Suomifutis ja voittamisen kulttuuri


Suomifutista ja sen statuksen nostamista pyöritellään päivä päivältä enemmän mediassa. Harvaa ihmistä ikävä kyllä ihan oikeasti kiinnostaa miten meidän käy taistossa jalkapallomaiden herruudesta, mutta käytännön tasolla on jo viitteitä parempaan. Pelaajia myydään enemmän ulkomaille, jalkapallo saa enemmän mediahuomiota ja kotoinen Veikkausliiga nappasi muutaman maukkaan paluumuuttajan. Silti jalkapallosta aidosti nauttivia ja kiinnostuneita on yhä huolestuttavan vähän. Ja maajoukkueen menestys on mitä on, mistä päästäänkin voittamisen kulttuuriin ja voittamiseen, kirosanaan numero yksi suomalaiselle ihmiselle.

Me suomalaiset olemme tottuneet taistelemaan, raatamaan, uskomaan ja toivomaan oman maamme ja asiamme puolesta, silti ollen alitajuntaisesti jo valmiiksi tyytyneitä häviämään taistomme, kunhan se vain tapahtuu kunnialla. Olemme valmiita antamaan kaikkemme saamatta mitään ja tappelemaan viimeiseen asti suomalaisella sisulla. Toisin sanottuna toteamaan ylpeyttä rinnassamme kerta toisensa jälkeen: kaaduimme saappaat jalassa.

Siinä on kirjoittajalle kyllä painajaislause vailla vertaa. ”Kaaduimme saappaat jalassa”. Sen lauseen olen omissa maaotteluissani kuullut aivan liian usein tappion jälkeen ja lukenut saman fraasin lehdistä muiden suomalaisten epäonnistuttua yrityksissään tavoitella voittoa, sitä kuitenkaan saavuttamatta. Niin jalkapallossa, kuin käytännössä kaikissa muissakin lajeissa.

Perusasioiden puolesta suomella olisi potentiaalia kehittyä futismaana selvästi nykyistä paremmaksi. Meillä on kylmästä talvesta huolimatta hyvät olosuhteet harjoitella ympärivuotisesti hallien myötä, meillä on paljon jalkapallon harrastajia ja jalkapalloseuroja. Perustat ovat siis kunnossa. Mutta mitä meillä ei ole – ne kaikkein tärkeimmät – ovat ne tekijät miksi suomifutis junnaa yhä vain paikallaan. Meillä ei ole pääosin hyvää juniorityötä eikä valmentajia, meillä ei ole intohimoa ja asennetta elää ja hengittää jalkapalloa kuin se olisi ainoita tärkeitä asioita koko maailmassa, meillä ei ole kunnon futiskulttuuria faneineen ja stadioneineen, eikä meillä ole sitä lopulta kenties kaikista tärkeintä yksittäistä reseptiä menestykseen – voittamisen kulttuuria.

Se on se pieni mentaalinen ominaisuus niin pelaajien päiden sisällä kuin joukkueen/maan yleisessä asennoitumisessa, joka erottaa huiput hyvistä. Kun tilanne on ottelussa tiukimmillaan, esim. 75min pelattu ja tilanne 0-0, meillä ei ole riittävästi pelaajia, jotka tietävät siinä tilanteessa voittavansa ottelun.  Vaikka peliaikaa on vähän, tilanne maaliton, vastustaja saattaa jopa dominoida kenttätapahtumia, voittavat pelaajat vain tietävät että he voittavat. He uskovat siihen, he osaavat sen ja he ovat tottuneet siihen. Vaikka oma peli olisi vitosdivaritasoa, he vain raapivat tarvittavan räkämaalin tai maalit vaikka viimeisellä sekunnilla sivuvaparin jälkirytinästä ja poistuvat kentältä voittajina.

Kuten jo aiemmin totesin, me olemme ennemmin tottuneet tekemään ankaraa rehellistä työtä, kuin voittamaan vaikka halpamaisimmalla mahdollisella tavalla. Suomalainen on jo luonteeltaan ja persoonaltaan ristiriidassa voittajatyyppiin, jonka itse näen itsevarmana, intohimoisena ja rohkeana persoonana. Me kun olemme enemmän hiljaisia, ujoja, nöyriä ja tunnollisia, ja vasta 12 kaljan ja muutaman terävän jälkeen itsevarmoja, (into)himoisia ja rohkeita. Olemme myös liian kilttejä ja suoraselkäisiä etenkin jalkapallokentällä.

En itse tue missään nimessä filmaamista kentällä, se ei sovi näin arvokkaaseen lajiin, muuta enemmän pieniä pelimiehen koiruuksia haluaisin nähdä. Ne ovat omiaan sekoittamaan kupolin kuin kupolin ja ne voivat olla aivan pieniä juttuja, kuten varpaille astuminen, hiusnauhan nykäisy päästä, vastustajan verbaalinen provosointi (ääriesimerkkinä zidane-materazzi), tai kuten juuri opin itsekin valmennuksemme neuvosta; veskarin hanskojen avaaminen kulmapotkutilanteessa. Kerran olen ehtinyt tuota kikkaa kokeilla ja hyvin toimi, kysykää vaikka MyPan Antti Kuismalalta.

Materazzi vie provosoinnin liian pitkälle.

Nuorten EM-kisat 2009 olivat suomifutiksen hieno kasvojen kohotus, kuin myös täydellinen esimerkki orastavasta ongelmasta osata voittaa, ja samalla myös erinomainen oppitunti saksalaisten toimesta miten se voittaminen sitten todellisuudessa tapahtuu.

Suomi teki ällistyttävän tempun viemällä itsensä dramaattisten jatko-karsintojen jälkeen lopputurnaukseen, voitettuaan ensin komeasti oman alkulohkonsa karsinnoissa. Näissä otteluissa pikkuhuuhkajat näyttivät todella sitä kovanahkaista voittamisen kulttuuria ja osoittivat, että kyllä suomalaisiltakin sitä taitoa voi löytyä. Itse turnauksessa Suomi pelasi todella rohkeaa ja taitavaa jalkapalloa pistäen tiukasti kampoihin futisjäteille englannille, espanjalle ja saksalle. Menestyksen puutteesta huolimatta oli hieno asia, että Suomi uskalsi pitää palloa ja luoda erilaisia syöttökombinaatioita, sillä se on ollut voittamisen lisäksi toinen puute suomalaisessa jalkapallossa ja vannon itsekin syöttöpelin rakkaaseen nimeen.

Itse lohko oli Suomella kohtuuttoman kova, mutta peliesitykset lupailivat edes sitä yhtä pistettä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Käteen jäi lopulta positiivinen kuva nöyristä ja rohkeista suomalaisista pelaajista, nolla pistettä, yksi tehty maali (joka sekin rankkarista), kuusi päästettyä maalia ja aimo annos kokemusta. Kuulostaa tutulta suomalaisesta maajoukkueesta puhuttaessa; hyviä esityksiä, vähän tehtyjä maaleja, kohtalaista puolustuspelaamista, paljon arvokasta oppia miten muualla palloa potkitaan ja tietty tyytyväisyys siitä miten asiat kuitenkin menivät.

Voittajamaa Saksa ei pääosin häikäissyt millään kauniilla syöttöpelillä, vaan se luotti omaan huippuunsa organisoituun joukkuepelaamiseen, kurinalaiseen puolustamiseen ja hyvin ajoitettuun ja järkevään hyökkäämiseen. Niin kuin Saksalla on perinteisesti tapana tehdä. Tuloksena viidestä ottelusta kolme voittoa, kaksi tasuria, 8 tehtyä maalia, 1 päästetty maali ja mestaruuskannu. Pelaajamateriaali oli toki paperilla Suomea huomattavasti nimekkäämpi, mutta peliesitysten perusteella Suomi ei ollut aina ainakaan paljoa jäljessä. Kunnes tuli aika voittaa.

Saksakin oli omissa peleissään välillä ongelmissa ja näytti siltä että se voisi ihan hyvin hävitä ottelun, mutta niin se vain raapi joko niukan tasapelin tai käänsi ottelun edukseen. Menestys ei tietenkään ole kiinni pelkästä voittamisen osaamisesta, niin kyyninen en ole, tarvitaan siihen paljon muutakin. Mutta ratkaisevimmilla hetkillä se on se yksittäinen asia joka tekee eron, vaikka joukkueiden välillä olisikin tasoeroa paperilla. Sen näytti Saksaakin paremmin Kreikka vuoden 2004 EM-kisoissa harjaten turnauksen nimiinsä huomattavasti heikommalla materiaalilla kuin mitä Euroopan suurmailla oli. Otto Rehhagel toi joukkueeseen taktisen kypsyyden lisäksi juuri taitoa voittaa vaikka joukkue olisi ollut kentällä miten helteessä hyvänsä.

Kreikka juhli EM-kultaa 2004

Suomen A-maajoukkueella jos jollain onkin sitten ikäviä muistoja katkerista pistemenetyksistä. Kaikki jalkapalloihmiset Suomessa näkevät varmasti yhä kylmää hikeä aiheuttavia painajaisia surullisenkuuluisasta MM-karsintojen Unkari–ottelusta vuodelta 1997, kun Sami Mahlio naulasi pelivälineen alakulmaan Teuvo Moilasen pakaran suosiollisella avustuksella. Sinne menivät ne jatkokarsinnat ja unelma kisapaikasta. Jatkokarsinnoissa vastaan olisi tosin astellut paria luokkaa kovempi Jugoslavia, mutta jossittelulle jäi silti kitkerästi varaa hyvin hyvin paljon.

Vuoden 2000 EM-karsinnoissa Suomi johti Saksaa 2-0 kotonaan ja Englantia 0-1 vieraissa nöyrtyen lopulta tasapeliin saksalaisia vastaan ja häviten briteille 2-1. Karsittaessa 2006 MM – kisoihin Suomi johti Hollantia vieraissa 0-1 häviten tylysti 3-1, ja oli jo luvattoman lähellä ottaa edes pisteen Tshekeiltä vieraissa, kunnes tuo yksi onneton kymmensekuntinen näki ensin Kuqin hukatun avopaikan ja silmänräpäystä myöhemmin Tshekkien 4-3 voittomaalin. Vuoden 2008 EM-kisojen karsinnoissa kulmakiveksi muodostui häpeällinen 0-1 tappio piskuiselle Azerbaidzhanille (joka tosin on huomattavasti suurempi futismaa kuin usein annetaan ymmärtää, asenne futikseen siellä on erittäin positiivista). Vielä viimeisessä pelissä oli mahdollisuus nousta kiinni jatkokarsintapaikkaan voittamalla Portugali vieraissa, mutta tyytyminen oli ihan miehekkääseen 0-0 tasuriin.Viimeisimmistä karsinnoista on syytä nostaa kotiottelu Saksaa vastaan. Johdimme peräti kolmesti, mutta lopputuloksena lamaannuttava 3-3 tasuri Big Samin sorruttua harvinaiseen pallonmenetykseen 3-2 johtoasemassa.

Voin omasta kokemuksestanikin todeta olleeni useammin kuin kerran mukana tiukassa paikassa maaottelussa pelin lopulta käännyttyä meidän kannalta epäsuosiollisella tavalla. Muistan 2-3 kertaa olleeni kentällä kun olemme saavuttaneet viime hetken voiton, ja ainakin 6-8 kertaa olleeni mukana vastaanottamassa viime hetken kriittistä maalia kelvollisesta peliesityksestä huolimatta. Sitä kun ei ole tottunut voittamaan ja kaatamaan ennakkoon suurempia.

Tässä muutamia ajatuksia ja tilastoja suomifutikseen ja voittamiseen liittyen. Pelkällä voittamisen oppimisellahan mitään ei yksin vielä saavuteta, mutta se tuntuu olevan selvästi isoimpia kynnyksiä suomalaisille ylittää. Täytyy myös muistaa että tilastoja kaivelemalla saa helposti tämänkin asian näyttämään niin erilaiselta nostamalla esiin muutamia hyviä voittoja ja hehkuttamalla suurmailta raavittuja tasureita, mutta niin kauan kuin häviämme tai pelaamme tasan keskimäärin useammin kuin voitamme ja kisapaikka säilyy pelkkänä toiveajatteluna, pidän meitä yhä keskenkasvuisina voittamisen jalon taidon suhteen.

Kuulun itsekin siihen pieneen joukkoon (hieman negatiivisesta tekstistäni huolimatta), joka vankkumatta uskoo meidän nousevan vielä futismaana paljon korkeammalle, tarvitsemme vain kollektiivista suuruudenhulluutta ja intohimoista asennoitumista jalkapalloon matkalla kohti unelmiamme. Aika sitten näyttää onko meistä pohjoisen pojista kylmäverisiksi voittajiksi, vai tyydymmekö olemaan ikuisia kakkosia ja kohtalon runtelemia zemppareita.

Advertisements

8 Responses to Suomifutis ja voittamisen kulttuuri

  1. Jani Spetke sanoo:

    Hyvä teksti ja mielenkiintoinen blogi. Kappalejako rokkais pirusti.

  2. Yleisön toivomuksesta teksti on nyt jaettu pienempiin kappaleisiin.

  3. Spekker sanoo:

    Ei välttämättä olisi paha idea rohkeasti ottaa enemmän näitä kammottuja monikulttuurisuuden edustajia maajoukkueeseen. Oon huomannut että kun pelataan samassa tiimissä ”ei natiivien” kanssa niin suomalaisillekin tulee paljon vahvempi näyttämisenhalu ja tsemppi päälle kentällä. Tätä kautta myös sitä aitoa voitontahtoa voisi oppia ihan maajoukkuetasoa myöten. Ranska todisti tämän samaisen asiantilan huomattavan oikeasti ottamalla MM-kannun, joskin myönnän kokevani lievää huvitusta nähdessäni Ranskan maajoukkueen avauskokoonpanon, ihan vaan _maajoukkueena_ ajatellen.

  4. Janne Oivio sanoo:

    Haluaisiko kirjoittaja kommentoida voittamisen kulttuuria omassa seurajoukkueessaan? Viime kauden päätösottelussa nähtiin sangen mielenkiintoinen ratkaisu varmistella hopeaa sen sijaan, että tappion riskillä olisi haettu voittoa ja ulkopuolisen avun säestämänä mestaruutta.

    Toki Jaro ei lopussa noussut enää Klubin ohi, mutta sillä ei varsinaisesti ole tässä tapauksessa merkitystä. Honka valitsi turvallisen hopean maksimaalisen menestyksen tavoittelemisen sijaan. Kehittyykö sillä voittamisen kulttuuri?

    • Joo haluan ehdottomasti, sun kysymys on hyvä ja aiheellinen. Lähtökohdiltaanhan saumat voittaa kultaa oli aika pienet. Voitto hyvävireisestä TPS:stä vieraskentällä ja Klubin kompastuminen Jarolle kotona tapahtuu harvemmin saman päivän aikana. TPS:n vaarallisuus tiedettiin. Me oltiin myös hyvässä vireessä ja tiedostettiin omat taidot. Noiden pohjaltahan toi matsi sitte pelattiin.

      Me lähettiin siis ihan tietosesti pitämään vähintään omaa maalia puhtaana ja vähän sen ehdoilla hakemaan maalia. Mun omasta mielestä siinä ratkasussa oli hyvät ja huonot puolensa. Periaatteessahan sillä nyt ei niin suurta väliä ole onko toinen vai kolmas ku ainoostaan ykkönen pääsee mestareiden liigan karsintoihin ja juhlii mestaruutta kauden päätteeks. Meil oli jo viime vuodelta hopea plakkarissa joten siinä mielessä kyseenalaistin vähän varovaisen lähestymistavan otteluun. Kultaa pitäis myös haluta enemmän kuin pelätä hopean menettämistä. Me pelattiin kesällä 0-0 Tepsin kanssa himassa mut oltiin mun mielestä sillon parempi joukkue ja luotiin enemmän tekopaikkoja. Aavistuksen rohkeemmalla ja avoimemmalla pelitavalla näin ois nytkin voinu käydä ja oltais ehkä saatu se tarvittava maali aikaseks. Toisaalta oon sit eri mieltä sun kaa siitä ettei sillä ole väliä nousko Jaro voittoon vai ei. Pelaamiseen vaikutti luonnollisesti se mikä tilanne helsingissä oli. Jos Jaro ois johtanu vaikka tokan jakson alussa 0-2 aivan varmasti se olisi näkyny meijän pelaamisessa. Näin haluun ainakin uskoa.

      Me ei siin pelis myöskään täysin vetäydytty kuoreen ja haettu pelkkää 0-0 tulosta, vaan kyllä ajatuksena oli myös pelata omaa peliä ja hyökätä aina paikan tullen, ja niin me mun mielestä myös tehtiin. Fakta on se että TPS sai omalla tekemisellään meijän hyökkäämisen ja oman pelaamisen aika pirun vaikeeks. Se peli oli taktisesti kypsä esitys suomalaisilta joukkueilta ja olis ollu jotenki vaikee ja vähän tyhmäkin lähtee yltiöpäisesti hyökkäämään ja avaamaan omaa peliä. Antamalla paljon tilaa keskialueella Tepsille ja jättämällä aukkoja alakertaan ne ois aika todennäkösesti rankassut. Sillon homma ois muuttunu heti kymmenen kertaa vaikeemmaks.

      Se, kehittyykö voittamisen kulttuuri varovaisemmalla pelillä päätöskierroksella vai ei, on kysymys johon en kyllä tiiä onko yhtä oikeaa vastausta. Me oltiin pelattu rohkeasti koko kausi, paukuteltu ylivoimasesti eniten maaleja ja oltu ehkä viihdyttävin joukkue koko liigassa. Vikassa pelissä oli ihan pienet saumat kultaan ja tosi hyvät saumat varmistaa hopea, nyt päätettiin lähteä hieman varman päälle ja tavoitella toissijaisesti sitä maksimaalista menestystä. Mä sanosin näin että yksittäisenä pelinä tämmönen tapa pelata ei itsessään välttämättä kehitä voittamisen kulttuuria, mutta tommoset pelit kehittää kyllä suomalaista futiskulttuuria. Katsomot oli täynnä, tunnelmaa riitti Veikkausliiga-otteluks ihan kohtalaisen hyvin ja peli oli tarkkaa, fiksua ja tasaista. Täytyy ottaa huomioon että henk.koht virheitä mihin tommoset pelit usein ratkeaa ei käytännössä nähty. Se oli merkille pantava asia. Tällaisia pelejä ei oo riittävästi Veikkausliigassa. Siinä mielessä se siis toisaalta kehittää voittamisen kulttuuria, että tiukan paikan tullen osataan nollata vastustaja ja tuloksellisesti niin paljon irti kun mahollista. Jaro kun ei odotetusti saanut klubia voitettua.

      Oon siis lyhyesti sanottuna vähän kaksjakosin mielin tosta ottelusta. Enemmän kuitenkin sen kannalla että pelattiin fiksusti ja oikein. Rohkeamminkin olis voinut voittoa hakea, tällä kaudella tuskin kolmatta kertaa putkeen tyydyttäisiin varmistamaan hopeaa jos pienintäkään saumaa kultaan olisi, mutta se miten meijän ottelu eteni ja mikä tilanne helsingissä oli pakotti omalta osaltaan pelaamaan taktisesti järkevästi. Kannustan kuitenkin yleisesti niin omaa – kuin muitakin joukkueita hakemaan voittoa rohkeammin. Se on lopulta se ainoo tapa oppia voittamaan minkä taidon puutteesta me kärsitään. Ehkä se taidon puuttuminen näky nytkin, en tiiä, haluun luottaa pääosin siihen että Lehkosuo ja Martonen osas lähestyy ottelua oikeella tavalla. Toisaalta taas jonkun ois tehtävä se murros suomalaises kulttuurissa että voittoa haetaan viimeiseen asti keinolla millä hyvänsä.

      Täs tuli nyt aika pitkät pätkät pohdiskeltua useemmalta kantilta ilman yhtä selkeää vastausta, avasko tää yhtään mun ajatuksia sun kysymykseen? Oon ite miettiny etenkin heti sillon pelin aikana ja jälkeen et miks me ei haettu rohkeemmin maalia ja oon sitä mieltä et pelättiin aavistuksen liikaa hopean menettämistä sen sijaan et ois väkisin haettu mestaruutta, mutta sit taas oon myös sitä mieltä et pelattiin hyvä ottelu ja tilanteeseen nähden fiksusti. Ootko ite sitä mieltä et tos tilanteessa voittoo pitäis hakea ennemmin ku turvata hopea?

  5. Janne Oivio sanoo:

    Ehdottomasti. Henry Russel Sandersin sanoin ”Winning isn’t everything. It’s the ONLY thing.”

    Vain voittajat muistetaan, tosin häviäjät saavat, kuten itsekin jutussa kirjoitin, niitä sympaattisia olalletaputuksia saappaat jalassa kaatumisesta. Avaan vähän mitä tarkoitin.

    Jaro-ottelun lopputuloksella ei mielestäni ollut merkitystä, koska ainahan pitäisi olla mielessä vain oma ottelu ja maksimaalinen oma menestys, ei muun sijan varmistaminen. Itsekin sen totesit, eli europaikka oli joka tapauksessa taskussa eikä kolmanneksi pudottaessa ylimääräinen karsintakierros toisi kuin lisää kv-pelikokemusta ja rahaa seuran kirstuun.

    Meinaan siis sitä, että kun esimerkiksi Lehkosuo itsekin puhui loppuminuuttien himmailusta, että mitä jos Jaro olisi yliajalla paukuttanut sen voittomaalin eikä teillä olisi enää ollut mitään tehtävissä? Kuinka hyvältä se hopea silloin maistuisi? Mestaruuksia ja sarjapaikkoja on ennenkin ratkottu loppuhetkillä (ihan päälimmäisenä terveisiä legendaariselle Djukicille Deportivoon), vaikka se onkin harvinaista ja epätodennäköistä. Kuten mahtava Journey klassisessa laulussaan neuvoo, ”Don’t Stop Believin'” 😀

    Honka, kuten itsekin sanoit, haluaa pelata ja usein pelaakin rohkeaa futista. Mihin se katosi, kun kaikki oli (teoriassa) tarjolla? Mestaruuden takia puolustamisen ymmärtäisin oikein hyvin.

    • Joo tossa oot ihan oikeessa, voittajat vaan muistetaan ja sitä pitäis kyl lähtökohtasesti hakee viimeseen asti. Europaikka ois myös saatu joka tapauksessa ja luultavatsi ekan kierroksen vastustaja ois ollu meille semmonen mikä ois aika satavarmasti kaatunu.

      Se mikä osittain vaikuttaa myös mun mielipiteeseen on se et siit pelist on jo tolkuttoman kauan, olin ite penkillä sen pelin, uus kausi on jo kynnyksellä, klubi voitti edellisen ja thats it. Oon aika hyvin sen pelin jo unohtanu, varsinki ku en ite ees siinä tai parissa muussa vikas pelissä pelannu, ni ne on sit jotenki jääny unholaan. Jos oisin ite ollu kehissä ni ehkä ajattelisin viel voimakkaammin niin et miks ei haettu voittoo. Ja niinku sanoin, pelin aikana ja heti sen jälkeen mietin et miks ihmees me ei olla aggressivisempii.

      Sitä mil perusteella lehkosuo teki omat ratkasunsa en oo tiedustellu saati jaksanu liikaa ajatella, kauden loppu oli omalt osalta suuri pettymys ku jumituin ratkasuhetkil penkille niin seura- ku maajoukkueessa, ni oon koko talven painanu duunii vaa ens kausi mielessä.

      Se jos jaro oiski voittanu ja oltais himmailtu se 0-0 ois ollu katastrofi, sitä en kiellä. Mut oon silti sitä mieltä et sil on välii miten toinen peli on päättymässä, ja nyt puhun siis paljolti myös meijän näkökulmast joukkueena. Niin kauan ku se oli tasan eli tietysti toivo et jaro sen viel harjaa ja oli siel kuulemma ollu ylärimaki lopussa, eli ei ollu kaukana. Mut silti, se oli tasan. Ainahan voi jossitella et mitä jos joku peli oiski päättyny näin, sillon elettiin faktojen mukaan. Ja koska meijän oma peli oli niin tasanen ja samal vaikee meille, ni en tiiä mitä ois tapahtunu jos oltais muutettu omaa pelaamista hirveesti ja lähetty yltiöpäisesti hyökkäämään, mä epäilen et siit ois seurannu aika todennäkösesti takaiskumaali jos toinenki. Meijän peli meni etenki lopus aika varovaiseks myös sen takii et Tepsiki oli hyvä ja onnistu siin mitä yritti, sille ei voi mitään. Mut mitä enemmän sitä pelii nyt muistelen ni rohkeempi ois voitu olla mentaalisesti jo ennen peliä ja sen aikanakin. Mut vaik me normaalisti pelataan avoimesti ja halutaan viihdyttää ja iskee maaleja ni suomen isoja vastaan vieraissa lähetään kyl taktisesti aina tosi tarkasti, koska inter, tps ja hjk osaa kans pelata futista, etenkin kotikentillään.

      Mut tän enempää mun on vaikee hongan puolesta sanoo koska pelistä on jo aikaa, en ite ollu kentällä, eikä lehkosuo oo sen tarkemmin asiasta puhunu. Mä mainitsen kuitenki sen viel et me ei lähetty pelaa pelkkää 0-0, lähettiin siitä et nolla pysyy omissa mut pelataan futista ja haetaan maalia. En painottais sanoja varmistelu vaan järkevästi pelaaminen. Viime hetkien himmailuista en sitte tiiä mistä se johtu, luulisin et ennemin ne ketkä oli kentällä päätti sen että nyt puolustetaan. Siihen en ota kantaa kun en kentällä ollut, jos oisin ollu ni (niin helppoa ku se tästä on sanoa) en ois siihen tyytyny, mun on vaikee pelata ilman et yritän voittaa. Koska voittaa täytyy yrittää aina. Ja niin me tehtiin siinäki pelissä suurin osa ajasta, taktisesti vähän eri tavalla kun joissain kauden aiemmissa peleissä. Se ei kyl oo hyvä mun mielestäkään jos viimeset minuutit jäähdytellään täysin jos jotain odottamatonta voi viel tapahtuu, mut isossa kuvassa peliin oli must pääpiirteittäin oikee lähtee taktisesti tarkemmin ja kypsemmin ku yleensä. Se mentaalinen puoli ois sit saanu olla viel aggressiivisempi, tosin mun on mahoton tietää mitä jokaisen yksittäisen pelaajan pään sisällä liikku ennen peliä, et kuinka nälkäsesti ne halus voittaa ja miten ne ite halus asioita kentällä toteuttaa. Sitä en kyl epäile hetkeekään etteikö kaikki ois koko sydämestään mestaruutta janonnut.

      Hyvä kuitenki ku otit tän matsin esille, en ollu aiemmin pohtinu tätä näin tarkkaan! Eikä siit paljoakaa muistaakseni ees mediassa puhuttu et miks me pelattiin vähän hillitymmin ku normaalisti.. Näit pelei ei oo paljookaan oikeestaan missään mielessä, ei panoksen eikä itse kenttätapahtumien muodossa.

  6. […] kirjoituksen tarkoitus oli syventää Henri Aallon viikko sitten aloittaman keskustelun ajallista perspektiiviä yhden vanhan lehtiartikkelin tarjoaman esimerkin avulla. Lehtiartikkeli […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: