavan päivän puolella. Fanin elämä on yllättävän rankkaa!

Olympiastadikan fanikatsomossa

Miksen mä osu palloon?!

Kisojen jälkeen demoni poistui mielestäni. Olin kuin uusi (lue: normaali) ihminen, kun saatoin päästää irti siitä katkeruudesta, mikä seurasi minua loukkaantumisesta kisoihin asti. Monelle pelaajalle EM-kisat olivat tähänastisen uran ehdoton kohokohta, jos niiden merkitystä on lukijan muuten vaikea ymmärtää.

Kaikkien niiden kuntopallojen, kuminauhajumppien, jalkakyykkyjen ja ensimmäisten jäykkien juoksuaskelten jälkeen palasin pelikentille helmikuussa 2010. Odotukset olivat korkealla ja halu päästä takaisin huipulle kova – ”kaikkimullehetinyt!”

Ensimmäinen 30-minuuttinen oli kuitenkin katastrofi, toisessa pelissä juoksin väärään paikkaan väärään aikaan ja kolmannessa aiheutin kolme vaarallista vastahyökkäystä.

Tiesin, että paluu huippukuntoon ei tule päivässä, viikossa eikä kuukaudessakaan, mutta näin vaikeaa paluuta en odottanut. Olen turhautunut itseeni ja jalkoihini useammin kuin koko elämäni aikana! Pikkuhiljaa ymmärsin, että nyt jos koskaan minun on oltava kärsivällinen. Kärsivällisyys vain ei ole koskaan parhaita puoliani.

Vielä mä näytän.. ja nautin.

Helmikuusta tähän päivään olen kehittynyt huimasti, mutta vielä on paljon töitä jäljellä. Joka päivä ja treeni vievät kehitystäni eteenpäin, ja siihen minun on vain uskottava. Saan koko ajan enemmän itseluottamusta, ja huomaan jatkuvasti tavoittelevani vuoden takaista ”flow’ta”. Uskon, että nimenomaan itseluottamuksen avulla hyvistä pelaajista tulee huippuja.

Mietin myös, mitä todella loukkaantumiseni aikana kaipasin. EM-kisat eivät yltäneet sittenkään kovin korkealle. Kaipasin itse peliä; juoksemista auringossa, taistelua kaatosateessa, onnistumisenhymyjä, häviönkyyneliä, Joukkuepeliä isolla J:llä. EM-kisat saivat (sillä hetkellä ehkä ansaitustikin) kaiken huomion, vaikka tosiasiassa itse jalkapallo on suuri ja hieno osa elämääni, oli sitten kisoja tai ei.

Monista vaikeista loukkaantumisistani juuri tämä jätti sydämeeni suurimman jäljen. Olen kiitollinen siitä, että olen terve ja oppinut iloitsemaan jokaisesta minuutista, jonka pelaan niin Hammarbyn kuin Suomenkin pelipaidassa. Varsinkin, jos minuutteja on 92…

”Se, mikä ei tapa, vahvistaa”, sanotaan.
Tuon kieltäydyin kesällä allekirjoittamasta, mutta nyt kynä on jo kädessä.

Paluu pelikentille Hammarbyn paidassa

Advertisements

7 Responses to Suuren unelman särkymisestä

  1. Mielenkiintoinen ja sopivan itsereflektiivinen kirjoitus. Tekstiä lukiessa tuli valitettavan elävästi omat polvivammat mieleen, ei näitä eturistisidevammoja toivoisi kenellekään. Ei muuta kuin tsemppiä jatkoon!

  2. Panu Autio sanoo:

    Hyvä Leena! Harvinaisen rohkea ja liikuttavan rehellinen kuvaus loukkantuneen futarin tuskasta. Tsemppiä kesän koitoksiin!

  3. Anderson sanoo:

    Huippu kirjotus ja tuttu aihe valitettavan monelle. Toivotan pitkää flowta 🙂

  4. Leena sanoo:

    Kiitti paljon kommenteista ja tsempeistä!:)

  5. TT sanoo:

    Loisto kirjoitus Leena ja tsemppiä niin kuntoutukseen kun peleihin!

  6. Jukka sanoo:

    Hyvä ja itseäni koskettava kirjoitus, vaikka sinulla tietysti on ”katkolla” ollut paljon suuremmat asiat. Elämäni parhaan talviharjoittelukauden lopulla polvesta pamahti juurikin tuo samainen oikean jalan eturistiside. Odotukset alkavaan kauteen olivat suuret, olinhan elämäni kunnossa. Nyt viikko leikkauksen jälkeen, futiskauden Suomessa juuri alettua, turhautuminen ja masennus on kasvanut vielä suurempiin mittoihin kuin mitä se oli leikkausta odotellessa, kun joka puolella pelataan ja tietää, että itseltä se on ohi. Jotenkin tuntuu, ettei sitä henkistä tuskaa ja surua pysty ymmärtämään ennen kuin sen on itse kokenut.

    Hienoa kuulla, että olet päässyt jo jossain määrin pelikentille. 🙂 Onnea ja intoa harjoitteluun ja peleihin. Itselläni sinne on vielä todella pitkä matka.

  7. […] neuvoja. Loukkantumista seuraavia tunnetiloja ja turhautumista on käsitelty blogissamne ainakin Leena Purasen ja Markus Paatelaisen vieraskynissä, joten en rupea tässä nyt sen enempää tilittämään […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: