Tuppisuita ja tuulipukuja – totuus suomalaisesta katsomokulttuurista


OTTO TÄHKÄPÄÄ

Pallonkaikkeuden aikamatka suomalaisen jalkapallon historiaan saa jatkoa. Tällä kertaa pyrin vanhojen lehtiartikkeleiden välityksellä saattamaan jälleen yhden suomalaiseen futikseen liittyvän ikiaikaisia stereotypian uudenlaiseen valoon.  Tässä kirjoituksessa historiallisen läpivalaisun kohteeksi joutuu käsitys suomalaisesta jalkapallokatsojasta, joka istuu katsomossa tuppisuuna eikä näytä tunteitaan kenttätapahtumista huolimatta. Omassa kirjoituksessaan Pallonkaikkeuden bloggari Juho Nurmi päätyikin taannoin saman stereotypian perusteella kysymään onko suomalaisessa kansanluonteessa kenties jotakin erityislaatuista, joka erottaa meidät monista muista jalkapallokatsomoissa remuavista ja riemuitsevista maailman kansoista. Omalta osaltani pyrin etsimään vastausta samaan kysymykseen hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Historiallisen lähestymistapa asian tiimoilta antaakin viitteitä siitä, että stereotypialle ei välttämättä löydy tukea menneisyydestä: suomalaisissa jalkapallokatsomoissa on aina ollut tunnetta ja ääntä.

”Arvattavasti on niiden ruuminrakennus jotenkin erilainen kuin tavallisten ihmisten. Heidän verensä lienee sukua kalan verelle.”

Hieman mielikuvitusta apuna käyttäen voisi kuvitella, että jalkapallokatsomoiden pahamaineiset tuulipukukatsojat saattaisivat ajatella yhtä halveksuvasti niistä uuden sukupolven seisovista, laulavista ja möykkäävistä jalkapallokannattajista, joita on viime vuosina alkanut ilmaantua myös kotoisiin jalkapallokatsomoihimme. Tässä vuodelta 1925 peräisin olevassa lehtiartikkelissa ei kuitenkaan kuvata näitä peleissä tunteella eläviä oikeinkannattajia – päinvastoin.  Siteerauksessa kuvataan nimenomaan ”niitä sellaisia, jotka eivät voi innostua edes jalkapallokilpailuissa.” Kannattaakin kiinnittää huomio lainatun lauseen viimeisen sanan sijamuotoon, joka ei ole edes jalkapallokilpailuista, vaan nimenomaan jalkapallokilpailuissa. Jalkapallokilpailuissa, eli paikan päällä otteluissa, kentänlaidoilla, katsomoissa ja lehtereillä.

Tunnelmia suomalaisista jalkapallokatsomoista

Lehtiartikkelin tarjoama kuva suomalaisesta jalkapallokatsojasta onkin hyvin erilainen kuin minkälaisena olemme sen tänä päivänä tottuneet näkemään. Kirjoituksesta nousee esiin syvä ihmetys ja halveksunta näitä tuulareiden esivanhempia, kalan sukulaisia kohtaan. Kirjoitus huipentuu toteamukseen, joka tiivistää nämä tuntemukset varsin kipakkaan muotoon: ”–mutta miestä, joka ei voi innostua edes jalkapallosta, on meidän vaikea ymmärtää. Hän on kuin kotoisin joltakin toiselta taivaankappaleelta, esimerkiksi kuusta, jossa vallitsee ikuinen kylmyys.”

Tuulari, kalan sukulainen, jalkapallon vihollinen?

Toki kyseessä on vasta yksi lehtikirjoitus eikä sen perusteella sovi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tarvitsen lisää todistusaineistoa mikäli mielin murskata stereotypian suomalaisesta jalkapallokatsojasta. Onnekseni Suomen Urheilumuseon urheiluarkiston Anni Collan lehtileikkelekokoelmista löytyy lisää todistusaineistoa hypoteesini tueksi. ”Ja voittajille olemme aina valmiit huutamaan kukkumme käheäksi, voittipa kumpi puolue tahansa.”, kuvaa seuraava lehtileikkele suomalaisten jalkapallokatsomoiden tunnelmaa. Vuodelta 1942 peräisin oleva lehtinäyte tarjoaa lisää todistusaineistoa suomalaisen jalkapallokatsojan äänekkäästä, räiskyvästä ja räjähdysherkästä puolesta.

Hesarin uutisointia vuodelta 1942

”Vihellyskonsertti Stadionilla”, näin Hesari uutisoi dramaattisiin tunnelmiin päättynyttä Suomi-Norja maaottelua. Ottelun viime hetkien ja loppuvihellystä seuranneet tapahtumat hakevatkin vertaistaan Suomen maajoukkuejalkapallon historiasta. Annetaan autenttisen aikalaislähteen kertoa tarkemmin tapahtumista: ”Kun Suomi sai maalin, oli kello edistänyt jo 3 min. Kun sitten stadionin kello näytti, että aika oli kulunut umpeen, mutta tanskalainen erotuomari Assmussenin loppumerkkiä ei kuulunut, yleisö ryhtyi viheltämään. Vihellyskonsertti kesti neljä ja puoli minuuttia eli siihen asti kun Norja oli saanut tasoittavan maalin. Ottelun päättyessä ihmisiä ryntäsi kentälle, mistä vahtimestarit kuitenkin karkoittivat asiattomat. Tuhatkunta ihmistä jäi kuitenkin odottelemaan erotuomaria stadionin portille. Poliisi sai kuitenkin väkijoukon hajaantumaan.”

Kohutuomari Assmussen yleisön hampaissa

Viisi minuuttia kestänyt yhtäjaksoinen vihellyskonsertti, tyylipuhdas pitch invasion ja tuhannet raivostuneet ihmiset stadionin ulkopuolella odottamassa erotuomaria – koska Suomessa? Ei kun…tässähän menee aivan sekaisin sillä edellä esitetty ei kuulosta kovinkaan paljoa siltä suomalaisen tuulipukukannattajan stereotypialta, johon olemme sosiaalistuneet uskomaan. Onko meidän sittenkin myönnettävä, että suomalainen kansanluonne ei ole sittenkään syntyjään hiljainen ja syrjäänvetäytyvä? Ei ainakaan jalkapallokatsomoissa? Vahingon varmistamiseksi otetaan mukaan vielä yksi yksi todistekappale, lehtileikkele vuodelta 1949. Joku voisi väittää, että maamme jalkapallopääkaupunki sijaitsee tätä nykyä Suomen Turussa, mutta lehtiartikkeli antaa viitteitä, että jalkapallo on herättänyt Aurajoen rannoilla suuria tunteita jo paljon aiemminkin.

Aurajoen rannoilla kuohuu

KIF:n ja Turun Tovereiden välinen mestaruusottelu vuodelta 1949 päättyi ”eteläamerikkalaistyyliseen jalkapallokahakkaan” kun täpärästä 3-2 tappiosta katkeroituneet turkulaiskatsojat piirittivät ottelun jälkeen erotuomaria tönien ja heitellen tätä savukerasioilla ja muilla esineillä. Ottelun erotuomari jouduttiin jälleen kuljettamaan pelipaikalta pois poliisisaattueessa, jonka jälkeen kannattajat alkoivat purkaa turhautumistaan toisiinsa: ”Intoilijat jäivät jatkamaan kahakointia keskenään ja muuan turkulaisnuorukainen sai pahan loven hammastarhaansa. Poliisi hajoitti kahakoitsijat, jotka olivat särkeneet eräitä ovia pääkatsomosta.”

Satunnaisia lehtiartikkeleita silmäilemällä vaikuttaisi (tieteelliseksi tai aukottomaksi tosiasiaksi en tätä väitä) siltä, että kuva suomalaisista tuppisuisista tuulipukukannattajista on ennen kaikkea stereotypia: pelkistetty ja jähmetetty kuva, jolle ei löydy perusteita historiasta. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä etteikö suomalaiset nykyään käyttäytyisi jalkapallokatsomoissa hillitymmin kuin vaikkapa puolalaiset, joita Juho käytti vertailukohtana omassa kirjoituksessaan. Kyse on pikemminkin siitä, että tämä ei ole suomalaisten ikiaikainen ja siksi muuttumaton ominaisuus.

Historiallinen aineisto antaakin toivoa kaikille niille, jotka toivovat suomalaisiin jalkapallokatsomoihin enemmän väriä, tunnetta ja meteliä. Unelman toteutumisen ei pitäisi ainakaan jäädä suomalaisesta kansaluonteesta – sellaista ei nimittäin ole olemassakaan.

Advertisements

2 Responses to Tuppisuita ja tuulipukuja – totuus suomalaisesta katsomokulttuurista

  1. Styntty sanoo:

    Erittäin mielenkiintoinen kirjoitus. Lisää tällaista.

  2. Loukku sanoo:

    ”–mutta miestä, joka ei voi innostua edes jalkapallosta, on meidän vaikea ymmärtää. Hän on kuin kotoisin joltakin toiselta taivaankappaleelta, esimerkiksi kuusta, jossa vallitsee ikuinen kylmyys.”

    Erittäin tyylikäs kirjoitus, Otto. Varsinkin tällaisen sitaatin kaivaminen arkistoista on suoranainen (fudis-)kulttuuriteko. Ei tuollaista karakterisointia osaa 2000-luvun urheilutoimittaja työstää – ei edes Virkkunen. Tämä on proosaa, tämä on runoutta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: